Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten
talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja
taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta.
Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli
ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä,
huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi
ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului
hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan
jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan
hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika, Pentti oli
piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan
ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita
huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi,
osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput
katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja
haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.
— Miksi ette valjasta hevosianne?
— Käykää taisteluun!
— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.
— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.
— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan
tervatun köydenpätkän.
— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni
huoveihin.
Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan
jälkeen ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää.
Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi,
jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis
paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.
— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte,
uhkasivat huovit. Mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä,
ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin
maistelemaan huovien kulettamaa olutta.
Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti
toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit
hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä.
Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja
hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.
Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä.
Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista
haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi
turvautua raskaisiin kirveisiinsä.
— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja
lennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä
iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen
poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi
taas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä
valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.
— Tuossa on hevosen varkaalle.
Huovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle.
Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon
Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita.
— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä
vedellä.
— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki
edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.
Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä
oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän
haavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt
vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu
täydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää.
* * * * *
Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli
taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen:
— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän
saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee
tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa
se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.
Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi
öisen taistelun jäljet.
Särkynyt joulurauha.
Leppäveden Seppälässä valmistuttiin joulujuhlaa viettämään vuoden
1596 lopulla. Talon naisväki oli jo aattopäivänä puoliyöstä lähtien,
puuhaillut, Ylötär emäntä ensimmäisenä ja muita virkumpana uunin
ääressä paistellen piirakoitaan ja ohraohukaisiaan. Apuna hänellä oli
nuori tyttärensä Anna, jonka kihlajaisia oli määrä viettää joulunpyhinä.
Olutta oli valmistettu runsaasti ja voimakkaampaa kuin ennen. Osa
oluttynnyreistä oli jo vieritetty pirtin permannon alle ja toisia
viimeisteli Ylötär emäntä puhellen tyttärelleen:
— On siinä nyt juoma semmoinen, että kykenee miesten mielet vireillä
pitämään, eikä kesken loppune. Menehän sinä vain vaatteitasi
valmistelemaan. Olavi Martinpoika saattaa tulla kohta kun päivä
vaikenee.
Karsinanurkassa jauhoivat talon palkkanaiset talkkunoita, ja Ylötär
emäntä kävi nyt heitä kiirehtimään.
— Kiertäkää vain kiivaammin. Ennen päivän tuloa on saatava kaikki
jauhetuksi.
Paistettuaan piirakat ja ohukaiset, kävi Ylötär valmistamaan
olkihimmeleitä, jotka kiinnitettiin laipio-orteen honkaisen pöydän
kohdalle. Kotona valmistettu kolmihaarainen kynttilä asetettiin
jalustaansa pöydän päähän. Olkia ja kuusenhavuja kannettiin permannolle
ja tupa oli valmis vastaanottamaan juhlavieraita.
* * * * *
Ilta on hämärtynyt ja takassa roihuaa vankka pystyvalkea. Ylönen ohjaa
kihlajaisvieraat ensimmäisenä saunaan, josta palattua vieraat istuvat
yhdessä talonväen kanssa ruokapöytään, joka notkuu ruokien painosta.
Ylötär on kantanut vierailleen lämpimät lihakönkäreet, ohraleivät,
ohukaiset ja piirakat. Olut kuohuu haarikoissa ja kolmihaarainen
kynttilä valaisee pöytää ja juhlavieraita.
Syönti alkoi ja jatkui leikkipuheiden säestämänä. Oluthaarikat
kiersivät ja juhlamieli nousi. Aterian loputtua otti Ylönen
nurkkalaudalta uuden suomalaisen virsikirjansa ja alotti jouluvirren,
johon muutamat vieraistakin yhtyivät...
»Ratk' riemuita me mahdam'
nyt täll' joulu-juhlall'
sill' Kriste syntyä tahtoi
Neitseest'ja tän' tulla.
Hän meidän ainoa, autuum' on
jost' iloita aina tahdom',
nyt täll' joulu-juhlall'.»
Kun virsi oli loppuun veisattu, kuului pihalta reen ratinaa ja kavion
kopsetta. Ylönen avasi ikkunaluukun ja katsoi pihalle. Suljettuaan
luukun mutisi hän synkästi:
— Taisi tulla kutsumattomia vieraita.
Historiallisia kertomuksia I.
— Keitä? kysyivät toiset uteliaina.
— Huoveja näkyvät olevan.
— Kiesus Maaria! siunaili Ylötär. — Joulurauha tässä nyt taas särkyi.
