»Merkityt kortit!»
Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu,
joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuin
hän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkautti
nämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansa
minut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinen
tappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista.
En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensä
lausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, _bien entendu_
— katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi,
jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelin
virmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia ja
ymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.
»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävän
kylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikä
koulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»
»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaasti
kummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanut
ainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olette
pettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»
»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan»,
huomautin minä kuivasti.
Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; se
houkutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänen
äänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Mutta
minä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa,
viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunutta
vetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.
»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen»,
sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni.
»Kai seuraatte minua sinne?»
Hän sieppasi hattunsa, kasvot tulipunaisina häpeästä ja suuttumuksesta.
»Mielihyvin!» huudahti hän. »Hornan kitaan, jos mielenne tekee!»
Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuoren
miekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.
»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä
ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on
jo mennyt kyllin pitkälle.»
»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos
haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»
»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen
teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse
tämänkään herran tehdä.»
»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää
paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»
Se pisti markiisia.
»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan.
»Menette liian pitkälle, herra Berault.»
»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun
suvullani on _de_ ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin,
herra de Pombal.»
Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette»,
samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti»,
jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on
kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta!
Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen
kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla
siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!»
huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»
Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin
katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.
»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän
kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»
»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka
suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja
markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette
tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi
ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä
herra ja minä kahden kesken asiasta.»
»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi
vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun
näyttää tietä.»
Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la
Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli
kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita.
St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten
joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut
väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana
ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan
kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään
töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla,
ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli
katuminen myöhäistä.
Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa
myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme
siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia
asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni
ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen
räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa
asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut,
ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen
puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle
soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti
itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.
Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko
puhua hänelle.
»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole
aikaa.»
»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo
tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta
talolleni. Hän on vain poika, ja...»
»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te
ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»
»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de
Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa
hän varmasti...»
»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus
meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen
pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai,
että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»
Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin
olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli
kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön,
nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat
valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli,
vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa.
Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta,
levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että
minä... mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti
sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun
päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä
nähdä nälkää.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille
miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani,
että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta
nyt olen käytettävänänne.»
Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta
ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat
kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta,
jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli
miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut
mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta
ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön
englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän
teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin.
Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun
vallassani.
Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen
otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana
hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut
julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut
siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista
vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja
hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan
takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin
ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja
kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui
ranteeseen asti.
Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt!
Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin
hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes
olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.
»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä
tuon jälkeen.»
»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti
empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»
Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!»
Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään.
Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä,
kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen
urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja
kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen;
mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin
majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta,
niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan
pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen,
teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai
rintansa lävistetyksi.
Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa
ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan
saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä
polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni.
Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien
kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta,
mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua
»mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.
Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana;
he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja
raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja
»murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset
taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle
kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki
oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.
»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan.
»Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»
»Tiehesi siitä!» sanoin minä.
»Kyllä, Montfauconiin», vastasi hän ilkkuen.
»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai
hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme.
Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä —
niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen
ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua
syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja
tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon
jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.
Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle
hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti
liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin.
Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja
tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt
torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin
kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko
pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti
kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.
Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti
minua kohteliaasti.
»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma
kuollut.»
»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole
muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»
»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin,
sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»
»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei
kuole.»
»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään
en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»
»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin
ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila,
josta kukaan ei voi karata.
Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa
minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten
tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai
kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin
kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen
siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa
muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella,
silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin
kuolemanrangaistuksesta.
Eikä Chateletin vankilanpäällikkö suinkaan vaivautunut rohkaisemaan
minua.
»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan,
kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa,
jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen
tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen,
arvattavasti?»
»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku
nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»
»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri,
joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.
»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun
erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan
säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»
»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on
itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä
muutoin...»
»No?» kysyin hiukan levottomana. »Mitä muutoin?»
»Pelkään hänen jäävän viimeiseksi miekkailukumppaniksenne», vastasi
hän. »Ja jos hän elääkin, en kuitenkaan olisi liian varma, ystäväiseni.
Tällä kertaa on kardinaalin aikomuksena tehdä loppu kaikesta
tuollaisesta.»
»Hän ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», sanoin luottavasti.
»Olen kuullut sen», virkkoi hän naurahtaen. »Samaa sanottiin kyllä
Chalaisistakin. Mutta muistaakseni se ei pelastanut hänen henkeään.»
Tämä ei kuulostanut rauhoittavalta. Mutta pahempaa oli tulossa.
