mieheksi, jota heimonsa kuuntelee ja kunnioittaa ja näin vähällä voi
ainakin yhdeltä Savon kulmalta vähentää maariidat.
Tasainen kiitti ja raapaisi jalallaan moneen kertaan, virkkoi vielä
partaansa puhaltelevan kuninkaan huviksi:
— Eipä sitä sittenkään suotta kiitetä Kyösti-kuningasta. Hyvät henget
häntä vain suojelkoot.
Tästä toivomuksesta tuli kuningas niin hyvilleen, että käski tulkkinsa
viemään Tanu-vaarin vielä linnan tupaan ja antamaan siellä ukolle
kunnon kestityksen.
Riita apajasta.
Tavallista aikaisemmin oli päästy tänä kevänä ohra- ja nauriskaskia
siementämästä Pohjois-Hämeen Palojärvellä. Muutamissa paikoin vielä
lopeteltiin naurispalojen harausta, kun jo toisissa korjailtiin
venheitä ja pyydyksiä takamaille lähtöä varten. Väliin oli takamaille
lähtö jäänyt juhannuksen jälkipäiviin, kun tämä kaunis kotihaltijain
juhla tahdottiin viettää kotoisilla pihoilla. Nyt kuitenkin oli
vielä pitkä taival Johanneksen päivään ja kotoisilla apajilla ei
saalis paljoa houkutellut. Parastahan oli kerrankin lähteä hauki- ja
lahna-apajille hyvissä ajoin. Silloinpa varmasti ehtisi runsaamman
saaliin kesän pitkään koota kotiin vietäväksi.
Palojärven Vahvaniemen juureva Tuomas puhelikin kotikylänsä miehille:
— Sinne takamaan saunoille tästä jo mieli vetää. Ehditään sinne
vielä ruoholahnan kutuun, kun kiireesti lähdetään. Kaskia siellä on
viimekesäiseltään kaadettuna ja laitetaanpa ne kerrankin ajoissa
kylvöön samalla kun tarkataan entisten kasvua.
— Mikäpä siinä... joutaa kai tästä lähtemään.
Niinkuin juhlaan valmistauduttiin tähän jokakesäiseen kalasaunoille
lähtöön. Kiireellä viimeisteltiin verkon pauloja ja muuta mukaan
otettavaa. Venheet lykättiin vesille suurella riemulla ja piloja
pakisten soudeltiin tyveniä, jopa väliin tuulisiakin vesiä koskien
alle, joissa väliin lohiapaja vetäistiin nuotalla, ja keiteltiin
koskien kauniit kalat ennen yönuotion hauteeseen laskeutumista..
Nyt, kun näin aikaisin lähdettiin, pyrki naisväkeäkin mukaan.
Ensimmäisenä alkoi Vahvaniemen nuorin tytär Kylli pyytää isältään:
— Ottakaa minutkin kerran mukaan kalasaunoille.
— Ja minut, tomahti Aino, seuraava sisaruksista.
— Sinä olet jo kerran käynyt. Nyt on minun vuoroni. Voutilan Irokin
kuuluu pääsevän.
Tuomas murahteli. Ei kieltänyt, eikä vielä aivan myöntänytkään.
— Mitä te tyttöräpiskät siellä. Satutaan siellä vielä savolaisten
kanssa tappeluun, niin olette vastuksina.
— Tottapahan riitapukareita sovitellaan. Keitämme ja paistamme siellä
teille. Kuuluitte viime kesänäkin suurukset paistamatta syöneen.
Ja kaunis, keltakutrinen tytön tyllerö helähtää iloiseen nauruun.
— Jäätte sinne vielä savolaisten morsiamiksi, sanoo joku.
— Sittenpähän riidat loppuisivat, kun tultaisiin sukulaisiksi.
Ei vastustanut enää Tuomaskaan ja Kylli pujahti sanomaan Irolle, että
hänkin tulee. Iro tiesi vuorostaan Kauppilan Kaarinankin lähtevän.
