äkäisiä ovat Tuomas-piispan sanatkin, jotka paperille piirtyvät.
— Joko kirjoitit, että jätän tämän susien maan ja lähden Kristuksen
haudalle vaeltamaan, kysyy piispa ja jatkaa saneluaan:
— Määrätköön Pyhä Isä herroista kenen tahansa paikalleni ja pian on
näkevä, ett'ei täällä mitään synny, ellei Karjalaa ensin kukisteta. Sen
olisin nyt tehnyt, mutta melkein tyhjin käsin olisi se minun pitänyt
suorittaa, kun arvoisa velikään ei suvainnut pikaista apua lähettää.
Mutta maksetuksipa tämä laiminlyöntimme siellä meren takana voi tulla,
sillä kukapa takaa, eikö taas pian novgorodilaiset pistäydy siellä
savustamassa herroja, jotka rauhoinaan antavat pakanain päästä voitolle
Suomen kristillisessä seurakunnassa.
Piispa Tuomas raapusti nimensä kirjelmien alle ja antoi ne lähettien
perille saatettaviksi.
— Jo nyt saat avata ikkunan ja päästää raitista ilmaa sisään, sanoi
piispa sihteerilleen. — Minun puolestani saa nyt vaikka mehiläinenkin
tulla jatkamaan.
Hoikkasäärinen luostariveli katseli ihmeissään herraansa, oudoksuen
tämän puhetta mehiläisestä. Eipä hän tietänyt, että Pietari-veli oli
kerran piispan papereita rähjännyttä mehiläistä pitänyt onnettomuuden
enteenä.
Ilta Kuusistossa.
Keskikesän unettava hiljaisuus ympäröi joka puolelta Kuusiston
piispan linnaa. Väliin hilpeään leikkiin heräävät Piikkiön lahden
pikkulaineet läpättivät vain rantapengermän juurelle ja pyykinpesijäin
karttu paukahteli silloin tällöin rannassa. Tähän paukkeeseen
heräsivät valleilla torkkuvat vahtimiehetkin, mutta eipä kuitenkaan
torventoitottaja Haakon, joka kuorsasi niin että jyrinän olisi luullut
kuuluvan linnan pihalle, jossa hänen armonsa Suomen piispa, Maunu
Tavast oli äsken kävellyt.
Vahtimiehet olivatkin loikoneet nurmettuneella vallinharjalla
koko päivän, nauttien kauniista ilmasta. Heidän täytyi olla tässä
tavan vuoksi, sillä eihän nykyään vartijoita tarvittu muuhun, kuin
korkeintaan vieraiden tulosta ilmoittamaan linnaan ja torventoitottaja
Haakonille. Rauha oli maassa ollut jo pitemmän ajan ja kaikki edistyi
ja kukoisti mahtavan Maunu Tavastin käden alla.
Äsken juuri oli käynytkin useita vieraita Kuusiston linnassa. Lähettejä
Ruotsista ja Turusta. Vielä äsken oli hänen armonsa ottanut vastaan
lähettilään Raisiosta, jonne parhaillaan rakennettiin piispan tahdosta
maan ensimmäistä nunnaluostaria.
Vahtimiehetkin jutustelivat siinä joutessaan kaikkialla kunnioitetun
isäntänsä suurista ansioista Suomen kirkon päänä ja valtiomiehenä. Sitä
juttua riitti melkein joka päivä, mutta eipä ollut nyt sotaretkistä
puhumista, kun venäläisetkin pysyivät omalla puolellaan ja Karjalakin
koetti elää sovinnossa Hämeen kanssa.
Maunu Tavastin aika oli ollutkin Suomen seurakunnalle yhtämittaista
nousun aikaa. Kirkkoja rakennettiin ja yhteiskunnallisia oloja
järjestettiin. Köyhät ja sairaat saivat avustusta ja kansa alkoi
suorittaa papistollekin kymmenyksensä napisematta.
* * * * *
Turun linnan lähetti palasi piispan puheilta ja pysähtyi vallin
juurelle laskeutuneiden vahtimiesten kanssa juttelemaan. Vanhempi
hilporimies oli toimittanut paikan Yrjö Pietarinpojalle piispan
palvelukseen, ja tämä katsoi nyt velvollisuudekseen kertoa vanhuksille
hieman Turun uutisia.
