SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I
Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1923.
SISÄLLYS:
Erätoverit.
Kevätuhri.
Muuan partioretki.
Pyhä risti.
Rangaistus.
Ilta Kuusistossa.
Kaarle Knuutinpoika.
Viimeinen Vesperamessu.
Kustaa Vaasa Suomessa.
Kuninkaan apua anomassa.
Riita apajasta.
Suomen herttua..
Uusi sielunpaimen.
Kastematka.
Erämaan yössä.
Rautamarski.
Armoa anomassa.
Kosto.
Särkynyt joulurauha.
Erätoverit.
Keskitalven pakkanen paukahteli lumisessa korvessa. Tähtikiiluinen
taivas näytti kuin laskeutuvan maata vasten ankaran pakkasen vetämänä.
Apso, erämies, hiihteli korvessa kotimajalleen, koettaen löytää latua,
jonka aamulla oli jättänyt, lähtiessään hiihtämään isomman otuksen
jälkeen. Sen ladun varteen oli hän jättänyt aamulla ampumansa jäniksen
ja teeriparin, mutta merkitty paikka ei ottanut löytyäkseen tähtien
heikossa valossa. Jänöjussista ja teeristä oli tuleva illallinen
hänelle ja Ilpolle, erätoverille, joka majalla sairasteli karhun
kaadannassa vioittunutta jalkaansa.
Saalis löytyi ja Apso pyyhälsi nopeasti pakkasen kynsissä risahtelevan
korven poikki ja hiihdosta hiestyneenä astui majaan.
Siellä loikoi Ilpo pyöreistä kivistä muuratun takan ääressä,
kohennellen tulta padan alle, jossa kiehui samanlainen saalis kuin
minkä Apso laski majan havupermannolle.
— Ka, mistä riista pataan on tipahtanut? kysäisi Apso ihmeissään.
— Korvesta sen käväsin keikkaamassa, naurahti Ilpo. — Kävi jo aikani
kovin pitkäksi ja teeripari lensi aivan tuohon majan nurkalle ja
jussukka kuukki uteliaana riista-aitan ympärillä. Siitä ne napistin.
— No eihän sitten tarvinnut kauaksi liikkua ja jalkaasi uusia kipuja
hankkia, virkkoi Apso. — Minä riehkasin hirven jäljillä, vaan lienen
ajanut Tapion suojattia, kun yhtäkkiä edestäni hävisi.
Apso pujotti jousensa poronsarvinaulaan ja laski otuskimpun maahan.
— Tuos' on sitten tuoretta riistaa eineheksi, sillä eipä aamulla liene
menemistä salolle. Pyry siitä yöllä nousee, vaikka metsä vielä seisoo
hiljaisena tähtien vipajavassa valossa.
Laatokan länsirannoilta olivat eränkävijätoverukset muuttaneet tänne
Keski-Suomen asumattomille saloille. Täällä olivatkin riistamaat ja
kalavedet erinomaiset. Karhun ja hirven suolattu liha ei loppunut
heidän vahvojen pylväitten varaan rakennetusta aitastaan ja tuoretta
riistaa oli nytkin tuo Ilpo-veli lävistänyt jousellaan aivan tuvan
edestä. Kesäisin sai taas läheisestä järvestä vedenriistaa niin paljon
kuin halusi. Olisipa vain nämä laajat pyyntimaansa saanut pitää
yksinään, mutta silloin tällöin ilmestyi aina etelästä päin uusia
asukkaita valloittamaan parhaimpia kalastus- ja eränkäynti paikkoja.
— Näin taas Lapin pojankin tänään, sanoi Apso loikoessaan tulen
ääressä. — Viimeisiä se muuten taitaa olla näillä mailla, sillä eipä
kärsi nämä kääpiöt etelästä tulevia rotevampia naapurejaan. — Johan
viime talvena keräsivät poronsa näiltä mailta, pohjoiseen paetakseen.
— Keräsivät, kun taisi muidenkin erämiesten nuoli ja keihäs heidän
porojaan läpäistä eikä vain yksin meidän.
Miehet nostivat padan keskelleen ja vuoleskelivat puukoillaan mehevää
lihaa, haukaten vain siteeksi ohrakakkaraa, jota oli viimekesän
palohalmeesta lihan särpimeksi saatu. Väkevä, länteen viettävä järven
rantarinne olisi sitä kasvanut enemmänkin, vaan kaukaa, selkärepussa
tuotu siemen ei laajempaan halmeeseen olisi riittänyt. Ensi suveksi oli
suurempi huhta kaadettu ja sitä varten siemenet varattu poronnahkaiseen
säkkiin aitan orrelle.
Ilpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat
levolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut
läheisyydessä.
Ihana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven
keskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää
kuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa
kahinaa, jota Ilpo oli ennustanut.
* * * * *
Kevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin
ovat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan
edustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä
kevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt
lammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä.
— Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt
jo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun
päästään suliin vesiin soutelemaan.
— Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme,
sanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä
päin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä
pohjoisemmaksi.
— Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja
kalavetensä jättämään.
Yhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja
kalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua
kirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski
käsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut.
— Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo.
— Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja
kaatuvien puiden parahtelu.
— Niitä voi olla useampiakin.
Molempien miesten kasvolihakset olivat jännittyneet ja Apso puristi
lujasti kalapuukkoaan, hiljaa mutisten:
— Sanoinhan jo, ettei niiltä rauhaa saa. Parhaimman kalapaikan aikovat
anastaa.