Huovit astuivat tupaan, ensimmäisenä Kustaa Henrikinpoika, joka
miehineen oli eronnut Mauri Skytten joukoista. Skytte oli mennyt pienen
ratsumiesparven kanssa Tavisalmelle jouluaan viettämään, ja Kustaa
Henrikinpoika, raaka huovi, jäi miehineen Rautalammille.
Tultuaan tupaan kävivät miehet heti seisoaltaan muonitusta ja
joulusaunaa vaatimaan. Ylötär kumminkin arveli saunan kiukaan
jäähtyneen ja muutenkin näytti haluttomalle kutsumattomia vieraita
hoivaamaan.
— Niinpä pankaa sauna lämpiämään ja oluttynnyri saunaan, käski
rehentelevästi Kustaa Henrikinpoika.
Vieraat istuivat hiljaa säikähtyneenä pelättyjen ja odottamattomien
vieraiden tulosta. Ylönen istui synkkänä pöydän päässä. Hän oli ainoa
lukutaitoinen henkilö seudun talonpojista ja hänen edessään oli nytkin
avattuna uusi testamentti, josta hän oli aikonut lukea vierailleen ja
talon väelleen joulu-yön tapahtumista. Hartaushetken kumminkin katkaisi
tällä kertaa huovien tulo.
— Eipä näy isäntä käskevän meitä ruokapöytään. Pitänee siis käskemättä
käydä, virkkoi äreänä Kustaa Henrikinpoika ja kävi miehineen
pöydän ääreen. Joulurauhan vuoksi ei kukaan käynyt huoveja liioin
vastustelemaan, vaikka siihen olisi nyt hyvä tilaisuus ollutkin, kun
vieraiden ja talonmiesten luku oli puolta suurempi kuin huovien.
— Olutta pöytään — komensivat huovit — osamme on meidänkin saatava
jouluoluvista.
Ylötär oli käynyt laittamassa saunan lämpiämään, ja kävi nyt täyttämään
oluthaarikoita.
— Ei ole meillä varattu olutta kutsumattomille vieraille, murahti
Ylönen pöydän päässä, jossa hän vielä istui katsellen huovien syöntiä
synkkänä, silmät verestävinä.
Haarikat tyhjenivät ja huovit vaativat Ylötärtä niitä uudelleen
täyttämään, mutta tämä ei käynyt heti heidän käskyään tottelemaan.
— Pitänee ottaa omin luvin, koskapa ei suosiolla anneta, virkkoi
Henrikinpoika ja kävi miehineen avaamaan permantoluukkua, jonka alla
tiesi oluttynnyrejä säilytettävän. Ylönen kimmahti pöydän päästä
keskilattialle, voimatta enää pidättää kiukkuaan.
— Millä oikeudella te täällä rehentelette? Muonituksenne olette saaneet
ja jollette hyvällä mene matkoihinne, juhlarauhan häiritsijät, niin
paha teidät perii!
Huovit naureksivat isännän kiukulle.
— Koskapa kihlajaiset kuuluu olevan, niin juomme mekin morsiamen
maljan. Pitänet, Ylönen, meidät vain suosiolla vierainasi tahi muuten
halkaisemme tuon hauraan pääsi juhlan kunniaksi.
Huovit täyttivät uudelleen haarikat. Voimakas juoma oli jo kihonnut
miesten päihin ja Henrikinpoika kävi kihlajaisväen eteen teutaroimaan.
— Missä morsian on? Lienee nurkassa itkemässä kosk'ei näy.
Anna istui karsinapenkillä sulhasensa, Olavi Martinpojan vieressä
katsellen pelokkaana huovien elämöimistä. Henrikinpoika kävi hänen
eteensä ja tytön juhlavaatteet ja kihlakaunistukset nähtyään arvasi
morsiamen löytäneensä.
— Täällähän se ilolintu on. Ja tuoko on sulhanen, joka allapäin
röhjöttää kuin variksenpelätin. Ja noin komean tytön on saanut ansaan,
hyväkäs. Mutta morsianta on nostettava.
Henrikinpoika kävi käsiksi tyttöön, joka pelästyneenä rimpuili vastaan,
nosti syliinsä ja kantoi ympäri tupaa. Toiset huovit tekivät samoin.
Sulhanen oli noussut seisomaan ja kuohuvin mielin katseli, miten huovit
raastoivat tyttöä. Hän tarttui jo seinällä olevaan kirveeseen, mutta
kädet herposivat. Nythän oli rauhan juhla eikä sopinut aseisiin tarttua.
Ja nyt saunaan miehet, komensi Henrikinpoika. Ja oluttynnyri mukaan.
