Agricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen
jatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään
näyttikin loistavan uuden ajan ruskotus.
Kustaa Vaasa Suomessa.
Juuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli
lounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset
rajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota
ja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin
lähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta
jossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat
valtansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja
neuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää
kurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat
sodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn,
Suomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin
vihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja
peljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi
rajamaata nimittää.
Nyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin
pesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle:
— Nytkö ollaan Suomen Turussa?
— Ei vielä, mutta sen läheisessä saaristossa, vastasi Horn varovasti.
— Hä, mitä sanot...? Saaristossa...? Mihin sinä sitten meitä ja
poikaamme kuljetat?
— Halusimme ohjata laivaston pois merenkäynnistä, ettemme pahentaisi
teidän majesteettinne meritautia.
Maan vaari, joka väljässä turkisviitassaan oli kopeloinut laivan
kannelle, näytti tästä tiedosta yhä ärtyvän ja jatkoi kiukkuisesti.
— Laskekaa sitten meidät maihin, olkoonpa vaikka Turjan rannikkoa..
Meritautia, hä...? Kuka on sanonut, että tässä sitä sairastetaan...?
Ja tällainenko on Suomen ranta, johon kerrankin tulemme. Mitä ovat nuo
rähmäiset olennot, jotka liikkuvat tuolla rannikolla?
— Ne ovat kalastajia.
— No missä on sitten Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltija, kun ei ole
kuningasta vastaanottamassa?
— Hän ei ole ymmärtänyt saapua tänne saaristoon vastaamme, mutta
kyllähän tästä selvitään, sanoi Svante Stuure, mukana seurannut Ruotsin
valtioneuvos.
— Eivät ymmärrä suomalaiset mitään... vai selvitään...! No miten,
sanokaa se minulle?
— Pienempiä saaristoselkiä myöten päästään pian Turkuun.
— Mitä hittoja, eikö tämä ole edes mannerta ja vieläkö te aiotte minut
merelle kiikuttaa. Eikä minkäänlaista vastaanottoa. Täällä Suomessa ei
ymmärretä mitään. No, miks'ette laske meitä maihin?
— Tästä täytyy soutaa maihin venheellä.
— Ja noita nuoratikkaitako myöten pitäisi meidän laskeutua ruuheen.
Mitä? Poikamme Juhanako jo meni alas. No, auttakaa sitten minuakin.
Suuttumuksesta ähkien tarttui kuningas nuoratikkaisiin ja hissaus
alkoi. Miesvoimalla koetettiin auttaa venheeseen ärtynyttä maan vaaria,
joka huohotti ja sadatteli, että hänet aiotaan nyt varmaankin tähän
paikkaan lopettaa.
Päästyään maihin, koetti kuningas tervehtiä mahdollisimman
ystävällisesti rahvasta, jota oli keräytynyt rannalle töllistelemään,
mutta nämä ymmärtämättä ruotsinkieltä, eivät osanneet vastata mitään.
Tästä puuskahti taas kuningas uuteen äkäilyyn Hornille:
— Miksi nämä tomppelit eivät vastaa kuninkaan tervehdykseen?
— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne.
— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, niinkuin sitä jo
sanoinkin.
Kuningas yski, sylki ja puhisi kiukuissaan.
— Minne tästä nyt sitten joudutaan, hyvät herrat? Tokko täällä on
minkäänlaista majapaikkaa lähellä?
— On Viaisten kartano, jossa asuu Taivassalon kirkkoherra, Mikael
Karpalainen.
— Häh... mestari Mikael, entinen Turun luostaripriori. Viainen? Miksei
hän asu pappilassaan?
— Siellä asuu apulainen. Mikael Karpalaisen luona on nyt muitakin
pappeja, onpa piispakin.
— Se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä kuitenkin tapaa
ihmisiäkin. Kuka opastaa Viaisiin? Heti paikalla matkaan!
— Täällä on muuan piispa Agricolan oppilas. Haluaako teidän
majesteettinne hevosen, kun matkaa on kokonainen neljännes.
— Mitä... heidän kyntökoneillaan en halua ratsastaa... Kävelen
mieluummin tämän hirmuisen matkan jälkeen. Missä on poika?
Odottamatta toisia seurueensa jäseniä, alkoi kuningas kääkertää pojan
rinnalla, joka pelosta varpaisillaan sipsutteli tien näyttäjänä.
Kuningas kyseli pojalta yhtä ja toista piispa Agricolasta, ja tämän
täsmälliset vastaukset saivat hänet lauhtumaan.
— Kenen poika sinä olet?
— Pietari Sillan.