— Lähden katsomaan, sanoi Ilpo.
— Menemme molemmat. Voivathan sinut vaikka keihästää yksin mentyäsi.
Saalis kätkettiin visusti ja toverukset lähtivät aseistettuna katsomaan
rauhansa häiritsijöitä.
Niitä ei ollutkaan yksi eikä kaksi, vaan kokonainen perhekunta.
Vaimokin heillä oli ja nuori tytär, joka iloisena laitteli havumajaa,
toisten hääriessä tuvan veistoksella, joka oli pantu alulle jo eilen,
vaikka toveruksilta oli jäänyt kirveen kalke kuulematta, ollessaan
lammen puolella pyydyksiään laittamassa.
Näreikön takaa katselivat Apso ja Ilpo tulokkaiden puuhia. Miehet eivät
olleet Laatokan rantamilta, vaan varmasti etelän eri heimoa. Molemmat
olivat rotevia ja riuskaliikkeisiä. Toinen kaatoi hirsiä ja veti
paikalle, toisen niitä veistellessä ja laittaessa kehälle.
— Heillä on naisensakin mukana, kuiskasi Apso. — Aikovat varmasti jäädä
pitemmäksi ajaksi.
Ilpo puristi tuimasti keihäänvartta.
— Olisipa vain yksi, niin... Nyt emme heille voi mitään. Säynätlahti
meni ja paljon muutakin.
— Jos olisi heitä pyytää hyvällä siirtymään. Voisimmehan sanoa, että
meitä on enemmän metsän takana asumuksillaan.
Varovasti kävivät miehet esiin. Molemmin puolin katseltiin epäillen
toisiaan.
— Onpa tullut kutsumattomia vieraita näille rannoille, virkkaa Apso.
— Valtaamaan meidän pyyntimaitamme ja kalavesiämme, jatkaa Ilpo.
Tuvan rakentajat vain hymähtävät.
— Ei ole kutsuen käyty ennenkään, eikä aiota lupaa kysyä nytkään, sanoo
vanhempi ja alkaa taas sovitella hirttä saumalleen.
— Onpa heillä komea tytär, sanoo Ilpo hiljaa toverilleen. — Tekisipä
melkein mieli sitä kesytellä.
— Vai sellaisiin sinä silmäsi isket, kun on eräpaikkojen menetys
kysymyksessä. Odotahan, kun sanon heille tiukat sanat.
— Etkä haasta heti riitaa, esteli Ilpo. — Näethän, että ovat meitä
voimakkaampia ja pyydämme heitä ensiksi sovinnolla jättämään nämä maat.
Elleivät siitä välitä, katsomme sitten, mitä olisi heidän kanssaan
tehtävä.
Toveriaan kuuntelematta läheni Apso tuvan kehää muutaman askelen ja
sanoi miehille:
Pahasti teitte, kun meidän kalavesillemme ja riistamaillemme tulitte.
Emmehän mekään ketään ahdistele, joka korvessa asuntopaikan itselleen
hankkii. Siirtykää pohjoisemmaksi, vaikka tämän veden toiseen päähän.
Siellä on kyllä tilaa teillekin, eikä entisiä erämiesten savuja
nousemassa.
— Emme lähde tästä minnekään, kun olemme tähän tupamme paikan katsoneet
ja sen kehän aloittaneet. Lienee tässä liikkuma-aloja teille niinkuin
meillekin ja jos sovussa soudetaan, on kalapaikkojakin riittävästi ja
riitaa pitämättä.
Ilpon olisi tehnyt mieli mennä rauhan kämmentä lyömään, niin kovin
mehevä oli tuon vaaleasuortuvaisen ja sinisilmäisen tytön hymy, mutta
Apso kiskasi häntä hihasta ja kivahti:
— Jääkööt siihen. Tulemme toiste suuremmalla joukolla ja silloin
pistetään nuotioksi hämäläisten tupa.
Miehet palasivat valmistelemaan kalakeittoaan, joka oli niin ikävästi
jäänyt kesken. Apson povessa kiehahteli vieläkin kiukku rauhan
häiritsijäin odottamattomasta ilmaantumisesta Säynätlahden pohjaan.
Ilpo hyrähteli siinä kalevalaistaan'sen enempää vieraan ilmestymisestä
välittämättä. Mies olikin sellainen hyvätuulinen, häilyvä hattara, joka
ei osannut pitää kiinni omistaan.
* * * * *
— Kesä on tullut, ja erätoverit melovat haapiollaan pyydyksiään
kokemaan. Erämaan kesäaamu on ihanimmillaan ja runsaalla saaliilla
saavat veljekset täytellä ruuhensa.
— Näkyy tätä Ahdin karjaa olevan, vaikka naapurikin siitä osansa ottaa,
puheli Ilpo.
— On sen aikaa kun on, jurahti Apso, joka yhä kantoi kademieltä
Säynätlahden asuttajia kohtaan. — Kunhan tuossa pesivät muutamia
vuosia, niin et kehu saaliillasi.
— Suotta mutiset, naurahti Ilpo. — Aion tässä käydä heiltä pyytämään
tytärtään ehtoiseksi emännäksi. Mitäs siihen sanot?
— Että silloin saat jäädä sen kanssa yksinäsi. Minä en suvaitse naista
yhteiseen taloon.
Ilpo ei jatkanut, kun tiesi Apson kyllä sanansa pitävän. Ei kuitenkaan
malttanut olla kysäisemättä mielitiettyä illalla, kun taittoi
saunavihtoja samalta rannalta kuin tämä naapurin tytärkin.