Ja kun venhekunta sovitteli airoja hankaimiin valmiina lähtöön, keikkui
venheessä puolenkymmentä ilosilmäistä ja naurusuista tytön häilävää.
Vanhat vaarit pyrkivät mukisemaan mokomien mukaan ottamisesta.
— Joutavathan olemaan kalasaunojen vahteina, jollei muutakaan, urahti
Tuomas.
— Ja saalista perkaamassa. Hyvin tehty, tyttäret, kun mukaan lähditte.
Kesälämmössä lekottelevia järven selkiä ja vipajavia virran suita
soudeltiin ja olipa Palojärven monikymmenmiehisen matkueen kulku
moninverroin rattoisampaa, kun nuorten tyttärien iloinen sälpätys ja
helähtelevä nauru kohenteli mieliä.
Ja kun viimeinen matkalla oleva virta soudettiin, olikin siinä jo
ensimmäiset kalasaunat ruohikkorantaisen lahden poukamassa.
Ehjinä olivat, ei ollut vainolainen käynyt niitä tänä kevänä
polttamassa, niinkuin usein ennen.
— Jopa täällä on mukavaa, ihasteli Voutilan Iro.
— Sanos muuta, tänne tulemme joka kesä, lupasi Kauppilan kaunis Kaarina.
— Sepä ihme, kun eivät miehet ole ennen meitä mukaansa ottaneet,
ihmetteli Vahvaniemen Kylli.
— Heh... on täällä ollut miehilläkin täysi työ... savolaisten kanssa
tapellessa, urahtaa Tuomas.
Kalastellaan siinä ja ihaillaan viimekesäisten ruislaihojen koreutta.
Joku kiertää vielä nauriskaskenkin ja ihanaa on olo korpien keskellä.
Ollaan jo pääsemässä juhaninpäivään, kun yhtäkkiä ilmestyy savolaisia,
Nilakan ja Niiniveden rantalaisia ja vastakkain kyyräillään
pahaenteisesti. Tyttäretkin sattuvat olemaan mansikka-ahoilla ja niinpä
onkin parempi vaihtaa hämäläistenkin puolelta vähän tiukempia sanoja
Savon miesten kanssa, vaikkapa vähän tapella katistaakin.
— Johan olette tulleet taas tänne meidän apajia verottamaan, kivahti
Niiniveden Haapalahden Lassi Mikonpoika.
— Eivät ole teidän. Omaamme vain on tultu ottamaan niinkuin ennenkin,
virkkoi Vahvaniemen Tuomas.
— Vai omaanne! Meidän nämä apajat ovat ja pystytään kyllä
hämäläisrähjäkkeet heittämään omalle puolelleen.
— Joko taas tekisi mielenne tappelemaan, jurahti joku hämäläisten
vaareista.
— Osataan sitäkin tehdä, jos tarvitaan.
— Osaamme mekin.
— Niinkuin toissakin kesänä, että jäi miehiänne Uniluotoon. Kyllä olisi
jo parasta jättää riidat ja soutaa sovussa, kun on kerran vesiä täällä
riittämiin teillekin.
Yhä siinä sanailtiin, ja kiihdyttiin jo molemmin puolin aseitakin
katselemaan, kun metsästä pyrähti tyttöliuta riitelevien keskelle. Nämä
jäivät hämillään, mutta uteliaina katselemaan savolaisia, jotka olivat
melkein nuoria poikasia kaikki muut, paitsi Lassi Mikonpoika.
Riita jäi kesken ja savolaisten sana katkesi. Nuoret töllistelivät
molemmin puolin toisiaan ja Vahvaniemen sorea Kylli tokaisi:
— Jopa olitte miehet taas täällä riitelemässä. Mökä kuului marja-aholle
ja me suinpäin katsomaan mikä täällä on meteli.
Hymyilevät, vuoroin totisiksi karahtavat tyttäret marjatuohisineen
olivat somia katsella. Niinpä Haapalahden nuori Jukka nykäisikin
toveriaan hurstipaidan hihasta, virkahtaen:
— Onpa kataloilla kauniita tyttäriä.
