»Vihreässä pilarissa»
Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä
ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten
kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina
ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo
niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä
päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja,
kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri
Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja
vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä
pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä
rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä
ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin
Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut
näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.
Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana,
ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle
paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän
punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli
kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt
maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni
lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei
ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt
niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en
ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa
sitä miltä kannalta hyvänsä.
Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se
mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa,
välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se
oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori,
hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja
ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen
kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu
Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi
minun odottaa.
Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja
likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia
epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani,
ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi
baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua
huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos
tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun
vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli
minua juron umpimielisesti.
»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset raudikon
kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.
»En tiedä», vastasi hän, typerä ilme kasvoillaan.
Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä
vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa ja
Englannissa. _Suom._]
»Eikö tämä ole majatalo?» kysyin minä.
»Kyllä», vastasi hän verkalleen, »majatalo on. Mutta...»
»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka
jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa
maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne —
jos teillä on sellainen.»
Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme silmissään.
Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.
»Mihin saan panna hevoseni suojaan?» kysyin.
»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja ottaen
ohjakset.
»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä hevoselleen, ja
kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa rehua.»
»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että
menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun
itsepintaisesti.
»_Imprimis_ — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä,
»hevonen talliin!»
Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi raudikon
ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja, jonka
olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti nähdessäni,
että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään huomautusta, ja
muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni kunnollisesti sijoitetuksi
katokseen, joka näytti olevan jonkun naapurin oma.
Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen
tavaramyttyäni kädessään.
»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän näköisenä.
Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.
»Ei.»
»Tätä kautta ei kai kuljekaan paljon matkustavaisia.»
»Ei.»
Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin syrjäistä
paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja melkoisen
korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten voinut
käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä kuin
mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä
kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta ammottavaa
aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai huonosti hoidettu
niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien välitse. Ja asukkaat,
miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita jokseenkin samaan
luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet paremmassa kunnossa
kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt
missään, enkä uskaltanut tiedustaa, missä se sijaitsi.
Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan, ränstyneeseen
tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja ikkunoissa, — savusta
ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso puoleksi palanut
halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan verran lattiasta.
Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan ääressä istui
muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt hänen kasvojaan
hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja istuuduin odottamaan
illallistani.
Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti,
mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla.
Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies
ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti,
ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies.
Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik
IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta
puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin
kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun
sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan
ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen
penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea,
muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti
yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.
Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota,
enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä,
että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari
kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät
isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun
istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen
keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis,
oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja
pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että
he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun
tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että
olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.
Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun
valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä
miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja
koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai
tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta,
joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut
ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä
miestä, jota tavoittelin.
Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa
armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin
satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin
luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti
vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa
punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen
viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma
alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli
muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin
oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon
kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin
oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut,
mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin
pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen,
mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias,
viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin
j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen
johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän
maanpakoon tuomittu herransa.
He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella
minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni
en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään
varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin
sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden
vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä
oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja
se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän
kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä
samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät
ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.
»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen
myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä
on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin
te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani
edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista
kokonaisen päivän matkalla.»
»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä
loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos
näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»
Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä,
jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa
mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa
aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin
halveksivasti.
»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että
osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»
»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»
»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.
»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän,
sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa
ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta
hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän
voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää
hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin
teidän!»
En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta
sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta,
ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä
olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni
edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat,
lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli
valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.
»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös
ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä
'pienokainen'?»
»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin
komea — tälle seudulle.»
»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille
seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään,
sillä hevosen om... niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan
ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti
lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja
kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä,
että melkein tyrkkäsi minut ulos.
Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista
kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, _comprenez bien!_
Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten
laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan
muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin
ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa
mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin
aiheesta.
Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden
tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin
majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain
puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat
aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä
yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin
minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni
iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani
pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi
yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja
kastanjakimppuja.
Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin
sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani.
Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja
häiritsemättä miettiä asemaani.
Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.
Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli
luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan
minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan
— mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin
vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan
häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta
sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen
oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon
varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli
voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin
epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.
Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina
yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt
kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään,
niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät
aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin,
ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle
nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen
peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti
nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta,
melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu
kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään,
mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni
— erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.
Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin
saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi
pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties
saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla
hyötyä.
Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja
aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului
tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita;
joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja
rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta,
mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut
heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse.
Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja
olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli
pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen,
valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut
heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni.
Koputus uudistui.
»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja
noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän.
»Mikä nyt? Mikä on hätänä?»
Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä
sisälle.
»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.
Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen
virnistelevät kasvonsa.
»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En
huutanut. Menkää maata!»
Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.
»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.
»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin
istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»
»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua mitään?»
»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin kiukkuisena.
»Hm... Hyvää yötä sitten!»
»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin.
Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää
yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi
ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»
»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja
teillä on hyvää aikaa.»
Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen
hihittävän tikkaita alas mennessään.
Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla.
Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen
vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli
lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä.
Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua,
sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty
kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani
ja nauroi.
Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen
pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat
silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita
mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään
virhettä oli.
Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen
keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten
laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun
tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia
pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni,
oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta
palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen
salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä
hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis
ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää,
olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.
Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset
vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä?
Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin
yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin
oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta.
Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin
kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja
pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta
henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin
ulkona tiellä.
Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina
rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella
loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken
kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni
nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle
— ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön
jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin
askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani
siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen
maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty
heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu
valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine,
josta naiset pitävät.
Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä
käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla
joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt
katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan
tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä
ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa
olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän
sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani
päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja
hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle
tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin
kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan
käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.
»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»
»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole
terveellinen paikka vieraille.»
»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-ilmasta.»
Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä
se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin
ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan
rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä
pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse,
ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan
takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon
isäntää tulemaan luokseen.
Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois
ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai
kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut
paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla,
joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se
ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä,
tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se
yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.
Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin
hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua
ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan
viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja
hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla
tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut
pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt
metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja
sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden
puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit,
jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana
suosittua tyyliä.
Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea
punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai
keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen
julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan
säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi
katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja
vilja-aitta.
Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie
johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä
tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en
kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä
viattomimman näköisenä.
Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet
sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista —
muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat
ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn.
Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle,
ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen,
oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen
huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia
kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen
turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon
porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni
pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin
minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin
hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.
Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun
kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi
henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de
Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin
ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä
antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään
suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi.
Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti
toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta
itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.
Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin
iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme
juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan
ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin
häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan
varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka
keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin
hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut
vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun
vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia
lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin,
ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja
viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä,
lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.
»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka
soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja
eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»
»_Mon Dieu_!» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn
tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän
talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun
suvaitsette tuollaista?»
»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä
merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»
»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»
»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se
kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon
hänestä pian kuningas!»