Sai kuitenkin tältä jäätävän vastauksen, vieläpä kiellon, ettei tulisi
käymäänkään heidän maillaan ja vesillään.
Vihaisen vastauksen lähettää Ilpo tulistuneena tytölle ja myrtyneenä
rientää Apsolle kertomaan huonosta onnestaan.
— Johan sen sanoin, vaikka et uskonut. Lähden tästä heti hakemaan
heimoni miehiä, ja sitten katsomme, eivätkö lähde kutsumattomat vieraat
vesiltämme.
— En kiellä enää. Jään tänne majaa ja pyydyksiä vartioimaan, sanoi
Ilpo, istuen synkkänä tuvan portailla.
Muutamien päivien perästä palasi Apso neljä vetreätä miestä mukanaan.
Apson Aino-siskokin oli lähtenyt mukaan leivän leipojaksi ja tähän
ihastui Ilpo ikihyväksi.
— Kun ajamme hämäläiset täältä tiehensä, rakennamme lisää pirttejä ja
haemme nuorikot oman heimon tyttäristä, sanoi Apso.
— Tuomme hiehonkin ja mullikan ja siitäpä karjan alku ahoillemme.
— Ja kun emme unohda uhreja ilman, veden ja maan haltijoille, niin
hyväpä on täällä asuaksemme.
— Ellei taas etelästä joku voimakkaampi joukko tule meiltä
asuinsijojamme vaatimaan, sanoi Ilpo.
— Niille näytetään tietä pohjoisemmaksi, niinkuin Säynätlahden ylpeille
asujamillekin. Heillepä meidän on ensiksi lähtimet annettavakin ja
tehdään se nyt heti.
Vastarintaa tekemättä, mutta uhkaillen Ukon kostolla, lähtivät
hämäläiset Säynätlahdesta. Komean tyttären silmä välähti uhittelevasti
pihamaalla seisovalle Ilpolle.
— Vielä tätä kadut.
— Mitäpä tässä katumista. Ala vain suoriutua venheeseen, hämärikköjen
ylpeä tytär. Soreampi mielitietty minua jo kotipihalla vartoo.
— Siitä ei onnea sinulle, suhahti tyttö niskaa nakaten.
Uhkasanoja heitellen lähtivät toisetkin.
— Ette siinä tuvassa kauan lämmittele.
— Ettekä kalaa keitä näillä rannoilla. Kokemäen jokivarsilta uhkaa
tänne miehiä tulla korpia asuttamaan ja silloin lähdette.
Se uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla
tappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä
ei sopinut jäädä miettimään.
— Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan
sitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso.
— Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan
haltijoille.
— Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon
korvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja
valmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian.
Kevätuhri.
Korkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä
kentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen.
Tyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen
hengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella
vedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen
viilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta.
Hikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi
pitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa
ja virkkoi toverilleen Juortanalle:
— Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii
juhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi.
— Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme,
virkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä
ympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien
lomasta puunsivat.
— Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa
riisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis
heilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja
sitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea
kasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi.
— Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan
saatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan
kalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan
karjaa.
— Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana.
— Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne
lohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä
sanoo.
— No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä
sellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika
uhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän
kauneudesta.
Käki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella.
— Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa
kukkumaan, sanoi Ilpo.
— Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti
Juortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään
kehaisten.
Juortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien
savolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa
muulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin
niinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana
tehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä
rauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin
majoissa.
Uhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi
aterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla
ruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden
juurelle.
Mehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset
tuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi.
Ilma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa
pään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa.
— Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos
ruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo.
— Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle
laseikse, myönsi Juortana.
— Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta?
— Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka
veroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne.
— Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoi
Ilpo.
— Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppo
Ilmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja.
Miehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta
kulkenutta runolaulua:
»Orjat lietsoi löyhytteli,
väkipuolet väännätteli...»
Sillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä
kirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka
Juortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja
vasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen
vähän alemmaksi uhrikentän laitaan.
Jopa tulee Juortanakin Ilpon, apulaisensa, kanssa ja erinäisin
manauksin ja loihtuluvuin sytyttää uhrirovion, johon heitetään metsän
ja maan antia, pari kyyhkystä ja kimppu rukiin tähkiä.
Ilta on tyven ja savu nousee suorana patsaana hohtavaan avaruuteen.
Sitä pitää Juortana hyvänä merkkinä ja puhelee kansalle:
— Hyvin kelpaa Ukolle uhrimme, ja täydestä sydämestä sen hänelle
suommekin. On saatu parahiksi sadetta ja poutaa, vuoroin kumpaakin ja
hyvin on halmeemme tähkineet. Tapio ajoi talvella riistaa eteemme sen
kun erämiehet jaksoivat kotiin kuljettaa ja runsaammin kuin milloinkaan
ennen sai saksa miehiltämme nahkoja Teljän markkinoilla. Suopea on
ollut Ahtikin, jonka senkin on Ukkoa ylistä kuultava ja toteltava,
ja laumottain on vedenkarja uinut verkkoihimme. Ja kun aina vastakin
sovussa elämme ja kaikki pienet uhrit ja taiat ajallaan teemme, seuraa
onni meitä vastakin ja rauhassa saamme viljellä koskiamme, ja käydä
riistamaillamme ja kalavesillämme.