— Nyt Turussa vasta komeata on, kun tuomiokirkko on uusittu ja pappeja
lisätty. Minäkin käyn joka kerran piispan messussa, vaikka olenkin
tällainen huikarinen.
— Vai jo tuomiokirkon laajennustyöt ovat päättyneet, sanoi
Jönni-vanhus. — Pitääpä tästä lähteä sitten ensi piispanmessuun
minunkin. Ja mitä siihen tulee, että sinä käyt siellä piispan
messuissa, taitaa se olla vähän niinkuin tarpeellistakin. Hänen armonsa
kyllä huomaisi poissa olosi ja taitaisitpa tuiskahtaa pois tärkeältä
paikaltasi, johon sinut puuhasin.
— Asemieheksipä tuota vain puuhasitte. Itse tässä olen melonut vähän
ylemmäksi. Sitä kun yrittää oikein todenteolla niin pääsee aina
eteenpäin.
— Ja mitä muuta kuuluu Turkuun?
— Kuuluuhan sinne muutakin. Oiavi-maisteri, hänen armonsa
kasvattipoika, on palannut ulkomailta ja lienee jo tulossa tänne
Kuusistoon. Sitäpaitsi näin tuolla linnassa Annan, Lepaan neidin, ja
luulenpa hänenkin olevan hyvillään Olavi-maisterin tulosta.
Keskustelu taukosi kun vallilta törähti Haakonin merkkitorvi.
— Kas, johan kuorsaaja on herännyt.
— Ja ilmoittaa varmaan Olavi-herran tulosta.
— Poika, ota hilporisi ja käykäämme vallille. Ja rauha kanssasi, Yrjö
Pietarinpoika.
* * * * *
Linnan vierassalissa oli valmistettu kuuluisan vieraan tuloa varten
ja Maunu Tavast istui avatun ikkunan ääressä, nauttien kesän
kauneudesta ja omista onnellisista unelmistaan. Äsken oli Lepaan
jalosukuinen Anna-neiti, hänen nuoruutensa ystävä, lupautunut uuden,
Raision birgittalaisluostarin abbedissaksi. Hänen kauan hautunut
unelmansa oli nyt toteutumassa kun maan entiset, fransiskolais- ja
dominikolaisluostarit, saisivat tämän uuden sisarluostarin lisäkseen.
Tämän lisäksi vielä hänen rakas poikansa palasi kuuluisana miehenä
kotimaahan, ja tänä ihanana suvi-iltana Kuusistoon.
Maunu Tavast hengitti mielihyvin piispansaliin kannettujen nuorten
koivujen tuoksua.
Martti, piispan kaniikki näyttäytyi ovella.
— Martti, eikö jo pian näy venhettä Piikkiön lahdella?
— Kyllä, teidän armonne, se laski juuri rantaan.
— Onko kaikki järjestetty Olavi-maisterin arvokkaaksi vastaanotoksi?
— Kyllä, teidän armonne,
— Nähkääs, herra kaniikki, hän on nyt oppineempi kuin me yhteensä ja
meidän on osoitettava tarpeellista kunnioitusta hänelle.
— Linnan vouti Pietari Karpalainen on itse häntä portilla vastaan
ottamassa. Sitä paitsi on sana saatettu koko linnan väelle.
— Hyvä. Minun sauvani ja piispanhiippani.
Kaniikki toi ne ja Maunu Tavast valmistautui ottamaan vastaan
Olavi-maisteria, joka kaiketi oli jo linnan pihalla, koskapa väkijoukko
riemuitsi.
Ovet levähtivät auki ja Pietari Karpalainen ja asemies Rankonen
asettuivat ovenpieliin edellisen ilmoittaessa:
— Hänen jalosukuisuutensa, maisteri Olavi Tavast.
Ahavoittunut, yleväryhtinen nuori mies, maisterin baretti päässään,
astui sisään ja jälleennäkevät syleilivät sydämellisesti toisiaan.
— Rakas setä!
— Rakas poikani! Sinä olet jälleen täällä.
— Niin, ja tällaisena ihanana iltana oli minulla onni päästä sinun
kauniiseen Kuusistoosi, setä. Ei ole mitään sen veroista kuin tämä
tällainen Suomen kesäyö.
