»Linna metsässä»
Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he
tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias
löi nyrkkinsä pöytään.
»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla
epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta
en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne,
herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän
puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»
Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia
ääniä pilleistä.
Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan
raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä,
ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan
juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä
toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä
hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti
lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut
mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja
lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden
sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään
vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä
käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään
joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen
roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta
nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin
huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan
puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»
Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin
sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin
hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi
kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan
sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa
annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui
oman pöytänsä sirpaleiden päälle.
»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt!
Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset
reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän
kaljupäisestä kardinaalistanne!»
Punakka viinikauppias vetäisi heti miekkansa esille.
»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se
karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»
»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa.
»Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä...»
Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa
lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.
»_Voilà_!» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut
enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle,
käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä
heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja
aloin rynnistellä hänen kanssaan.
Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat
minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen
emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos
hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt,
mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä
ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt
selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he
jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.
Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni
osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo
kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan
verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi
rauhanrikkojaksi.
Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni
pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja
vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein
yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja
vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi
palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi,
olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken
eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.
Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen,
ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen
perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli
hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki,
ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista,
lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja
sitten seurasin häntä.
Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä,
mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että
pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni
orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin
taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa
tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen
yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja
näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan
näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.
Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi
edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun,
kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään
muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin,
potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:
»_A moi! A moi!_» Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi
lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan:
»_A moi_!»
»Ken siellä?» kuului ääni.
»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin
kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle.
Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»
»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta
huolimatta se tuntui naisen ääneltä.
»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa.
Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle.
Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä.
Viimein näin täältä valoa.»
Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna
oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja
kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa
silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan
huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden
henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja
hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin
ja hätkähdin taaksepäin.
Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle
pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai
toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti
päätänsä oudon jäykässä asennossa.
Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän
muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen,
poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli
kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket
kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan
vain yksi ilme: jäykkä irvistys.
Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean
liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen
verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti
suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:
»Etkö häpeä, Clon! Väisty... väisty syrjään kuuletko! Pelkään,
monsieur, että olette haavoittunut?»
Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja
lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät
minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä,
huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken
valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla;
kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka
tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä
se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka
seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento,
nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.
Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni
tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen
äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.
»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä.
»Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta
olette epäilemättä ollut varomaton.»
»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain
kattoa pääni päälle yöksi.»
»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme
sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur,
olemme itse ilman kotia.»;
Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen,
sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne
tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin
näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan.
Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla
ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään.
Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat
onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa.
Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen
mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault
menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame
de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa
korvissani.
Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä
itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin
irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski
hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.
»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen,
»mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta.
Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä
leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan
alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän
ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan
levottomuus... niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on
kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»
»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan
hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen
tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä
olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa
tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia
palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta
kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen
ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein
yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.
Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen
huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli
avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut
toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan
leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen
päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti
olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja
ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.
Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla
oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään
vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven
eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja
työnsi oven rajusti auki.
Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka
ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään
huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille
seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.
»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös
kostealta. Eikö teillä ole muuta?»
Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti
itsepintaisesti päätänsä.
»Miksei hän sano mitään?» kysyin kärsimättömästi.
»Hän on mykkä», vastasi Louis.
»Mykkä!» huudahdin minä. »Mutta hän kuulee.»
»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole
kieltä, monsieur.»
Minua värisytti.
»Kuinka on hän sen menettänyt?» kysyin.
»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet
kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen
henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»
»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni
luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat
minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja
osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin
päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin
nopeasti, jotakin sanoakseni.
»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.»
Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.
Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä,
vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää
huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua.
Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen,
rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä
tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa.
Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan
sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui
sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.
Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne
maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti
lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.
Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei
hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli
ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku
seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan.
Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta
minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada
tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt
aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta,
uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut
liikoja silmistäni.
Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli
ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta
minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa
kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin
ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut
ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan,
mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että
se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että
aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.
Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni
täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti
häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä,
vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.
»Tahtooko monsieur olla hyvä ja nousta?» kysyi hän. »Kello on
kahdeksan.»
»Mielelläni», vastasin jurosti, »koska ovi on nyt avattu.»
Hän punastui, »Se tapahtui epähuomiossa», änkytti hän. »Clon on
tottunut sulkemaan kaikki ovet, ja hän teki sen mietteissään, unohtaen
ketään olevan...»
»Sisäpuolella», huomautin kuivasti.
»Aivan.»
»Vai niin? Mutta luullakseni ei tämä hajamielisyys olisi madame de
Cocheforêtin mieleen, jos hän kuulisi siitä puhuttavan?»