Aikaisin aamulla tuli käsky, että minua oli kohdeltava mitä ankarimmin,
ja minä sain valita joko kahleet tai maanalaisen kopin. Valitsin
jälkimäisen, ja minut jätettiin yksikseni mietiskelemään sitä ja
tätä, muun muassa kardinaalin merkillistä oikullisuutta. Tiesin hänen
mielellään leikittelevän ihmisten kanssa kuin kissa hiiren, ja pohdin
mitä hankalia seurauksia miekan pisto voi joskus tuottaa, olipa se
kuinkakin taitavasti suoritettu. Vapautuakseni näistä ja muista
rasittavista mietteistäni pyysin viimein lainaksi pari arpanoppaa, ja
kun alhaalla holvissa oli päivän hämyä juuri sen verran, että voin
laskea noppien silmät, kulutin aikaani tuntikausia heitellen niitä
järjestelmän mukaan, jonka olin itse keksinyt. Mutta alituisesti
uudistunut pitkä sarja teki laskelmani tyhjiksi ja pakotti minut
lopulta siihen päätelmään, että huono onni voi itsepintaisuudellaan
voittaa teräväjärkisimmänkin pelaajan. Se ei suinkaan ollut mikään
mieluisa tulos sellaisella hetkellä.
Muuta seuraa ei minulla kuitenkaan ollut kolmen päivän mittaan.
Vanginvartija-heittiö, joka minua vartioitsi, ei koskaan väsynyt
tuollaisten ihmisten tavalliseen tapaan huomauttelemasta minulle,
että minut hirtetään, mutta sitten hän tuli vähemmän varman näköisenä
luokseni.
»Tahtoisitte kenties hiukan vettä?» sanoi hän kohteliaasti.
»Miksi, hirtehinen?» kysyin minä.
»Peseytyäksenne», vastasi hän.
»Vettä pyysin teiltä eilen, mutta sitä ette suonut minulle», murisin
minä. »No niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Menkää hakemaan.
Jos minut hirtetään, niin tahdon tulla hirtetyksi kuten ritari. Mutta
siitä saatte olla varma, että kardinaali ei tee sellaista kurjaa
kepposta vanhalle ystävälle.»
»Teidät viedään hänen luokseen», ilmoitti vartija, kun tuli takaisin
vettä noutamasta.
»Mitä? Kardinaalin luokse?»
»Niin.»
»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena,
käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle
vääryyttä», jatkoin. »_Vive monseigneur!_ Kauan eläköön Luchonin
pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»
»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän
pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän
portilla.»
Hän ojensi minulle pienen käärön.
»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te
piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte,
että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko
minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta
puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne
kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää —
todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi
täydellä syyllä ylpeillä.
Vintiö tyrskähti ilkeästi.
»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata
hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»
»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt
käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa.
Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden,
ystäväiseni?»
»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut
saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian
vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen
palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.
Mutta tovin kuluttua, kun olin matkalla Richelieu-hotelliin niin lujan
vartioston saattamana, etten voinut nähdä kadulla muuta kuin sotamiehiä
lähimpänä ympäristönäni, olisin suonut antaneeni hänelle lahjapalkkion.
Sellaisissa tilanteissa, kun kaikki on pelissä ja taivas on pilvessä,
tulee ajatelleeksi kaikkea mahdollista vanhaa taikauskoa ja kuvittelee
mielellään, että kultaraha, jonka antaa täällä, voi hyödyttää siellä —
vaikka _siellä_ olisikin sadan penikulman päässä.
Palais Richelieu oli siihen aikaan rakenteella, ja meidän käskettiin
odottaa pitkässä, paljaassa käytävässä, jossa muurarit tekivät
työtään. Siinä sain seistä runsaan tunnin ja synkästi aprikoida
sen suuren miehen kummallisia päähänpistoja, joka silloin hallitsi
Ranskaa kuninkaan sijaisena, kuninkaan mahdin ja käskyvallan saaneena,
ja jonka hengen kerran olin tullut pelastaneeksi pienellä oikeaan
aikaan tehdyllä ilmoituksella. Hän oli tilaisuuden tullen melkoisesti
maksanut tätä velkaa takaisin, ja toisin ajoin hän oli sallinut minun
esiintyä jokseenkin tuttavallisesti hänen parissaan; emme siis olleet
tuntemattomia toisillemme.
Kuitenkin itseluottamukseni sai iskun, kun ovet vihdoin avattiin ja
minut vietiin hänen luokseen. Hänen kylmäkiskoinen katseensa tarkasteli
minua kuin kuollutta esinettä, ja hänen etelämaalaisten silmiensä
teräksinen kiilto nostatti kylmiä väreitä selkäpiissäni.
Miehuus, josta muulloin ylpeilin, lannistui hänet nähdessäni. Tuo
mies näytti olevan ilman sydäntä. Hetkisen, hänen seistessään minua
katsellen ja ennen kuin hän puhutteli minua, pidin itseäni menneenä
miehenä. Hänen silmissään välkähti julma tyytyväisyys, joka varoitti
minua ennen kuin hän avasi suutansakaan.