Isä ja poika vajosivat hartaaseen keskusteluun, kun sitävastoin muualla
linnassa oli vilkasta hyörinää vieraan saapumisen vuoksi.
— Oletko tyytyväinen toimintasi tuloksiin, setä? kysyi Olavi ja lisäsi
— Sitä oikeastaan voisit olla hyvinkin.
— En vielä, vastasi piispa harvakseen. — Täällä on paljon työtä ja
sitä on vasta osiksi tehty, mutta tahdon tehdä kaikkeni rakkaan maani
hyväksi. Ja kun minun pääni kallistuu, jatkat sinä työtäni.
— Niin, aika sen näyttää. Toimeni Parisin yliopistossa ei ole vielä
päättynyt.
— No, vielä minäkin luultavasti jaksan jonkun aikaa. Tämä ilta on
nuorentanut minua ainakin kymmenellä vuodella.
Kun Maunu Tavast myöhemmin käveli Olavi-maisterin kanssa linnan
valleilla, kuiskasi Jönni-vanhus nuoremmalle hilporimiehelle:
— Katso, miten komea hän on, Olavi-maisteri. Hänestä tulee hänen
armonsa seuraaja.
— Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan Maunu
Tavastistakin.
Kesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen
poikansa hienoiseen hämäräänsä.
Kaarle Knuutinpoika.
Turun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva
ylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan
hänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja
hopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika
ja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä,
Maunu-piispa.
Kaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynyt
Suomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos Knut
Bonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui Kaarle
Knuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossa
yleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan.
Täältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin,
jossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen
tehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin
valtionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut
enää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja
kiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin,
ellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa
kohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta
oli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta
erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt.
Nyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister
Niilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut
Kristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja
Viipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta»
saamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen
ja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän
kuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä
Eerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään
laivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan,
mutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan
kanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi
vaikuttavimpiin toimenpiteisiin.
— Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen
kiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta
saksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi
ja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa
tehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi
kansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan,
että se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa
olisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten
takaisin Ruotsin mantereelle.
— Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja
silloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään.
Nyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan
muistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni.
Haluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut
minua vastaan.
Kohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle
tämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet
mukavasti istumaan.
— Arvaan, että olet saanut huonoja uutisia, tullenevatko sitten
lännestä vai idästä, virkkoi piispa.
— Mistä arvaat, isä, uutisten huonouden. Yhtähyvin niitä voisi sanoa
hyviksikin.
Ja tähän kiirehti Eerikki-ritari lisäämään:
— Hyviä ne ainakin minun mielestäni olisivat siinä suhteessa, että
niiden johdosta voitaisiin haarniskaan pukeutua ja heilauttaa vähän
Kristofferin istuinta.
— Eivätkä sittenkään ole hyviä, virkahti piispa pyytäen lähemmin
kertomaan asioista.
Marski kertoi kuninkaan kirjelmästä ja halusi kuulla minkälaista
vastausta piispa-vanhus piti parempana. Aseellistako, vai
jyrkkäsanaista kirjettä, jossa muistutettaisiin kuninkaan antamista
lupauksista.
Piispa-vanhus mietti jonkun aikaa ja virkkoi sitten harvakseen:
— Ystäväsi, Eerik-ritari tahtoisi antaa heti korvalle valapattoa, mutta
sinä haluaisit vielä muuten häntä muistutella. Parasta on lähettää
kirje ja purjehtia heti perästä kunnollista vastausta vaatimaan. Tämä
on minun neuvoni ja sitten vielä sekin, että panet lujille sen vanhan
ketun Viipurissa. Hänen punomiaan juonia nämä ovat kaikki.
— Sen hyvin arvasinkin, virkkoi marski hymyn häivähtäessä hänen
kasvoillaan. — Hän koettaa sotkea Suomen aatelisiakin juttuun, eikö
niin?
— Niinpä kaiketi ja sinun asiasi on pitää huolta, ettei hän saa
juoniaan sen pitemmältä jatkaa.