— Hän oli Turun pappeja, vai mitä?
— Niin, teidän majesteettinne, arkkiteini.
— Vai arkkiteini. Niin, se oli niitä Skytte-vainajan itsepäisyyksiä,
sekin, että piti sellaisia kirkollisia virkoja, vaikka me olimme ne
lakkauttaneet. Isäsi kai oli sitten Pietari Särkilahden työtoveri?
— Niin, ja sitten Agricolan.
— Ja mikä on nimesi? Toimesi kyllä arvaan, olet kouluteini.
— Martti.
— Heh... Lutherin kaima. Ja sinulla on kirkon peruja perintönä, joku
talo?
— Ei mitään. Ne on otettu kaikilta pois.
— Vai on otettu, naurahti kuningas. Meidän määräyksestä ne
on peruutettu kruunulle. Niillä vanhoilla kirkonmiehillä oli
ruhtinaalliset tulot... elivät ylellisyydessä... taloja joka paikassa.
Ja onhan niitä vieläkin, kun ovat osanneet pitää puoliaan. Sukulaisiako
sinulla täällä Viaisissa?
— Ei ole, mutta vietän kesää mestari Karpalaisen tilalla. Hän on isäni
ystävä.
Punakkana astui poika kuninkaan rinnalla ja oli ylen onnellinen tästä
kunniasta. Olihan hänelle Kustaa Vaasan urotyöt tunnetut ja piispa
Agricola sanoi Kustaa-kuningasta suurimmaksi mieheksi, mitä Ruotsin maa
on koskaan päällään kantanut.
Kuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen
kannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä
rasittavasta matkasta.
Viaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli
lähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas
pahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta
vastaanotosta.
Talon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan
ruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi.
— No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi
yhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta
sodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja
rajakahakoiden surkeudesta.
Tähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola:
— Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme
täällä aina rauhan puolesta.
Kuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle:
— Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan
toista.
— Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia
vähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava
sellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule
olevankaan.
— Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun
rehtori, terävä pappismies.
— Kansan mielialoja ei sellaisissa tarvitse kysyä, ärähti kuningas.
— Mikä on mestari Mikaelin mielipide tästä asiasta?
— Hengenmiehenä en voi tarttua aseisiin ja siispä tehkööt muut mitä
tahansa. Hoitelen hiljaisuudessa hiippakuntaani ja kirjallisia töitäni,
lausui piispa rauhallisena.
— Papeilla on pelkurikanta, murahti Antti Niilonpoika. — Ja sillä ei
koskaan valtakunnan turvallisuutta säilytetä.
Väittely alkoi paisua isoääniseksi, kunnes sen kuningas yht'äkkiä
katkaisi.
— Te suomalaiset olette riitaisia keskenänne, olemme sen ennenkin
panneet merkille ja mitä näihin asioihin tulee, päätän niistä itse.
Haluamatta jatkaa keskustelua, nousi kuningas ruokapöydästä, kävellen
ulos.
Klaus Eerikinpoika Fleming oli ollut kuninkaan hovissa oppimassa hieman
sievistelevämpää käytöstä, jota tämä raju ja parikymmenvuotiaaksi
harvinaisen voimakas aatelisnuorukainen ei äitinsä avulla oppinut.
Nyt oli hän saanut seurata kuninkaan mukana ja kuningas antoi hänelle
määräyksen lähteä Turkuun viemään sanaa Simo Tuomaanpojalle kuninkaan
tulosta.
Äskeinen Martti-teini seisoi pihamaalla ja hänet kutsui kuningas
puheilleen.
— Oletko valmis rupeamaan kuninkaan airueeksi, poika?
— Olen, teidän majesteettinne, sammalsi poika arvelematta.
- Hyvä. Saat mennä tämän nuoren ylimyksen kanssa Turkuun ja pitää
huolta siellä, että saamme kunnollisen vastaanoton. Ymmärrätkö?
— Kyllä, kuningas.
— Mars, matkaan sitten. Pyytäkää vaikka mestari Karpalaiselta hevoset.
Jurona, sanaakaan lausumatta itseään ympäröiville herroille, meni maan
vaari lepäämään, jatkaakseen matkaa seuraavana päivänä.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuninkaan tulosta, säikähti Turun linnanvouti Simo
Tuomaanpoika pahanpäiväiseksi.
— Ettäkö kuningas on Taivassalossa ja huomenna täällä? Jo sinä nyt...
— Niin on, ja äkäisellä päällä. Tietäkää valmistaa juhlallinen
vastaanotto ja linna juhlakuntoon.