— On... mitäs jos kopataan mukaamme, sanoi Uhrivaaran Jolppi kyyräten
kulmiansa alta Voutilan Iroa, joka häntä eniten miellytti.
Tyttäret olivat kuulleet tämän ja Kylli tokaisi:
— Oho, ei meitä vain niin kopata.
Savilahden salskea Yrjö siirrähti vähän lähemmä tyttöparvea ja sanoi
hiljaa:
— Tulettekos sovinnolla?
Siihen virkkaa Voutilan mesihuuli:
— Miten tuumataan.
Tuttavuuden teko olisi pian ollut parhaimmillaan, mutta Lassi
Mikonpoika karahti miehilleen:
— Vai sanaleikkiin lempojen kanssa... joutuin venheille.
Siksi oli kuitenkin vanhankin miehen mieli pehmeäksi herahtanut vereviä
veitikoita katsellessaan, että unohti sanoa nasevat lähtösanansa, jotka
oli jo varannut valmiiksi.
Hymähti hämäläistenkin vanhin kalavaari ja virkkoi:
— Tarpeenpa olivat taas tyttäret kalasaunoilla... olisi kohta muuten
tapeltu.
Jo saunannurkkaan kalaimia sovitellessaan jupisi vanha tietäjä:
— Näiden tyttösten lumoilla siitä vielä sovinnot syntyy eri heimojen
välillä. Sen sanoi jo arpakannuskin.
Vierähti taas muutama viikko ja juhanijuhlakin oli mennyt menojaan.
Hupaisa se olikin lehditetyissä kalasaunoissa ja koivumajoissa.
Lahnaakin oli jo suolassa monet tynnyrit talvea varten ja haukia
riippui kuivumassa saunojen päivänpuoleiset seinät täytenään.
Ollaan sitten muutamana päivänä heinälahnaa nuottaamassa, kun
taas savolaisia ilmestyy rannalle ja rähäkkä on taas alkamassa.
Osaksi samoja kuin edellisellä kerralla, osaksi uusia ovat nämä
rauhanhäiritsijät ja molemmin puolin ollaan tavallista tiukempia.
Miesten joukossa on Savilahden Yrjö ja Uhrivaaran Jolppi, ja kaihoisina
nämä katselevat, sanasotaan yhtymättä, eivätkö hämäläisten tyttäret
taas ilmestyisi lehvien lomasta riitapaikalle.
— Vetäkää muilla apajilla, mutta tämä on meidän ja siitä on lähdettävä.
— Kyllä olette erehtyneet tästä apajasta. Joutaahan tämä taas meiltä,
kun kotiin palataan.
Savolaiset vetäytyivät metsään ja Palojärven miehet luulivat jo heidän
kokonaan poistuneen. Rauhassa laiteltiin lahnanpääkeitto kiehumaan
ja oltiin aterialle asettumassa, kun Niiniveden miehet hyökkäsivät
metsästä ja Lassi Mikonpoika kehaisi:
— Näytetään nyt, eikö apaja ole meidän!
— Tähän kalakeittoon olemme mekin osallisia!
Yksi jo ehti tarttua padan sankaan ja pyyhkäistä sen sisältöineen
rantakiviin säpäleiksi, kun marjamatkoiltaan palailevat tyttäret olivat
paikalla.
— No, mitäs tämä?
— Hyvä isä, kuka löi padan palasiksi?
— Joko täällä taas jauhetaan.
— Hyi mokomia, kun kehtaattekin!
Viimeisessä oli moitetta molemmille ja neuvottomaksi ja hiljaisiksi
kävivät savolaiset. Joku aikoi vielä hyökätä, mutta Yrjö siirsihe eteen
ja sanoi kipakasti:
— Nyt ei tapella! Koetetaan kerrankin muuten selvittää asioita. Joka
kesä on miehiä kaatunut näihin kalakahakoihin ja se riittäköön. Minä
puolestani ojennan rauhan kämmentä hämäläisille.