Kun piispa oli poistunut, tuskaili Eerikki Akselinpoika:
— Kuinka kauan tässä pitää oikein vitkastella. Kettu pitäisi pistää
ensin häkkiin Viipurissa ja sitten lähteä »pikku baijerilaisen»
puheille.
— Älähän hätäile. Pian saat toimintaa tarpeeksesi, virkkoi marski.
— Nyt lähetämme kuitenkin heti kirjeen nukkekuninkaalle ja muutaman
päivän perästä nostamme purjeet ja viiletämme antamaan pontta
vaatimuksillemme.
Ja muutamien päivien perästä saikin Turun rantalaiturille paltoutunut
utelias väki nähdä komean näyn. Kaarle Knuutinpojan uljas laivasto
oli lähtövalmiina ja muita komeampana keikkui marskin valkoiseksi
maalattu johtajalaiva, jonka kannella seisoi marski hopealta hohtavassa
haarniskassaan, rinnallaan teräsvarusteinen Eerikki Akselinpoika.
Eniten rakastamaansa hallitsijaa — olihan hän Suomessa syntynyt —
tervehti kansa riemukkaasti toivotellen onnea hänen matkalleen.
* * * * *
Muutamana kauniina toukokuun aamuna tähysteli Olavintornin vartija
Viipurin linnassa meren selälle, eikö jo näkyisi Kaarle Knuutinpojan
valkopurjeita kaukaisesta etäisyydestä pilkottavaksi. Äsken oli
Eerikki Akselinpoika, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut linnaa
kuntoon laittamaan, käynyt kyselemässä vartijalta, eikö mitään näkynyt
siintävältä selältä. Marskin laivue oli jo Turusta lähtenyt muutama
päivä sitten ja pitkäksi alkoi odotus käydä Viipurissa ja etenkin
linnassa, jossa viikon ajalla oli saatu ihmeitä aikaan Eerikki-ritarin
taitavalla johdolla. Valmiina olivat linnan lukuisat suojat valtijataan
vastaan ottamaan. Verhoilijat ja muut käsityöläiset olivat siellä
liehuneet yötä päivää siistien Krister-ukon jälkiä. Tämä Kaarle
Knuutinpoikaa vastaan vehkeilevä äijä oli äsken nukahtanut viimeiseen
uneensa ja eilen oli laiva lähtenyt viemään hänen tomumajaansa pois
Viipurista. Hänen marskia varten linnaan varaamansa tykit saisivat nyt
lausua ukon puolesta odotetun vieraan tervetulleeksi toisella tavalla.
Olavintornissa käyskelevä vartija ihmetteli kevätaamun kirkkautta.
Näkyipä nyt laajalle merenselkiä ja hienosti vihannoivia
metsäselänteitä. Auringon yletessä alkoi eteläinenkin henkäillä
ravakammin ja kohta näkyikin salmen suussa jo ensimmäinen valkoinen
purje ja kohta lasketti koko marskin laivasto satamaa kohti.
Tähystäjälle tuli kiire töräyttämään torveensa ja linnassa ja
kaupungissa alkoi vilkas liike. Krister-ukin tykit jymähtelivät
ja kaupungin porvarit kiirehtivät rantakatua verhoamaan äsken
lehdittyneillä koivuilla ja punaisella veralla. Vähitellen kertyivät
kaikki Viipurin asukkaat rantalaiturille juhlapukuisina ja vanha
pormestari tummanpunaisessa viitassaan sorvaili vielä muistissaan
saksankielistä tervehdyspuhettaan. Molempien luostarien päälliköt,
mustainveljesten laiha ja pitkä priori ja harmaidenveljesten
hyvinvoipa guardiaani tungeksi etualalle, lausuakseen latinankieliset
tervehdyksensä marskille.
Marski saapui johtajalaivasta perheineen, laiturille ja vastaili
kohteliaasti tervehdyksiin. Vanha, vapiseva linnanvouti Björn Deden
sai kuitenkin Kaarle Knuutinpojan unohtamaan virallisuutensa, ja
hymyilemään ukolle, joka oli liian uskollisesti palvellut herraansa ja
aneli nyt nöyränä uuden isännän suosiota.
— Mitäpä vanhoista muistelemaan. Nyt aloitetaan uutta aikaa Viipurissa
ja koko maassa, sanoi marski ja taputti vanhusta ystävällisesti olalle.