— Herra siunaa...! huomenna... ! Mistä minä otan tarpeellisen väen. Nyt
tuli tupenrapinat.
Vanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen
housuihinsa, samalla hokien yhtämittaa:
— Huomenna... itse Kustaa Vaasa... se on Simo Tuomaanpojan elämän
loppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole
vuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä
puuhaa!
Kaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu,
ettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat,
huudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki
komennellen, rehevänä uudesta virastaan.
Ja kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin,
alkoi tämä heti ärähdellä:
— Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä
vaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat
huoneet meitä varten.
Linnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken
oli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen
ääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin
korville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen
ja ärisi pojalle:
— Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä
ja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei
vetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin
luulet olevasi, häh?
— Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä
suuret palvelukset kuninkaalleen.
— Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule.
Räiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes
sotaan käyttää.
— Olen kantava miekkaani kunnialla, ja...
— Mitä, junkkari?
— Ja olen kuullut sanottavan, että ketä Flemingit palvelevat, on heistä
suurta hyötyä, mutta vastustajinakin jonkunveroiset.
— Kuulehan poikaasi! kivahti kuningas tulistuneena kääntyen Hebla
Sparren, hänen äitinsä puoleen.
Tämä nousi hätääntyneenä pyytämään anteeksi poikansa puolesta.
— Saat lähteä Klaus Kristerinpojan mukana Viipuriin.
— Pyydän päästä sotaan.
— Sinnehän sinut juuri lähetänkin ja siellä olet paikallasi
aseharjoituksissa, etkä täällä säikyttelemässä rauhallisia porvareja. —
Ja te, lisäsi kuningas Hebla-rouvaan kääntyen, saatte sakoilla sovittaa
kapakoitsijalle särjetyt astiat.
Kuninkaan viittauksesta poistuivat molemmat ja kuningas keräytyi
ylimysherrojen ja seurueensa kanssa neuvottelemaan alotettavasta
sodasta.
Nytkin kirkonmiehet koettivat varovasti vastustaa sotaa, mutta tästä
kuninkaan ärtynyt mieli vain paheni.
— Te papit pelkäätte omaa nahkaanne ja etujenne menetystä, mutta vähän
välitätte, mitä kansa saa kärsiä alituisista ryssän vierailuista.
Ja kuuntelematta enää vastaan mukisevia hengenmiehiä, antaa Kustaa
Vaasa kiukkuiset määräykset joukkojen siirrosta Viipuriin ja
sotatoimien alkamisesta, luvaten heti itsekin lähteä sinne antamaan
parempata pontta yritykselle.
Kuninkaan apua anomassa.
-Hämäläiset olivat koettaneet Kustaa-kuninkaan ja hänen
käskynhaltijansa Savonlinnan voudin, Kustaa Fincken mieliksi siirtää
muutamia kymmeniä perhekuntia heiltä riistetyille takamailleen, joita
Savon erämiehet olivat niin kovin halukkaita asuttamaan. Jokaisesta
suuremmasta talosta valmistettiin vävy tahi joku nuorimmista pojista
entisille erämaille talon tekoon ja heille miehiä avuksi tupia ja
saunoja rakentamaan. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa ladottiin
venheisiin, jotka vedettiin maataipaleiden yli miesvoimalla,
solutettiin salmivesiä ja virtoja myöten takamaan riistamaille ja
vesille. Monesti kävi niinkin, että Savon sukkelakielinen erämies
oli jo ehtinyt ennemmin ja näytteli ilkkuen talonkirjoja tulijoille.
Silloin täytyi venheet soudella ja sauvoa taas toisille vesille ja
ainapa löytyi asuinpaikka jostain salmen ja lahden poukamasta, kun
vielä Fincken apulainen oli auttamassa ja opastamassa.
Juurikorven Tanu Tasainenkin oli jo osan monilukuisesta perheestään
saatellut emätalosta Hollolan Juurikorvessa näille hänen
hallitsemilleen takamaille, mutta vielä oli näillä rintamailla
vara vähentää lukuisasta poikalaumasta lähettämällä heitä uusia
asuinpaikkoja hakemaan. Muutamat pojanpojistakin olivat putkahtaneet
huomaamatta miehiksi ja alkoivat vaatia vaariaan toimittamaan heille
uudistalon paikkaa Savon vesille.
— Taitaa olla jo siellä jokainen lahden sopukka anastettu, arveli
Tasainen. — Tietäisin kyllä vielä yhden paikan siellä, jossa olisi
hyvät peltomaatkin ja lahnavesi erinomainen. Keväällä sitä ei ollut
vielä otettu, mitä lienee nyt, kun Fincke siellä alituiseen häärää ja
nuuskii talon paikat.