Yrjö tarjosi kätensä Vahvaniemen Tuomaalle, joka siihen ystävällisesti
tarttuikin, samoin kuin tietäjävaarikin.
Mutta toiset luimistelivat ja kyyräilivät. Hämäläisistä tuntui oudolta
savolaisnuorukaisen puhe ja savolaisten vanhimmat miehet katselivat
vihaisesti sovinnonhierojata.
Yrjö läheni Vahvaniemen Kylliä arastellen ja sanoi tälle:
— Eikö mekin lyötäisi kättä sovinnon merkiksi?
Kylli vilkaisi vähän arasti isäänsä ja sanoi naurahtaen:
— Samahan tuo on?
Voutilan Iro katseli veitikoivin silmin Uhrivaaran Jolppia ja kysäisi
tältä:
— Mikä sinun nimesi on?
Nuorukainen vähän arveli ennen kuin jurahti:
— Jolppi.
Irolta pääsi ilakoiva nauru.
— Noin salskealla miehellä sellainen nimi!
— Ei nimi miestä pahenna. Saanko tuosta tuohisestasi jonkun marjan?
— Saat, mutta yhden vain.
— Miks'ei useampia?
— Ei kannattaisi antaa sitäkään, kun tällä tavoin tulette...
tappelemaan.
— Eihän enää tapellakaan.
Tämä oli tapahtunut tuokiossa, niinkuin hyökkäyskin ja vanhemmat miehet
katselivat vielä vihaisina toisiaan.
— Vähästäpä menee mieheltä sisu, kun hämäläiskakaroiden näkemisestä,
pisteli Lassi Mikonpoika Yrjölle.
Niiniveden miehet vetäytyivät metsäpolulleen, mutta Yrjö istahti
rauhallisena, niinkuin vanha tuttava hämäläisten kalatulille ja
haasteli Vahvaniemen Tuomaalle:
— Turhaa näistä apajista on rähistä ja tapella, kun kerran näitä on
jokaisella riittävästi. Isäni, joka keväällä kuoli, sanoi minulle viime
hetkillään: »Koeta saada sovintoa Hämeen ja Savon miesten välille
kala-apajoista. Ei siitä hyvä seuraa, että joka vuosi kalajärvillä
tapellaan.»
— Riita vie viljan maasta, kateus kalan vedestä, sanoi Tuomaskin. Kyllä
minunkin puolestani saisi nämä riidat loppua.
— Ja ne lopetetaan, tomahti Yrjö, silmäillen tyttärien, varsinkin
Kyllin liikkeitä, kun nämä sukkelina puuhasivat uutta kalakeittoa
tulelle.
— Nythän kruunukin tahtoo, että nämä teidän entiset takamaat on
asutettavat. Tulkaa siis sieltä Hämeen perukoilta tänne taloja
tekemään. On täällä tilaa ja halmemaita. Itselläni on tässä
neljänneksen takana talo, iso onkin, enkä yhtään kadehti uusia
naapureita.
— Onhan niitä tullut sanoja sinnekin Palojärvelle, että jos aikoo
täällä kalastella, on talotkin tehtävä, virkkoi Tuomas. — Ja onhan sitä
jo suunniteltukin yhtä ja toista, että joku näistä nuoremmista jäisi jo
tänä kesänä tänne tupiaan tekemään, kun saataisiin ensin vähäinenkään
sovinto eri heimojen välille.
— Se saadaan. Tulkaa miehet käymään talossani, niin puhutaan tästä
enemmän. Tuota tieuraa — Yrjö viittasi tielle, joka lähti poukamasta —
kun seurailette, niin löydätte Savilahteen.
— Eipä ole tiedetty, että ollaan niin lähellä savolaisten asumuksia,
sanoi joku Palojärven miehistä.
— Olet varmaankin näinä vuosina sen talosi rakennellut, virkkoi Tuomas.