— Onhan tämä syntymämaani ja tahdon tehdä kaikkeni sen ja rakkaan
Viipurini hyväksi.
Ja siepaten syliinsä voutivanhuksen takana tämän nuoren, punastuneena
ja lapsekkaana polviaan notkistavan tyttären, virkkoi marski iloisena:
— Näin minä syntymäseutuani tervehdin.
Väkijoukon läpi kävi innostunut humahdus ja marskia vastaan kajahti
välitön riemuhuuto. Ensinäkemältä valloitti marski näin kaikkien
sydämet.
Ylempänä rannassa odotteli ratsujen luona marskin ystävä, Eerikki
Akselinpoika ja pujotteli sieltä väkijoukon läpi marskin luokse, iskien
tätä innoissaan olalle.
— Terve, Kaarle, valtakuntaasi. Näet, että jokainen täällä sinua
rakastaa niinkuin ei koskaan ennen ole hallitsijaa rakastettu. Katso,
miten tänne kaukaa saloiltaan saapuneiden erämiestenkin kasvot
loistavat.
— Näen kyllä ja tahdon tehdä kaikkeni heidänkin hyväkseen.
— Täällä onkin heidän rajankäyntiä anova lähetystönsä sinua odottamassa.
— Käske heidätkin linnaan vieraikseni. Nyt juhlimme oikein kelpotavalla
ja sitten taas työhön ja maan asioihin käsiksi.
Muutamat Sysikankaan miehet olivat lähteneet anomaan marskilta pikaista
rajankäyntiä ja jääneet odottamaan marskin Viipuriin saapumista. Olipa
nyt kovin yllättävää saada linnan voudilta käsky heidänkin saapua
linnaan juhlimaan, ja itsekseen päättelivät miehet, että suotta ei
Kaarle Knuutinpoikaa pidetä hyvänä hallitsijana, parhaimpana kaikista,
kansan miehenä ja heidän auttajanaan.
Jo seuraavana päivänä kutsuukin marski heidät puheilleen ja kun
saa kuulla talonpoikien raja-asian, niin kiireellisesti antaa heti
määräyksen rajankäynnin alkamisesta. Ja kääntyen Olavi Tavastin,
Hämeenlinnan voudin puoleen, virkkoi marski:
— Sinä tunnet tietysti erämaariidat ja talonpoikain takamaataistelut
ja sinun on otettava tämä asia selvitettäväksesi ja tehtävä se
oikeudenmukaisesti. Juhannuksen aikaan on teidän kokoonnuttava ja
sitten käydään raja etelästä pohjoiseen, niinkuin asianomaiset itse ja
valitut lautamiehet sopivat. Rajakirja tuodaan sitten maakuntakäräjille
vahvistettavaksi. Saadaan vihdoinkin rauha riitelevien heimojen välille.
Kelpasipa tätä marskin puhetta talonpoikien kuunnella. Lähtiessään
Viipurista, silmäsivät he mielissään talonpoikien ystävänä uutta
Viipurin herraa, joka näin heidän asioistaan ja tarpeistaan piti
isällistä huolta.
Viimeinen Vesperamessu.
Vespera, ehtoomessu oli kaareillut Turun luostarikirkon holveissa ja
saarnaajaveljet olivat kokoontuneet ehtooaterialle yhteisten, suurten
pöytien ääreen. Ruokapöytä olikin tänään, melkein kuin juhlan kunniaksi
runsaampi ja senvuoksi kaiketi Isä-Tapanin ruokasiunauskin pitempi ja
hartaampi. Tänään oli palannut veljeskunnan kiertelevät saarnaajat
viimeiseltä almujenkeräysmatkalta. Kustaa Vaasa oli jo vuosi sitten
kieltänyt ne kokonaan, mutta Turunlinnan käskynhaltijan suopeuden
vuoksi olivat munkkikunnan jäsenet saaneet siellä keräystään jatkaa.
Mutta nyt oli linnan asemies aikonut jo vangita viimeksi almuretkiltään
palaavat ja laskenut vain sillä ehdolla vapaaksi, etteivät lähtisi enää
toistamiseen liikkeelle.