»Jos monsieur olisi hyvä eikä...»
»... mainitsisi sitä, ystäväiseni?» vastasin ja katsoin häneen
merkitsevästi, noustessani makuulta. »En. Mutta niin ei saa
toistamiseen sattua.»
Huomasin, ettei tämä mies ollut Clonin kaltainen. Hänellä oli
aatelispalvelijan vaisto, ja kun hän ei ollut enää pimeän ja pelon
vallassa, häpesi hän käytöstään. Auttaessaan pukuni järjestämisessä hän
katseli huonetta tyytymättömästi ja sanoi, että parhaista huoneista oli
huonekalut lähetetty pois.
»Herra de Cocheforêt on ulkomailla, luullakseni?» sanoin hänen
pukiessaan ylleni.
»Ja sinne hän kai jääkin», vastasi mies huolettomasti ja olkapäitään
kohauttaen. »Monsieur on epäilemättä kuullut, että hänellä on huolia.
Sillaikaa on talo synkkänä, ja monsieurin täytyy suoda paljon anteeksi,
jos viipyy täällä. Madame elää sulkeutuneena, tiet ovat huonossa
kunnossa, ja vieraita käy harvoin.»
»Kun leijona sairasti, hylkäsivät shakaalit hänet.»
Louis nyökkäsi. »Se on totta», sanoi hän teeskentelemättömästi. Minä
huomasin, ettei hän laisinkaan kerskunut omasta puolestaan, ja tein
sen johtopäätöksen, että hän oli uskollinen palvelija, ja sellaisista
minä pidän. Tein hänelle muutamia varovaisia kysymyksiä ja sain
tietää, että hän, Clon ja muuan vanhempi mies, joka asui tallin
ylisillä, olivat ainoina miehisinä palvelijoina jäljellä suuresta
henkilökunnasta. Madame, hänen kälynsä ja kolme palvelijatarta olivat
linnan naisväestönä.
Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain asuni kuntoon, niin että kello
varmaan jo läheni kymmentä, kun läksin pienestä ikävästä huoneestani.
Tapasin Louisin odottamassa, ja hän sanoi minulle, että madame de
Cocheforêt ja mademoiselle olivat ruusutarhassa ja halusivat tavata
minua. Minä nyökkäsin, ja hän osoitti minulle tietä useiden hämärien
käytävien läpi saliin, jonka avoimesta ovesta auringonsäteet iloisesti
tulvivat sisään yli lattian. Minä menin ulos aamuilman virkistämänä ja
elpyneenä äkillisestä siirtymisestäni miellyttävämpään ympäristöön.
Molemmat naiset kävelivät edestakaisin leveällä tiellä, joka jakoi
puutarhan keskeltä kahtia. Rikkaruoho rehoitti maassa jalkaini
alla, tietä reunustavat ruusupensaat pistivät siellä täällä oksansa
vallattomasti vapauteen, taustana oleva tumma punakataja-pensasaita
oli täynnä liikanaisia vesoja, ja näytti suuresti kaipaavan oksimista.
Mutta silloin en nähnyt mitään tästä kaikesta. Molempien naisten
sulous, jalo kasvojen ilme ja ylväs ryhti, kun he tulivat verkalleen
minua vastaan — he olivat näissä kohden yhtäläiset, niin erilaisia
kuin muutoin olivatkin — eivät suoneet minulle ollenkaan aikaa panna
merkille pikku seikkoja.
Mademoiselle oli melkein päätänsä lyhyempi kuin hänen kälynsä ja näytti
linnan kookkaan valtiattaren rinnalla lapselta; muuten hänellä oli
hyvin kauniit kasvot ja raikas ihonväri. Lähestyessään hän tarkkasi
minua surullisen näköisenä, kun taas madamen huulilla oli vakava hymy.
Minä kumarsin syvään. He vastasivat tervehdykseeni.
»Tämä on sisareni», sanoi madame de Cocheforêt alentuvasti.
»Suvaitsetteko sanoa minulle nimenne, monsieur?»
»Olen herra de Barthe, aatelismies Normandiesta», vastasin
viivyttelemättä. Noudattaen äkillistä mielijohdetta ilmoitin äitini
nimen, sillä omani olisi voinut olla tunnettu.
Madamen kasvot saivat miettivän ilmeen. »Sitä nimeä minä en
varmastikaan tunne», sanoi hän ajatuksissaan. Hän epäilemättä
muistutteli mieleensä kaikkia nimiä, joista oli miehensä vehkeilyissä
tullut kuulleeksi.
»Se on ikävää minulle, madame», sanoin nöyrästi. »Joka tapauksessa aion
torua teitä», jatkoi hän ja silmäili minua yhä hieman terävästi. »Minua
ilahduttaa, ettei seikkailustanne ole johtunut teille mitään kovia
seurauksia — muille siitä ehkä on tullut. Ja sitä olisi teidän pitänyt
muistaa, hyvä herra.»