— Eipä näillä seutuvilla vielä sitä ennen taloja kuulunut, eikä näkynyt.
— Me on marja-aholla nähtykin se talo, sanoi Kylli.
— No sittenpä sinäkin osannet joskus sinne, vanhan äitini vieraaksi.
Hän onkin sieltä Hämeen perukoilta ja mielivieras olisit hänelle, sanoi
Yrjö tytölle.
— Eipä tiedä, vaikka joskus kävisinkin, lupasi Kylli.
Yrjö löi kättä miehille ja lähti reippaasti astumaan. Kääntyi vielä
sanomaan:
— Niinpä muistakaakin sitten pian tulla vierahiksi. Liikenee sieltä
karjanantiakin Palojärven miehille.
Miehet asettuivat uudelleen aterialle. Joku potkasi syrjään särkyneen
padan kappaleita.
— Se oli se Jolppi, joka tuon padan särki.
— Iron mielitietty, pilaili joku.
— Häh... koputtelen niillä kappaleilla sitä heittiötä päihin, virkahti
punastuva Iro.
— On niitä mekin särjetty savolaisten patoja, sanoi Tuomas
sovinnollisesti. — Hyvähän olisi jos nämä joutavat riidat kerrankin
loppuisivat. On kylliksi jo tapeltu ja miehiäkin menetetty näissä
riidoissa.
— Kyllä ne loppuvat siitä... tämän kesäinen tyttärien kalajärville tulo
sen saa aikaan, jurahti tietäjävaari. — Kun heistä saadaan savolaisten
emäntiä, niin eivätpä kehtaa sukulaistensa kanssa tapella.
Tyttäret tirskuivat ja punastelivat. Joku koetti tosissaan karahtaa,
vaikka tekikin sen leikillä:
— Hyh... mokomille emänniksi... millä sitten keittäisi, kun padat
särkevät.
Mutta miesten kuorsaillessa ruokalavoillaan, suunnittelivat jo tyttäret
Savilahdessa käyntiä, ja taisipa olla muutamilla salaisena unelmana
Savon maille jäänti.
Suomen herttua.
Pyhän Olavin messu ja juhlalliset teininvihkiäiset olivat juuri
päättyneet Turun tuomiokirkossa. Kustaa Vaasan kuninkaallinen
juhlakulkue poistui kirkosta piispan taloa kohden, jossa tänään
oli määrä pitää tavallista komeammat piispanpidot, kun kuningaskin
Juhana-poikansa kanssa suostui niihin vieraaksi tulemaan.
Turun ahtaita kujia hellitti oikea kuninkaan pouta, joksi Turun
porvarit olivat tänä kesänä alkaneet nimittää yhtämittaisia helteitä.
Seurueensa etupäässä astuvan kuninkaan täytyi siristää heikot silmänsä
melkein kiinni ja nojata Juhana-poikansa käsivarteen. Ahtaissa solissa
oli päivän hautoma ilma ummehtunutta ja melkein löyhkäävää, josta
kuningas tuli hieman huonotuuliseksi. Juhlallinen kirkkotoimituskin
oli sitä osaltaan herättänyt. Kustaa-kuningas vainusi aina sellaisissa
juhlallisuuksissa katolisuuden jätteitä.
— Meidän aina vain täytyy viipyä täällä päivästä toiseen tämän maan
asioita järjestelemässä, emmekä pääse kotiin, oli hän juuri sanonut
Juhanalle.
— Mutta tämä maahan on niin kaunis, ja minä tahtoisin jäädä tänne
kokonaan, sanoo nuori Juhana, etsien katseilllaan piispan kartanon
pihalta väkijoukosta muuanta neitosta, joka osaltaan teki Suomessa-olon
hänelle mieluiseksi.
Ja siellähän näkyikin olevan Kaarina Hannuntytär, muuan turkulaisten
porvarien lapsia, muita somempana ja kauniimpana, odottamassa korkeata
ystävätään. Ohikulkiessaan Juhana nyökkäsi hymyillen tälle punastuvalle
immelle ja kuningas kysäisi:
— Ketä tervehdit, poikani?