Juhlailo tänä yönä vielä nousee, saat uskoa Ylönen, lisäsi hän
purevasti isännälle, joka murjottaen istui peräpenkillä.
Huovit menivät saunaan, riisumatta pirttiin aseitaan ja költereitään.
Oluttynnyri raahattiin mukana huutaen ja meluten.
Miehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat
rajua mieltenkuohua.
— Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme
rauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua.
— Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä
enemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan.
— Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen
tulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt
kestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut,
jollei olisi juhlailta.
— Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse
reuhaamaan.
Ja Ylötär painoi salvan oveen.
Raskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja
huovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet
korjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää.
— Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat
elämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle.
— Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen
alakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna
niinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa.
Vieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo
pitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi
uuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo
rauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa
jatkoi.
Kun Ylönen lopetti lukunsa, oli kynttilä palanut jo karrelle ja
takkatulikin hiiltynyt. Väki nukkui jo raskaasti, kun hän kynttilän
sammutti ja painui vuoteelleen aamuyöstä noustakseen herättelemään
kirkkoonlähtijöitä.
* * * * *
Huovit mellastelivat saunassa ja maistelivat voimakasta olutta, joka
pian teki tehtävänsä. Syntyi kiista, kuka heistä saisi tupaan mentyä
ensimmäiseksi kaapata morsiamen syliinsä. Käytiin käsikähmään ja seinän
raossa palava päre putosi olkiin ja sauna syttyi palamaan. Kiireesti
keräsivät huovit vaatteensa ja varustuksensa ja juoksivat alastomina
tupaan.
Ovi, joka oli salvattu, pysyi kumminkin tiukasti kiinni. Henrikinpoika
potki ovea uhkaillen, mutta pirtistä kuului jyrkkänä Ylösen ääni.
— Ovea ei avata. Menkää saunaan.
Pakkanen puraisi huovien ruumiita, kiukku nousi ja römähtäen aukeni
tuvan ovi, josta salvan oli murtanut raskaat iskut. Huovit kävivät
räyhäten tanssimaan lattiapahnoille, ja joku heistä lienee horjahtanut
nukkujien päälle, koskapa vuoteilta alkoi kuulua synkeitä kirouksia.
Henrikinpoika avasi ikkunaluukun ja tupa valastui palavan saunan
hehkusta.
— Katsohan saunaasi, Ylönen. Siitä tuli komea kokko. Se vain oli
pahinta, kun oluttynnyri jäi palavaan saunaan, vaan nostakaa miehet
permannon alta uusi.
Ylönen oli puhaltanut liedestä tulen päreeseen ja kiinnitti sen
pihtiin. Hänen kasvolihaksensa värähtelivät, mutta hän pidätti vielä
kiukkunsa. Miehet seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat liekkien
raukenemista. Naiset olivat pelästyneinä nousseet vuoteiltaan ja
pukeutuneet, peläten pian kahakan syntyvän.
Muutamat miehistä jo katselivatkin aseita seinältä, vaan Ylönen kävi
estelemään heitä, samalla varoittaen huoveja.
— Näette, että kohta syntyy verinen leikki, jota minä en kykene
hillitsemään, jos reuhaamisenne vielä jatkuu.
Huovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja
kävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi
vastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa
reuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä.
Kohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt
loppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti:
— Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä
perheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten
tartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä
ikinä nouse.
Huovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt
heille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen,
avaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä.
Ulkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa
talonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi
Martinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön
morsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä.
— Pian, huovit kohta sinut huomaavat.
Mutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät.
— Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut.
Kyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen —
tuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo
tyttö minulla kainaloisena kanana.
Martinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli
reunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen.
— Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä
— yksi suukko ensin...
Isku Martinpojan nyrkistä putosi raskaasti huovin naamaan, josta
pirskahti veri lattiapahnoille. Tyttö pääsi pakoon. Huovit paljastivat
miekkansa aikoen hyökätä miesten päälle, mutta samassa oli miehilläkin
aseet käsissä ja huovit saarrettiin joka puolelta. Aseet kohosivat,
lyöntiin valmiina molemmin puolin. Silmänräpäyksen harkitsivat
huovit aseet kohotettuina voimiaan, mutta huomasivat ne vähäisiksi
vastustajiinsa verraten. Aseet painuivat ja humalaiset huovit horjuivat
ulos, lähtien pian talosta.
— Veri jäi tällä kertaa vuotamatta, mutta jääneekö kauaksi aikaa.
Aseisiin tarttumatta ei heitä jaksane kauan kärsiä, virkkoi Ylönen,
hänkin valmistellen kirkkoonlähtöä.