— Jos mentäisi katsomaan, pyytelivät pojat.
Muutaman viikon mietti Tanu asiata ja sanoi kerran saunatiellä pojille:
— Vieläkö se erämaa mielessänne askartaa?
— Vielä, vielä toki... lähtekää vain vaari oppaaksi. Venhekin on jo
veistetty siltä varatta.
— Vai on venhekin... enpä tuota ole nähnyt.
— Salaa on tehty, kun isä olisi murissut.
— Heh, vai murissut... onhan teitä täällä liikoja kuitenkin.
— On, on, ja meidän niin mielemme tekisi. Jos se paikka olisi vielä
ottamatta, niin tehtäisiin yhdessä tupa. Jäisit, vaari, meitä auttamaan.
— Joutaa kai tästä lähteä katsomaan, kun kasketkin on vierretty.
Ja niinpä muutamana kesäisenä päivänä lähti Tasainen viemään jänteriä
miehen alkuja salolle.
Paikka jonka vaari oli sopivaksi pojille miettinyt, oli jo Fincken
asutuskartalla, ja luvattu Simo Samulinpoika Hakkaraiselle. Taloa ei
oltu ehditty rakentaa, mutta hirret oli jo kevätkelin aikana vedetty
valmiiksi paikalle.
Muutamien päivien kuluttua saapui Tasainen poikien kanssa Lahnajärven
rannalle ja huomasi sen jo vallatuksi. Kauan siinä ukko mietti ja
murisi, viimein kipakasti kirahtaenkin:
— Kuka kelvoton jo tähänkin osasi. En luullut kenenkään silmään
pistävän tuota kapeata, metsän varjossa olevaa salmea, josta tänne
päästään. Kelin aikana täällä ovat savolaisjuipit samoilleet ja erämaan
pikku järven huomanneet.
— Mikäs nyt neuvoksi? kyselivät pojat.
— Ei muuta kuin setänne luokse, tähän muutaman peninkulman päähän siksi
ajaksi, kun käyn Savonlinnassa Kyöstin puheilla.
Ihmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka
oli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina
suurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon.
Kauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen
luiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa.
Soudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta.
— Tulitpa parhaiksi... tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden
savolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät
parhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa
neuvonut.
— Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin
tästä lähteä Kyösti-herran pakinoille.
— On sitten itselläsikin asioita?
— On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan.
Tanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä
lähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti
jonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä
vielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin
tein Turkuunkin.
Fincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen
luvannut Simo Hakkaraiselle.
— Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa
hakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti
nimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin.
— Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki.
— Olisit viime kesänä ottanut. On niitä vielä siellä paikkoja, kun
katselette. Kuningas, joka muuten on nyt itsekin Suomessa, tahtoo, että
kaikki sopivat paikat asutetaan.
— Mitä sanoit, onko Kyösti-kuningas Suomessa? kysäisi vaari uteliaana.
— On ja hän on vihainen niistä alituisista riidoistanne. Jos ne kaikki
kuninkaan korville toimittaisin, saisitte rökkiinne.
— Turussako kuningas asustaa?
— Niin, ellei jo ole Viipuriin lähtenyt.
— Vai käy Viipurissakin. No, tavotanpa hänet sieltäkin.
Tasainen lähtee taipaleelle ja jopa seuraavalla viikolla alkaa
matkamies tarkastella, milloin Turun linnan tornit ja kaupungin
tuulimyllyt alkaisivat tien mutkasta näkyä. Taipaleet olivat tuttuja ja
kärsivällisinä niitä tarpoiltiin näin valitusmatkoja tehdessä.
Tasainen menee ensiksi piispan puheille ja punakkanaamainen,
valkopartainen ukko lasketaan Agricolan työhuoneeseen.
— Olet erämaa-asialla, virkkoi piispa, jolle oli kerrottu Tanu-vaarin
tulosta.
— Niin, pitäisi siilien tässä jokin selvyys saataman. Savolaiset
ahdistelevat meikäläisiä, eikä heiltä saa rauhassa pitää edes
kuninkaanmiehen antamia apajia.
— Merkillisen riitaista väkeä te olette siellä. Eikö voisi itsekukin
sovinnossa pitää omaansa. Käyttekö siellä edes kirkossakaan, jonka
juuri kuningas on teille teettänyt? kysyi mestari Mikael, koettaen
puheen kääntää kirkollisiin asioihin.
— Itsepä se tehtiin... eikä tuolla ole joutanut käymään.
— Apaja riioiltanne, tokaisi piispa..