— Turun väestöä, kansaa, joka pitää minusta ja minä heistä.
Koko Suomessa oloaikansa oli Juhana, varsinkin sen jälkeen, kun tapasi
eräissä juhlissa tämän Turun kukkeimman tyttären, pyytänyt isältään
saada jäädä Suomeen Suomen herttuaksi, mutta kuningas ei ollut
vielä antanut mitään varmaa lupausta. Hänenkin ajatuksiaan se oli
askarruttanut, sillä hän olisi mielellään tahtonut eroittaa toisistaan
Juhanan ja Eerikin, jotka eivät yhtään sopineet keskenään. Nythän olisi
sopiva tilaisuus eroittaa heidät, kun vain olisi voinut jättää rakkaan
poikansa tänne suomalaisten hallitsijaksi ja auttajaksi.
Piispan talossa kuiskailtiin, että tänään ehkä kuningas nimittää nuoren
prinssin Suomen herttuaksi ja tyytyväisenä sitä julistusta odotettiin.
Alavana ja sydämellisenä nuorukaisena oli Juhana voittanut kansan ja
myöskin katolisten suosion.
Piispa Agricola vei kuninkaan työhuoneeseensa, jossa katseltiin
Mikaelin uusimpia käännöksiä, joita hän äsken Tukholmassa oli
painattanut.
— Aiotko sinä kääntää kaikki kirjat suomeksi? kysyi kuningas
leikkisästi piispalta.
— Tärkeämmät vain ja siinäkin on paljon vaivaa ja kustannuksia.
Näihinpä tuloistani suurin osa hupeneekin.
— Ja luuletko Suomen kansan oppivan lukemaan?
— Kyllä aikaa myöten. Ensin on se oppi pappien saatava ja heidän
vuorostaan opetettava kansa lukutaitoiseksi.
— Sinulla on suuret suunnitelmat, Mikael, enkähän tahdo mitenkään niitä
vastustaa, mutta nyt meidän on suunniteltava ja puhuttava eräästä
toisesta asiasta. Mitä sanot, Mikael-mestari, jos me annamme poikamme
Juhanan Suomen herttuaksi?
— Kannatan sitä lämpimästi, vastasi piispa. — Olisihan meillä
täällä silloin joku, jonka puoleen voisimme kääntyä asioissamme ja
tarpeissamme.
— Mutta kenet valita pojallemme tänne neuvonantajiksi?
Herroja oli kokoontunut piispan työhuoneeseen ja heille kaikille
yhteisesti teki kuningas tämän kysymyksen.
Neuvoteltiin ja suunniteltiin näistä tärkeistä henkilöistä. Tämä
vei aikaa ja piispan suurtuvassa yleisö, joka odotti tätä kuninkaan
päätöstä, alkoi käydä levottomaksi. Eikä vähimmin Juhana prinssi, joka
jo pelkäsi isänsä peruutuvan osittaisesta lupauksestaan.
Juhana astuikin huoneeseen ja kävi isälleen kuiskaamaan:
— Rakas isä, järjestä nyt pian se asia. Ethän vain aikone jättää sitä
tekemättä?
— Tulemme täältä pian sinne vierasten pariin. Odota nyt siellä.
Koetanhan tässä asiata valmistaa, vastasi kuningas ja viittasi
poikaansa menemään.
Iloisena riensi Juhana vieraiden joukkoon ja alkoi jotain kuiskutella
Kaarina Hannuntyttären kanssa, koskapa tämä katseli kainosti maahan,
posket palavina.
Jo aukeaa piispan työhuoneen ovi ja tutisevin askelin, kiirettä
pitämättä käy kuningas esiin. Nojaa pöydän päähän ja viittaa poikansa
siihen vierelleen. Entistä vanhemmalta ja hauraammalta näyttää
kuningas nyt, kun hänen on ilmoitettava luopuvansa lemmikkipojastaan
suomalaisten hyväksi.