Nyt saivat jo naisetkin lähestyä uhripaikkaa ja tuoda antimensa.
— Hyvin olette tekin pikku-uhrinne tehneet ja taiat muistaneet, lausuu
Juortana heille. — Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan kaunis antimuori
on hyvin karjojanne hoivannut. Niinkuin olen kuullut, ei ole yhtään
karjavahinkoa koko heimokuntien seutuvilla sattunut. Kotihaltijat ovat
niinikään saaneet lukunsa ja loitsunsa ja pienet saatavansa, koskapa
kukaan ei ole sairastanut ja kotien rauha on hyvin säilynyt. Kun
vastakin muistatte tehdä mitä olen neuvonut, on onni aina mukananne.
Naisilla oli mukanaan voi vakkasia, nauhan ja kankaan palasia,
piirakoita ja juustoja. Ne asetettiin Ukonpuun juurelle ja oksille,
ja kun vielä Juortana oli lukenut muutamia salaisia loitsujaan, sai
uhriväki lähteä alas Juortanan taloon, jossa juhlia jatkettiin ja
vietiin uhrit myöskin veden haltijalle ja hopeasolki pyhään lähteeseen.
Äsken oli Juortanan talon lohiapajilta saatu runsas saalis ja uhripapin
ehtoinen emäntä oli siitä valmistanut illallisen uhri väelle ja vielä
huomisen päivän pitoihinkin oli osa jäänyt. Aterian jälkeen vietiin
lohen pääluut kotikarsikkoon ja sittenpä saivatkin nuoret aloittaa
karkelon, vanhojen miesten lähtiessä saunomaan ja uhraamaan saunan
haltijalle.
Leppoisa mieliala kuitenkin särkyy, kun muuan erämailleen palaileva,
aikoinaan Taivassalosta pieniä pilojaan karannut ja nyt kotopuolessaan
käväissyt mies kertoo Auran suilta outoja uutisia.
— Julma sota on syttynyt Aurajoen suulla, kertoo mies rauhallisen
saunomisensa keskeyttäneille miehille.
— Ruotsin kuningas on tullut pyhän miehen kanssa kastamaan suomalaisia
ja joukottain on näitä kaatunut, kun eivät hyvin puhein suostuneet
kasteeseen. Piispa kuuluu aikovan tulla Kokemäen joelle saakka ja
mikäpä tietää, eikö tulle vielä tännekin.
Äsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi
mustaksi.
— Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku,
virkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen.
— Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme
kuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset
ristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa
päätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä
oluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi.
— Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille.
— Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa,
esittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken
kuulemastaan uutisesta.
— Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille
onkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos
ristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään.
Pihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai
vanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla
tarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä.
Muuan partioretki.
Samoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen
heimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden
poikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen
rantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien
heimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa
pyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja
vainoretket.
Eikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan
rakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan
partioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin
syksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö.
Kukapa tietää, hämäläisten vaiko karjalaisten puolelta nämä retket ensi
kerran saivat alkunsa, mutta kun alkuun oli päästy, niin viha synnytti
vihaa, kosto vaati kostamaan ja niin jatkui vuosisatoja paljon voimia
ja uhreja vaativat kahakat.
Äsken oli Vanajan Ilpolassa toimitettu Ukon suuret uhrijuhlat, joissa
uhrivanhempana oli toiminut vielä nuorekas, vaikka jo harmaapäinen
Ilpo. Hänet oli äsken manalle mennyt Juortana jälkeläisekseen
nimittänyt ja heimo sen hyväksynyt. Kesä oli kauneimmillaan ja
monipäiväisiä kekkereitä oli vietetty, kun takamailta tuotiin sana,
että karjalainen on tulossa hävittämään hämäläiskyliä ja on jo poroksi
polttanut erämiesten uudis-saunoja Suvilahden seutuvilla.
Sanoma tuli tälläkertaa yllätyksenä juhliville hämäläisille eikä osattu
ensin muuta kuin ihmetellä, että karjalaiset keskikesällä olivat
vainoretkelle lähteneet.
— Apuun sinne olisi lähdettävä, ennenkuin sieltä rintamaille ehtivät.
Kuuluu olevan heillä novgorodin ryssiäkin mukanaan ja siitä päättäen
heitä on suurempi joukko kuin ehkä aavistetaankaan, toimitti sanantuoja.
— Se on selvä, että kotisijoilleen niitä on lähdettävä käännyttämään,
sanoi Ilpo, juhlatuulet pois yltään karistaen.
— Olipa sekin nyt, kun parhaana lahnankutuaikana tulivat, sanoi joku
korvallistaan kynsien.
— Mikä heidät nyt ajoikin liikkeelle. Varmaan sieltä takamaan
kalasaunoilta nuoret yltiöpäät ovat hankikelin aikana vierailleet
Laatokan rantamilla ja nyt he sen lämpimiltään maksoivat.
— Ei ole muita retkiä tehty, kuin se mihin viime kevännä täältä lupa
saatiin ja jossa Etelä-Hämeen miehiäkin oli mukana, puolustelihe
sanantuoja. Ei hänkään kuitenkaan voinut mennä sanomaan, eikö
takamaiden rajoilta ehkä oltu hiihdetty karjalaisten asuntomaille,
koskapa jotain sellaista oli kuulunut.
— Olipa miten tahansa, ei ole nyt aikaa arveluun, vaan sukkelimmat
miehet kapulata kierrättämään ja ylihuomenna lähtee ensimmäinen joukko
liikkeelle ja toiset tulevat perässä, määräsi Ilpo, jolla oli nyt ensi
kertaa päällikön huolet niskoillaan.