— On sitä muutakin tekemistä, henkielossa hilomista. Kun vielä meiltä
vietiin tuottavat takamaamme.
— Mutta ymmärrättehän, että ihmisiähän ovat toisetkin, savolaisetkin,
ja tarvitsevat maasta ja vedestä saada ravintonsa niin kuin tekin. Koko
maan etua kuningas tarkoittaa, kun asutusta erämaihin lisää.
— Siitäpä hyväkin etu...
— On siitä, kun asutus tihenee ja väkiluku lisääntyy ja sitten kun
vielä tämä väestö saadaan oppimaan, toimitetaan sille omakielisiä
kirjoja.
— Kyllä meillä on opit, kun annatte vain meidän möyriä rauhassa
korpiamme.
— Sitähän saatte, kun vain keskenänne rauhaa rakennatte, sanoi Agricola
jo tuimasti. — Vieläkö siellä taikuutta harjotetaan?
— No, aina omiksi tarpeiksi. Kukapa siltä kirkon haltijalta lähtee
joka tarpeeseen manauksia hakemaan. Jos lienevät sen parempia kuin
omammekaan.
Piispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva
kirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään
visapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä
tulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan
ja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä.
— Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan
kynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja
sen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se
oli huono teko.
— Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua
kuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä,
sanoi piispa.
— Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin
olisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille.
— Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa.
— Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut
asiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi:
— Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi
auttamaan talonpoikia.
Tanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne
ovat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan
apua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen
takamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä.
Agricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle
jänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään.
Kustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä
hämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo
kivahteli, arvaten Tanun asian:
— Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät
valituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä!
Uteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun
veret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin
hän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin.
— No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain
tapellaan kalavesistä? kysyi kuningas.
— Ainahan sitä... ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita.
— Häh, pukareita, sanot... eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa
teissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne
viljeltävä.
— Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat...
— Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on
molemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää.
— Tuota... olisi omaakin asiaa, murahti Tanu.
— No mitä? Sano se asiasi pian.
Kuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli.
— Olen siellä muuanta pientä takamaapalasta säästellyt pojanpojilleni
jo vuosikymmeniä ja nyt sen on Savonlinnan ukko antanut jollekin
Hakkaraiselle.
— Mikä Hakkarainen se on?
— Joku ryssien mykyttelijä kuuluu olevan.
— Mykyttelijä?
Kuningas ei käsittänyt oikein sanan merkitystä ja tulkki selitti:
— Ryssien pieksääjä.
Kuningas hörähti hytkyvään nauruun ja lauhtuneena jatkoi:
— Olisit sinäkin pieksänyt ryssiä, niin olisit saanut talon.
— On niitä pieksettykin, aivan näillä nyrkeillä. — Tanu näytti suuria
kouriaan kuninkaalle. — Neljä poikaanikin on niissä tappeluissa
kaatunut ja kaksi pojanpoikaa. Kaksikymmentäkuusi miestä on vielä
jälellä sukuani, jotka kyllä kuningasta ja maata puolustavat.
— Ja nyt kahdelle heistä olisit antanut Hakkaraisen maapalan. Onko se
suurikin?
— Pieni se on ja järvi siinä onkin paras osa.
— Etkö heille saisi sieltä muualta yhtä mieluista talonpaikkaa?
— Mistäpä sen... joka lahdenpoukama alkaa olla asuttu.
— Saat kääntyä vielä Savonlinnan voudin puoleen, jos hän tahtoo auttaa
sinua.
— Ei siis kuningas auta minua. Turha siltä nilkulta ukolta on apua
pyytää.
Tanu-vaarin suoruus huvitti kuningasta. Tanu kääntyi jo lähteäkseen ja
sanoi surkeasti:
— Kertoivat, että Kyösti-kuningas on oikeudenmukainen ja auttaa kuin
Ukko ylinen, mutta turhiapa puhuivat.
— Häh? Minäkö en voi auttaa, jos tahdon. Yhdellä ehdolla teen sen,
jos sovitat savolaisten ja hämäläisten riitoja ja autat siten
käskynhaltijaamme, niin määrään sinut kihlakunnan vanhimmaksi ja käsken
Fincken tarjoamaan toista taloa Hakkaraiselle. Silloinhan saisit
haluamasi paikan. Mikä sen nimi on?
— Lahnajärvi.
Kuningas saneli sihteerilleen kirjeen Kustaa Finckelle, painoi
sinettinsä ja antoi Tasaiselle, virkkoen:
— Mutta muista nyt, mitä olen sanonut. Erämailta ei saa kuulua
hiiskaustakaan.