Jännityksellä odottaa väkijoukko kuninkaan puhetta, jota hän nähtävästi
aikoi pitää. Moneen kertaan täytyy kuninkaan yrittää ja viimein saa
hän hiljaisella äänellä sanoiksi: — Kun nyt lähdemme tästä maasta,
jossa olemme jo kohta vuoden oleskelleet, käytämme tätä tilaisuutta
lausuaksemme jäähyväiset teille kaikille. Olemme huomanneet tämän maan
köyhäksi ja monien puutteiden alaiseksi ja kun nyt olemme tutustuneet
tähän kansaan ja nähneet sen jäykkyydessäänkin ansiokkaaksi ja...
Kuningas väsähtää, nielasee jotain ja jatkaa ääni värähtäen: —...
ja senpävuoksi olemme sen tarpeita ja kehitystä ajatellen tehneet
päätöksen, joka on vaatinut meiltä paljon uhrautuvaisuutta. Tämän
päätöksemme nyt ilmaisemme, vaikka se tuntuukin meistä raskaalta.
Helpottaaksemme tämän maan eteenpäin pyrkimyksiä ja hallintaa, olemme
päättäneet jättää tänne rakkaan poikamme Juhanan Suomen herttuaksi.
Väkijoukossa kävi humahdus, eikä monikaan huomannut kuninkaan
valkoiselle parralle vierähtävää kyyneltä.
Mielenliikutuksesta väsähtäneenä istahti kuningas, ja selitti vielä
kuinka vaikeata hänen oli erota pojastaan ja sanoi toivovansa, että
suomalaiset pysyisivät uskollisina herttualleen ja tämän kanssa
sovinnossa maan yhteistä etua harrastaisivat. Hän tahtoo edelleenkin
olla Suomen kuningas, mutta kaikissa asioissa on heidän kuultava
ruhtinastaan Juhanaa, Suomen herttuata.
Kansleri astui nyt pöydän ääreen ja luki julistuksen, joka oli myöskin
kirjallisesti laadittu.
Väen täyteisessä tuvassa remahti äänekäs tervehdys ja piispa sekä
valtaherrat kävivät kiittämään kuningasta, ja onnittelemaan Juhanaa.
Olipa nyt iloisten äänten sorinaa tuvassa, kun Turun porvarien ja
muiden läsnäolevien onnittelut jatkuivat nuorelle hallitsijalle.
Yksi oli kuitenkin joukossa, joka karsain mielin seurasi suurta
tapahtumaa ja viimeiseksi tuli kuningastakin tervehtimään, tahallaan
sivuuttaen Juhanan. Se oli Klaus Fleming, nuori Kuitian ylimys, jolla
oli ollut jo kohta isänsä kuoleman jälkeen salaisia vallanhimoisia
suunnitelmia Suomeen nähden.
— No nythän voit jäädä Turkuun, jossa poikamme tarvitsee apulaisia,
sanoi kuningas.
— En tiedä. Teidän majesteettinnehan on sanonut, ett'ei minusta ole
hovimieheksi. Haluaisin vetäytyä maatiloilleni ja palvella sen ohella
vain kuningasta miekallani.
Kuningas katsoi hämmästyneenä nuoreen ylimykseen.
— Mitä? Etkö halua tehdä sitä palvelusta pojalleni?
— Tuskin hän minua tarvitsee.
Kuningas rykäisee suuttumusta ennustaen.
— Täällä toiset iloitsevat ja sinä näytät hapanta naamaa. Mitä se
tietää?
Ja kun nuori Klaus sammaltaa jotain epäselvästi, pyrkien
itsepintaisesti maatiloilleen, kuohahtaa kuningas.
— Jos et olisi parhaimman suomalaisen auttajani poika, olisi tilimme
nyt pian selvä. Mene minne tahdot, mutta poikaamme vastaan et
juonittele, siitä pidän huolen.