Taisipa tämä ehtooateriakin olla viimeisiä, sillä uusi uhkaava
luostarien hajotuskäsky oli tullut uskonpuhdistajakuninkaalta ja
toteltava sitä oli tällä kertaa. Äsken kovuutta jauhanut asemieskin
oli sanonut, että elleivät munkit pian lähde tiehensä, rupeaa kiviä ja
soraa satamaan heidän niskaansa.
Kaipa sekin teko näille kiivaille Lutherin oppilaille ja kannattajille
oli sopiva ja mahdollinen.
Piispa Martti Skytte oli koettanut järjestää niille, jotka halusivat,
papinvirkoja eri haaroilla Suomen erämaissa ja melkein kaikki olivatkin
suostuneet tutkimaan Lutherin oppia ja sen mukaan saarnaamaan
sydänmaaseurakunnissa.
Heitä olikin vain rippeitä jälellä suuresta veljeslaumasta. Muutamia
oli lähtenyt ulkomaille ja osa jo aikaisemmin papiksi muutamiin uusiin
rannikkoseurakuntiin.
Veljeskunnan ruokatuvassa oli tänään hiljaisempaa ehtooaterian aikana
kuin ennen. Vihdoin sai kuitenkin vahva olut, jota tällä kertaa
maisteltiin vähän runsaammin, kielenkannat norjenemaan ja ensimmäisenä
aloitti keskustelun Isä-Johannes, veljeskunnan guardiaani, virkkeen
vierustovereilleen:
— Taidammepa viimeistä kertaa napastella suihimme näitä emäntien
antimia.
— Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa
lampaanreidestä suuhunsa.
— Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit
hävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman.
— Heh, kyllähän tuon... — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta —
mutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä
sen tiukempaa tullut.
— Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaani
Pohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni.
— Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa
kureeseen.
— Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi
sinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan.
Kalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä
kuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun,
ilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi
luostarille.
Veljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa,
jääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi
pöytään.
Kun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen
jälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen.
Sitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan.
Pian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen
masentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin
saanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan
ja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat.
— Mihin tuota tästä sitten minä joutunen, sanoi Henrikki-veli
nähtävästi jo tuiman oluen vaikutuksesta vähän rennommalla päällä.
— Sinä Johannes varmaankin elelet siellä hämäläisten parissa kuin
porvari ja otat jonkun nuoren, ilosilmäisen talontyttären vaimoksesi.
— Niin on aikomukseni. Pietari-maisteri suorastaan kehoittaa meitä
siihen ja hänellä itselläänkin on sievä saksatar emäntänä.
— Ja mitä piispa tästä sanoo?
— Mitäpä se siitä... taipuu uuden ajan tahtoon.
Oli aika mennä completariuimiin, toiseen ehtoomessuun ja veljet
kokoontuivat tähän viimeiseen hartaudenharjoitukseensa hiljaisina ja
vakavina. Messun jälkeen menivät toiset veljistä makuulle, toisten
jäädessä vielä tarinoimaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan.
Seuraavana päivänä ennen matkalle lähtöä meni Isä-Johannes
Martti-piispan luokse, sanoakseen jäähyväiset. Metsäkulman kyytipoika
odotti jo häntä hevosineen piispan talon portilla.
Martti Skytte tutki parhaillaan äsken saamaansa kuninkaan kirjettä,
jossa peruutetaan kirkolta entisten lisäksi yhä lukuisampia maatiloja
ja muuta omaisuutta. Pyytääpä kuningas hänelläkin, piispalta, lahjaa,
jotain suurempaa maakartanoa, joita hänellä ei olekaan enää monta
jälellä.
Piispa huokasi kirjeen luettuaan. Tosinhan tanskalaiset olivat
ryöstäneet Ruotsin niinkuin Suomenkin köyhäksi, mutta jos kirkolta
kaikki omaisuus riistettäisiin, niin vaikeatapa sen olisi uutta oppia
istuttaa ja juurruttaa kansaan ja varsinkin saada siihen sopivia
työntekijöitä koulutetuksi.
Isä-Johanneksen tulo keskeytti piispan mietteet.
— No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes?
— Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla
on käsissäsi?
— Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle.
— Hm... Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja
aatelisto kaikki kirkolta.
— Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin
tarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan.
Emme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa
valistustyötä tekemään.