Hidas hämäläisveri ei tälläkertaa tahtonut kuohahtaa
taisteluhaluiseksi. Olihan kesä kauneimmillaan ja Vanajaveden
poukamissa olisi ollut mukava kääriä parhaillaan kutevia lahnaparvia
verkkoihin. Yhtä hupaisaa olisi ollut kaskienkin kaataminen, kun
entiset oli saatu jo aikaisin kylvöön ja lupaavasti laihoamaan.
— Naisten hoiviin jää siis kalastus ja kaskenkaato, jurahti äskeinen
korvallisen kynsijä. — Kaipa sitä on lähdettävä, kun kerran karhu on
lähtenyt pesästään liikkeelle.
Jo tulistui Ilpokin siitä verkkaisuudesta, jolla lähtöä tuumailtiin ja
kivahti:
— Vieläkö arvelette, että olisiko muka lähdettävä, kun vainolainen
saattaa muutamien päivien perästä jo täällä rintamailla reuhata. Ei nyt
joudeta kaloja eikä kaskimaita miettimään. Ne asiat jääkööt naisten
hoidettaviksi.
— Siispä lähdetään jo huomispäivänä, ainakin osa miehistä.
Ja retki pitää laatia sellaiseksi, että yksintein taivalletaan
Novgorodiin asti.
— Niin juuri. Novgorodiin asti, ennen ei hellitetä. Eivät ne
karjalaisten retket ennen lopu ennenkuin annetaan isku itse pahan
sydämeen.
— Miten tuo käynee noin pitkälle retkelle lähteminen, kun ei ole
edeltäpäin varusteltu, arveli joku.
Sitä samaa mietti Ilpokin, mutta kun useampien sisu näytti nousevan
Hämeeseen jo aikaisemmin ryöstöretkiä tehneitä novgorodilaisia
rökittämään, ei hänkään vastustellut.
— Voidaanhan käydä sinnekin kun ensin on Laatokan rannoilla tehty
puhdasta. Jos joka talosta lähtee mies ja kaksikin suuremmista, voisi
osa heistä tulla vesitse Syvärinjoen suuhun, josta yhdyttäisiin matkaa
jatkamaan.
Ilpon vanhimman pojan, Osmon, mieli paloi matkalle, jollaiselle ei
ollut vielä ennen päässyt isänsä estelyn vuoksi lähtemään. Nyt häntä
ei enää pidättäisi mikään. Eilen oli hän Karjalan kävijäin retkistä
kuullut kerrottavan ja tällainen partioretki kangasteli hänen
mielessään satuhohteisena.
— Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana
retkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle
minun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän
sukkelammin kuin tuuletkaan.
— Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja
ehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon
kanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä
täältä joudun.
Taisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle
pisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä
tavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana
sinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori
seitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän
tilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä
oli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti
toisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen.
Lähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä
puheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä
hänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä
lipakkaansa kärkiä katsellen.
— No, mitäs nyt... mistä surut? kysyi Osmo.
— Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti.
— Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty.
Ehkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet.
Poikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena
veitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja
simasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli
sotaan lähtö.
Osmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan
reunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli
tämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan,
mutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu.
— Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet,
virkkoi tyttö.
— Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit
sillä aikaa minulle uskollisena.
Tyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt
tietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi.
Kättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan
laittamaan.
Kymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi
matkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi
Ilpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin.
Verkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa
näissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin
Ilpolle:
— Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan... Kunhan vain itse joudut
miestesi kanssa matkalle.
Kesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin
painuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas
soitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin
joutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja
muutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla
vaaroista varjelemassa.
Seuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille
ja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja.
Siitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä
asettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle
lepäämään ja murkinoimaan.
— Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja
vankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja
ruislimppua pöytään.
— Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo
aikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta
apua.
— Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli
näin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten
uusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille.
— Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja
räähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo.
Puoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön
kärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen.
— Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee
ollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat
tiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko
takaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen,
kertoi joku miehistä.
— Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän
kotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa
paremmille saalispaikoille.
— Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin
ryöstäjäruhtinaista.
— Vai sinne asti... eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla ja
Laatokan rantamilla, arveli joku.
Sitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin
miehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti
epäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun
ensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat
verensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin
ruhtinailla oli.
Kun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja
sittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin
olemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira,
luihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä
Mariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä.
— Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi.
Saatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja
sinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa.
Uhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi
taipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten
kimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille
tehneet.
— Mitä me heidän hengellään... sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana
vangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä.
Pohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä.
— Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole
isässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi.
Otettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla
säästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan
tulisi hämäläiskyliin.
Näin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa
suurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt
heitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka
henkihieverissään haavojaan hoitelivat.
Olihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet
kuultuaan apua tulevaksi hämäläisille.
Pohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista.
— Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin
tämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa
sisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni.
— Ja me kun säästimme karjalaisten henkiä, eikä edes taloja poltettu,
naurahteli Pohto.
— Siinä on päälliköitä! intoutui Ilpo. — Kelpaa heidän nyt siellä
naureksia partaansa ja kahta suuremmalla voimalla hyökätä Hämeeseen.
Voi raukkoja miehiä!