»En olisi nyt voinut saada parempaa saalista, herra de Berault», sanoi
hän ilkeästi hymyillen, hiljaa silitellessään kissaa, joka oli hypännyt
pöydälle hänen viereensä. »Vanha syntipukki ja erinomainen esimerkki
muille varoitukseksi. Ette tosin kaiketikaan jää viimeiseksi. Mutta
hyvänä alkuna olette korkeammankin riistan kaappaamiseen.»
»Monseigneur on itse kantanut miekkaa», puhkesin minä sanomaan. Huone
tuntui pimenevän ja ilma kylmenevän. En ole milloinkaan elämässäni
ollut niin lähellä pelkoa.
»Kyllä», sanoi hän hienosti hymyillen, »entä sitten?»
»Ette voi olla liian ankara köyhää aatelismiestä kohtaan hänen
virheistään.»
»Hän ei saa kovempaa rangaistusta kuin rikaskaan», vastasi hän
rauhallisesti ja silitti kissan turkkia. »Siitä voitte olla hyvillänne,
herra de Berault. Onko teillä muuta sanottavaa?»
»Olen kerran tehnyt teidän ylhäisyydellenne palveluksen», sanoin
epätoivoissani.
»Sen olen maksanut», sanoi hän, »useammin kuin kerran. Mutta sen takia
vain otinkin teidät nyt puheilleni.»
»Kuninkaallinen armollisuus...!» huudahdin tarttuen oljenkorteen, jonka
hän näytti ojentaneen minulle.
Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat
viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman terävyyden
ilmeen.
»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu,
että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa.
Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän on se
maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista toisillemme, herra
de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja ryhtyen keräämään
kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä tehtävänsä.»
Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä
minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin
mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys vielä, ja
kaikki olisi myöhäistä!
»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana, »jos
teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»
»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan minua
kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät — entisyytenne — kaikki.
Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»
»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä seison
haudan partaalla, monseigneur!»
»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja
sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä», sanoi
hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden kesken.
»Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja ennen kaikkea,
älkää koettako pitää minua narrinanne herra de Berault.»
Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin
kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja
päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt sanaakaan
lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen edessään. Hän näytti
tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa saivat vähemmän ankaran
ilmeen.
»No?» sanoi hän viimein. »Siinäkö kaikki?»
»Mies ei ole kuollut», sopersin minä.
Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
»Entä sitten?» sanoi hän. »Sitä ette aikonut minulle sanoa.»
»Pelastin kerran teidän ylhäisyytenne hengen», sopersin surkeasti.
»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen tosiseikan
mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin tietääkseni
sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette viettänyt
riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin olette
hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt olette
joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä vielä»,
lisäsi hän samassa.
»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin minä.
Se oli äkillinen mieleenjohtuma.
»Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei», jatkoi
hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on parempia
vakoojia kuin te, herra de Berault.»
»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei koko
henkivartiossanne.»
»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.» Kummastuksekseni
hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli alas eteensä.
»Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.
Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun
seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei
vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan,
ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni,
järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän
kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka
hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina yhtaikaa
hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea. En ollut edes
itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä Montfauconin ja hirsipuun
varjo oli kuvastunut edessäni.
Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän puhui.
Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.
»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan, joka
käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että niin
on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden —
vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu! Tunnetteko
Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»
»En, teidän ylhäisyytenne.»
»Ettekä myöskään herra de Cocheforêtia?»
»En, teidän ylhäisyytenne.»
»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan
hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen
edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille enemmän
kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä kaksin verroin
vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on Bosostissa Espanjassa muiden
karkulaisten seurassa, mutta minä olen kuullut, että hän käy usein
tervehtimässä vaimoaan Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä
tällä puolella rajaa. Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»
»Se käy helposti päinsä», sanoin minä.
Kardinaali katsahti minuun.
»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos
joku sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti
Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on
puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä
voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden tapahtua
salaisesti.»
Minä kumarsin.
»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli
ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa sen,
jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen kutsuttavissa
avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se mies, ystäväiseni?»
Minä epäröitsin; sitten kumarsin. Minullahan ei ollut valitsemisen
varaa.
»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de
Berault?»
»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä
kerran, oliko minulla muuta valittavaa?
»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on eräitä
asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne. Ymmärrättehän?»
»Kyllä ymmärrän, monseigneur.»
»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän
painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti.
Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette
onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän
vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa loukkaavan
kaksintaistelukieltoa. _Jos taasen petätte minut_» — hän hymyili vielä
ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun — »niin saatte
tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»
Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!» vastasin
rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin, niin
menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»
»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette
uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se
kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran
lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»
»Kyllä, monseigneur.»
»Mitä sitten odotatte?»
»Vankilanpäällikkö...?» sanoin minä nöyrästi.
Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia
sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä.
»Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa
palkkaanne — tässä maailmassa.»