Nuori Klaus kumarsi ja poistui pystypäisenä, ja kohtauskin häipyi
salissa yhä jatkuvaan iloiseen humuun.
Uusi sielunpaimen.
Pakkanen paukahteli erämaiden lumisilla lakeuksilla ja lohduttoman
laajoissa, asumattomissa ryteikkökorvissa. Jymäytteli muutaman kerran
uuden erämaaseurakunnan papin tuvan nurkkaankin, kuin säikytelläkseen
siellä hiljaisina istua kyyröttäviä miehiä.
Mitäpä olivat nämä lammasnahkaturkeissaan ja -housuissaan hämärässä
tuvassa istuvat miehet muita kuin erämaan ensimmäisiä asukkaita, jotka
nyt siinä odottelivat uutta sielunpaimentaan.
Vastahakoisesti olivat nämä miehet, niinkuin kauempanakin korpien
ja vesien varrella asuvat, ryhtyneet rakentamaan äskenperustetun
erämaaseurakunnan ensimmäistä kirkkoa. Oudosti katseltiin Savonlinnan
käskynhaltijan, Kustaa Fincken asemiestä ja käskykirjettä, jossa
määrättiin kirkko rakennettavaksi ja joka talosta siihen työhön mies ja
hevonen, parhaista kaksikin. Mukisten ja korvallista kynsien ryhdyttiin
rakennustarpeita ajamaan ja vielä vastenmielisempää oli kesälämpöisillä
rakennella kirkkoa, kun kalavesillä ja kaskimailla olisi ollut
viihtyisämpää kupsehtia.
Kustaa Fincken lähettämä mies valvoi rakennustöitä ja tämä työnvalvoja
olikin töyhtöhattuineen, miekkoineen ja leveine saapasvarsineen
vastenmielisin eräkorpelaisille, jotka eivät olleet komenteluihin
tottuneet.
Kun kirkko saatiin syksytalvella valmiiksi ja Turun piispa Martti
Skytte lähetti entisen dominikalaismunkin saarnaamaan uuden kirkon
seurakuntalaisille, alkoivat mielet vähitellen sulaa ja melkeinpä
hartaana kuunneltiin tämän papiksi antautuneen munkin kansankielistä
saarnaa ja sulavata messuääntä. Harvat kuitenkin olivat tilaisuudessa
tätä ensimmäistä jumalanpalvelusta kuulemaan, kun laajan pitäjän
laitakulmilta ei ollut halua lähteä monipäiväistä hiihtomatkaa tämän
takia tekemään.
Lähiasuvia talonpoikia oli nytkin uutta sielunpaimentaan odottamassa.
Näistäkin muutamat pyrkivät mukisemaan kymmenyksistä, joita muiden
verojen lisäksi täytyi ryhtyä papille maksamaan.
— Hukka tässä perii, kun entisetkin verot ovat raskaat, ja tämä
kirkonmies vie nyt vielä runsaat lisät niukoista tuloista, haasteli
Hakoinen, vähän ulompaa pitäjältä hiihtänyt ikämies.
— Niin tekee, vahvisti Ilpoinen, Vanajassa aikoinaan asuneen tietäjän
ja uhripapin, Ilpon, pojanpoika, joka ristinkastetta paeten oli
hiihdellyt tänne Savon rintamaille ja jäänyt kotivävyksi Kanoisen
taloon. — Kuninkaan asemiehet, käyvät joka vuosi Savonlinnan Kyöstille
veroja raastamassa. Tälle ne kuuluu pitävän tuoda kotiin. Kauemmaksi
Lainkorpeen olisi minunkin pitänyt hiihtää, kun kerran Vanajasta lähdin.
— Toki sitä toivottiin Kyösti-kuninkaasta apua ahdistukseen ja
verohelpoituksia, mutta näitä kirkkojaan rakennuttaa ja ajaa tänne
erämaillemme uusia asukkaita riistamaita ja kalavesiä jakamaan, jatkoi
Hakoinen.