— Oletko muka itse etevämpi, kivahti Pohto. — Juortana olisi puolella
väellä lyönyt sellaiset joukot. Eivätkä hänen aikanaan uskaltaneetkaan
vierailla meidän kylillä kovin usein, niinkuin ehkä nyt tekevät.
— Olisitte pitäneet siitä huolen, ettei olisi jäänyt vierailijoita.
— Tämä Osmohan se alkoi, säälitellä poloisten henkeä. Tytön ryöstäjän
kuitenkin vangitutti, mutta tyttöräivä taitaa olla siitä enemmän
suruissaan.
Alakuloisena näytti Marja tosiaankin istuvan erillään muista. Uhmana
oli kohdellut häntä hellävaroen ja sanonut ottavansa taloonsa
emännäksi. Yönuotiolla ollessa antoikin Uhmana tytölle merkkejä, että
tämä aukaisi hänen siteensä. Ilpo tahtoikin kuulla mitä tyttö oikein
arveli vapautuksestaan.
— Mitä olisit tehnyt, jos ei miehemme olisi sinua vapauttaneet? kysyi
hän tytöltä.
— Jäänyt sinne, missä olinkin.
— Tuota... mitenkä?
Vanajan tuuheapartainen heimopäällikkö heristi korviaan, siksi oudolta
kuului tytön vastaus.
— Jäänyt Uhmanan luokse, sammalsi tyttö. Ei hän minulle pahaa tehnyt.
— Taisi pitää hyvänäkin?
— Niin.
Ilpo naurahti, mutta samassa jo hänen sisunsa kuohahti:
— Tiedätkö, että hän on sinun ja meidän kaikkien vihollinen ja sen
mukaan kohdeltava. Omaisesi surevat sinua ja...
— Eivät ne minusta välitä, keskeytti tyttö.
Ilpo sai utelemalla tietää, että tytön äitipuoli oli kohdellut häntä
huonosti ja isäkään ei hänestä taitanut välittää.
— Tuhma tyttö olet ja nyt sinut kotiin viemme. Tokihan sinun pitäisi
heimosi puolesta vihata karjalaisia.
— Älä toru tyttöä, karjalainen on hänet loihtinut, sanoi Pohto. — Ei
tämä ole ensimmäinen kerta kun ryöstetyt naiset on lumottu. Ja tämä nyt
sikseen ja pohtimaan, käännymmekö takaisin vai jatkammeko Novgorodiin.
Viisainta olisi jättää se retki ja palatessa vähän höyrytellä
karjalaiskyliä ja vannotella heitä pysymään kotonaan.
— Niin on minustakin selvintä. Hyvä kun näillä vaurioilla selvitään
ja suoraan sanoen näin meidän kesken: on parempi puurtaa siellä
kotivesillä ja kaskimailla kuin rämpiä näitä vaivaloisia matkoja.
Pohto hymähteli. Sotaisemmat miehet murahtelivat pahasti, mutta
Ilpo touhusi paluumatkalle lähtöä ja laittoi sotaisammat maitse
karjalaiskylien kautta kotiin, itse poikansa kanssa astuen
venheeseensä, hoputtaen toisia matkaan.
— Ottakaa karjalaisilta mitä saatte ja menetelkää miten haluatte. Me
menemme jo suorinta tietä kotisatamiin.
— Mene vain Ilpolan saunan lavoille, huudettiin hänelle.
— Sinne joutaa semmoinen sotapäällikkö.
Nämä huomautukset karmivat uuden heimopäällikön mieltä ja palauttaen
veneensä rannalle sanoi kipakasti:
— Vielä sitä käydään Novgorodissakin, mutta silloin pitää olla suurempi
joukko. En minä ainakaan uskalla kourallista miesjoukkoa ajaa suoraan
surman suuhun.
Sanoi ja käski miehet soutamaan.
Toisetkin soluivat takaisin karjalaiskyliin ja pitivät siellä kestiä
viikkomäärin, karjalaisten nöyränä heille herkkujaan kantaessa.
Päälliköt olivat vankina ja uusia ei ollut vielä, mutta tulisi ehken
vielä olemaan. Siltä näytti Karjalan miesten veristävät silmät.
Venekuntalaisten matka joutui myötätuulessa ja ennen kuin osattiin
odottaa, palasivat miehet omaisten luokse. Tuli asiaa Aapolan
Lipollekin Ilpolaan ja iloisesti hymyillen tervehti kaunokainen
sotaurostaan. Osmo, kertoi säästäneensä karjalaisten hengen ja
asunnoita ja sai tytön hyvästä mielestä punastumaan.
— Siinä teit oikein. Silloin kun tänne hyökkäävät, ei voine heitä
säästää, mutta lähteä sinne hävittämään on yhtä raaka teko kuin
heidänkin.
— Et siis naura tällaiselle sotasankarille?
— Olet suurempi sankari kuin ne, jotka surmaavat. Sinun hyvyyttäsi
varmaankin muistavat karjalaiset ja antavat olla meidän rauhassa.
Tytön silmissä läikähteli lämmin loiste ja se oli paras palkinto
pojalle. Hänenkin mielestään oli parempi lempeydellä rakentaa rauhaa
kuin raudalla.
Pyhä risti.
Runsaasti oli keräytynyt Aurajoen suuhun kauppasaksojen laivoja ja
heidän kanssaan vaihtokauppaa harjoittavia etelä-hämäläisiä. Turun
uutterat porvarit lastasivat veneisiinsä suolaa ja rautaa ja koreita
Saksan verkoja. Ja heidän kanssaanpa saksalaiset varsinaisesti kauppaa
hieroivatkin, vaikka muuten oli tultu tänne Auran satamaan laivoja
katsomaan.
Kaupanteko kuitenkin keskeytyi kun yhtäkkiä vireän etelätuulen
painamana komea Ruotsin laivue pöllähti sataman suulle.
— Viikinkilaivue tulee!
— Ruotsin ryöstäjät ovat taas täällä!
— Tavarat kokoon ja pakoon kiireesti!
Tämän tapaisia huudahduksia alkoi kuulua väkijoukosta, joka alkoi
myöskin hajautua eri suunnille. Porvarit sukivat kiireesti venheensä
lähtökuntoon ja alkoivat kiskoa niitä ylöspäin.
— Kuninkaan laiva on mukana!
— Itse Pyhä Eerikki on lähtenyt liikkeelle!
— Nyt sitä saadaan taas tapella!
Nämä lausuttiin puolittain kuiskaamalla ja hiljaiset hämäläiset
katselivat, olisiko lähdettävä vai jäätävä katsomaan.
— Tulevat verottamaan, mutta vähäisiksi ne verot nyt jäävät
tälläkertaa, köhisi sattumalta Auraan toisten hämäläisten mukana tullut
Jurkka, heimopäällikkö. Tämä komealta ja sotaiselta näyttävä mies oli
parin muun miehen kanssa tullut ostamaan visbyläisiltä laivureilta
aseita ja latonut ne jo venheisiinsä, jotka hiljaa liukuivat jokisuusta
ylöspäin.
Mietteisiinsä kävi kuitenkin Jurkkakin, kun saarten takaa ilmestyi
näköpiiriin yhä lisää laivoja ja entisistä purkautui satoja sotilaita
rannalle.
Hämeen miehet neuvottelivat keskenään. Olisivat joutaneet turkulaiset
itse hoidella vieraansa niinkuin olisivat voineet, mutta kaipa
tässä oli heitä autettava. Hiki alkoi helmeillä naapukkapäisien,
lammasnahkatakeissa kesälläkin liikkuvien hämäläisten otsalta ja joku
jo taisi kirotakin, kun tuli lähteneeksi suolan hakuun ja joutui näin
pahaan pinteeseen.
Erik Pyhän joukkojen keihäät ja kilvet välkähtelivät auringossa ja itse
pyhä piispa Henrikkikin komeat saattueen kera tuli ulos laivastaan.
Ruotsalaiset eivät ymmärtäneet maan kieltä ja tuotiin sana, että
kuningas ja piispa haluavat jonkun kauppaporvarin tulkikseen.
Vikkelä visbyläinen laivapoika joutui kuitenkin tähän toimeen ja
selitti kansalle kuninkaan tarjoavan suomalaisille rauhaa, mutta
vaativan heitä ottamaan pyhän ristin kasteen.
Jäykät hämäläiset katselivat kuninkaan, piispan ja sotaväen loistavia
pukuja, joissa jokaisessa oli pyhä risti kuvattuna. Se oli piispa
Henrikilläkin kädessä ja hän osoitti sitä kansalle, samalla puhuen
jotain lempeällä äänellä.
Kaupaan kalastajia sattui olemaan myöskin näillä markkinoilla ja
he kertoivat kyyräileville hämäläisille, että piispa Henrik oli
heidätkin kastanut ristin uskoon, eikä mitään pahaa ollut siitä heille
seurannut. Turkulaisetkin olivat jo aikaisemmin kuulleet ristin uskosta
ulkomaisilta kauppiailta ja muutamat jo palvelivatkin ristin Kiesusta
suurimpana haltijanaan.
— Mitä tehdään? kyselivät hämäläiset päälliköltään.
— Ei suostuta vieraan vallan alle, eikä heidän kasteeseensa. Olette
nähneet omien haltijain auttavan, mutta mistä tiedätte näiden
ristinkastajain haltijoista. Aseet käteen joka miehelle ja taisteluun.
Kun Visbyn laivapoika oli selittänyt, etteivät ainakaan salolaiset
taivu kasteeseen, antoi kuningas piirittää väkijoukon ja kohta riehui
taistelu kuumimmillaan. Ylivoiman edessä täytyi jäykkäniskojen
suomalaisten taipua ja alttari rakennettiin Kupittaan lähteelle, jossa
pyhä kastetoimitus aikoi.
Kiireesti lähtivät hämäläiset kotimatkalle ja suoraa päätä pyhässä
lähteessä pesemään pois ristin kasteen.
Heimon käräjissä, joka heti pidettiin, päätettiin, että jokainen
palvelee entisiä haltijoitaan niinkuin ennenkin ja varustautuu uusien
ristisoturien hyökkäysten varalta.
— Entä jos ristin Kiesus onkin voimakkaampi haltija? uskalsi joku
arvella Jurkalle.
— Älä puhu siten... joudut Ukon vihoihin, ja niistä et pääse
minkäänlaisilla loitsuilla, sanoi päällikkö.
Erik Pyhä majoittui sotureineen Turkuun ja Henrik piispa kastoi
ympäristön kansaa ja toimitti joka sunnuntai messun, johon varsinkin
naisväki mielellään otti osaa. Kuningas oli retkeensä tyytymätön.
Olihan saatu tapellen toimittaa ensimmäinen kaste ja niskurit uhkasivat
jatkaa entisiä pakanallisia tapojaan.
— Tämän maan pakanat ovat jäykkäniskaista väkeä, puhui kuningas piispa
Henrikille. — Kovin kourin sinun täytyy heitä kohdella ja meidän
valtamme tueksi rakennuttaa linna tähän Aurajoen varrelle. Me lähdemme
pois ja jätämme sinut tänne käännytystyötä jatkamaan ja turvaksesi
jätämme me tänne puolet sotajoukostamme, ja jos lisää tarvitset, on
sitä sinun meiltä pyydettävä.
— Tahdon tehdä parhaani tämän jäykän kansan hyväksi ja toivon voivani
lempeydellä heitä enemmän, käännyttää kuin ankaruudella.
— Siinä erehdyt, piispa. Sinun on armotta hävitettävä heidän pyhät
lähteensä, lehtonsa ja uhripuunsa sekä julistettava, että se on Pyhän
isän ja meidän tahtomme.
— Sen voin kyllä tehdä, mutta kuningas ymmärtäköön, miten vaikeata on
tehdä käännytystyötä ja saarnata Kristuksen oppia, kun ei osaa maan
kieltä, eivätkä he ymmärrä mitään meidän kielestämme. Tiedän kuitenkin,
että minun jälkeeni on tuleva tänne minun työtäni jatkamaan miehiä,
jotka osaavat maan kielellä julistaa ristinoppia ja silloin vasta
voidaan tämä kansa käännyttää pakanuudesta.
— Tahtoisitko, että meidän pitäisi määrätä sinulle maan kieltä taitava
apulainen, kiivaili kuningas. — Sellaista meidän on vaikea hankkia,
mutta voimmehan asiata miettiä. Nyt kuitenkin on sinun tehtävä mitä
olemme määränneet, ja minun on aika lähteä täältä pakanain maasta. Mitä
pikemmin saataisiin maan väestö tunnustamaan uutta oppia, sitä välemmin
saisi maamme rannikko rauhan heidän hyökkäyksiltään.
Piispa Henrik hymähti. Erik Pyhä luuli voivansa muutamissa vuosissa
käännyttää harvaan asutun maan asujamet, vaikka siihen todennäköisesti
tarvittiin ehkäpä vuosisatojakin.
Kun kuningas oli osan sotaväkensä kanssa poistunut, ja sitä ennen
pystyttänyt Kupittaan lähteelle ristin valtansa merkiksi, käytiin sitä
taikaesineenä palvomassa. Taisipa joku tuoda uhrilahjojakin Henrikin
pyhälle ristille.
Rangaistus.
Nousiaisten piispantalon virkahuoneen ikkuna oli auki ja kesäisen
keskipäivän tuuli heilautteli Tuomas-piispan rapisevia pergamenttejä
ja keskelle pöytää auki jäänyttä paavin kirjettä, jonka lähetti oli
muutamia päiviä sitten tuonut Nousiaisiin. Tuomas-piispa koetti kyhätä
kokoon kirjettä Upsalan arkkipiispalle, kertoen nyt lähtevänsä sotaan
Novgorodia vastaan ja toivoen pikaista apua Ruotsista.
Sotainen Tuomas-herra oli niin innoissaan, että haukankynä pyrki
töksähtelemään eivätkä ajatuksetkaan oikein pysyneet koossa. Ne
lipsahtivat yhtämittaa Turkuun, jossa laivoja varustettiin kiireesti
retkeä varten ja odotettiin häntä joka hetki saapuvaksi.
Kirkon asiat olivat taas Suomessa päin honkia, karjalaiset yhdessä
novgorodilaisten kanssa tekivät tiheään ryöstöretkiä Hämeen alueille
jopa etemmäksikin ja vaikka hän oli koettanut kaikin keinoin lujittaa
kirkon valtaa maassa, ei se ottanut onnistuakseen. Kun väestö ei saanut
hallituksen suojaa ryöstäjiä vastaan, luopui se ristin uskosta ja alkoi
palvella entisiä haltijoitaan.
Paavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt
viimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen
suulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla.
Tuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa
muistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti
jotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella
vaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle.
— No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani
laatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli
kuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille.
Saarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle
huusi Tuomas avonaisesta ikkunasta:
— Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista
näpertelemään.
Vakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen
jäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot.
— Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein
äkäisesti tokaisi:
— Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein
samanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä,
että heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä
auttamaan.
— Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen
kirjoittamaan.
— Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas.
— Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaa
Jaroslovia vastaan.
— Suuri... mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä,
jotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun
mielestäsi koko retki sikseen, häh?
Tuomas saapasteli kiivain askelin lattialla.
— Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisi
Ruotsista ja Liivinmaalta.
— Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa
kirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen,
puhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä
tiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille
ja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan.
Jolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä,
mädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet
siinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh?
— Enpä erikoista... luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän
armonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan.
— Vai sillä...! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan!
Pelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian
tekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä
Pietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle,
mutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa.
* * * * *
Komea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita
hätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea
Tuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa.
Huonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle
ja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan
ristiretkeltä.
Päästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä
paaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen:
— Rangaistus se oli minulle omasta ankaruudestani, joilla pakanoita
olen kohdellut. Pietari-veli on ehken sittenkin oikeassa.
Saatuaan eronpyyntikirjeensä valmiiksi, tapasi taas kiukku sotaisen
kirkkoruhtinaan ja terävästi käski hän sihteerinsä istumaan vuorostaan
pöydän ääreen ja laatimaan kirjelmät samoille, joilta ristiretkelle
lähtiessään oli apua pyytänyt.