»En usko tuottaneeni sille miehelle mitään pahaa vahinkoa», sopersin.
»En tarkoita sitä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Te tiedätte tai
teidän pitäisi tietää, että me olemme epäsuosiossa, että hallitus
jo katselee meitä kieroon ja että vähäpätöinenkin aihe voisi saada
heidät miehittämään kylän ja kukaties ottamaan meiltä senkin vähän,
mitä meille sodan jälkeen on jäänyt. Teidän olisi pitänyt tietää tämä
ja ottaa se huomioon», jatkoi hän. »Nyt sitävastoin — en sano, että
te olette kerskuri, herra de Barthe. Mutta tässä tapauksessa tunnutte
esiintyneen sellaisena.»
»Madame, en todellakaan tullut ajatelleeksi...» änkytin.
»Ajattelemattomuus tuottaa paljon pahaa», vastasi hän hymyillen. »Olen
nyt sanonut mitä ajattelen, ja me luotamme siilien, että te olette
varovaisempi niin kauan kuin viivytte luonamme. Emme muuten tiedä,
monsieur», pitkitti hän ystävällisesti ja kohotti kätensä estääkseen
minua mitään sanomasta, »miksi olette täällä tai mitä suunnitelmia
teillä on. Emmekä tahdokaan mitään tietää. Se riittää, että te olette
puoluelaisiamme. Kotimme on teidän, niin kauan kuin haluatte sitä
hyväksenne käyttää. Ja me voimme palvella teitä jollakin tavoin, niin
teemme sen mielellämme.»
»Madame!» huudahdin, mutta vaikenin enkä voinut sanoa enempää. Käännyin
pois ja olin olevinani kiitollisuuden järkyttämä.
»En tapaa sanoja... kiittääkseni teitä!» mutisin sitten. »Olen hiukan
huonovointinen tänään... minä... anteeksi.»
»Me jätämme teidät hetkeksi», sanoi mademoiselle de Cocheforêt
ystävällisen osaaottavasti. »Ilma virkistää teitä. Louis kyllä kutsuu
teidät, kun käymme päivällispöytään, herra de Barthe. Tule Elise!»
Kumarsin syvään, kätkeäkseni kasvoni, ja he taivuttivat viehkeästi
päätänsä, lähemmin katselematta minua, kun astuivat ohitseni taloon
päin. Katselin noiden viehättävien vaaleapukuisten olentojen jälkeen,
kunnes he hävisivät ovesta sisälle, ja sitten menin rauhalliseen
soppeen, missä pensaat kasvoivat korkeimpina ja punakataja-aita levitti
varjojaan, ja jäin sinne miettimään.
Voi, hyvä Jumala, ne olivat kummallisia ajatuksia. Jos tammi voi
ajatella sillä hetkellä, kuu myrsky kiskaisee sen juuriltaan, tai
pahkurainen orjantappurapensas, kun maanvieremä sinkoaa sen alas
rinteeltään, on niillä kenties sellaisia mietteitä. Tuijotin lehviin,
kuihtuvin kukkasiin, pensasaidan pimentoihin, tuijotin koneellisesti,
velttona ihmetellen. Missä tarkoituksessa olinkaan täällä? Mikä olikaan
se tehtävä, jota olin tänne tullut suorittamaan? Ja ennen kaikkea —
hyvä Jumala, kuinka voisin siten käyttäytyä näitä avuttomia naisia
vastaan, jotka uskoivat minua, luottivat minuun, avasivat kotinsa
minulle? Clon ei ollut säikyttänyt minua eikä vihamielisen kylän autius
eikä koko seudun yksinäisyys, missä pelätty kardinaali tuntui olevan
pelkkä nimi, missä kuninkaan käskyt kulkivat hitaasti ja kaikkialla
muualla tukahdutettu kapina kyti vielä tuhan alla. Mutta madamen puhdas
luottamus ja nuoremman naisen lempeys — kuinka voisin asettua niitä
vastaan?
Silloin kirosin kardinaalia ja olisin suonut, ettei hän milloinkaan
olisi lähtenyt Luchonista. Kirosin sitä typerää englantilaista, joka
oli tuottanut minulle tämän kohtalon, kirosin menneiden vuosien
ylellisyyttä tai puutteita, Marais-korttelia ja Zatonin majataloa,
jossa olin elänyt kuin sika, ja...
Joku kosketti käsivarttani. Käännyin katsomaan. Se oli Clon. Kuinka hän
oli tullut niin hiljaa, kuinka kauan hän oli seisonut takanani, sitä
en voinut arvata. Mutta hänen silmänsä kiiluvat uhkamielisinä syvissä
kuopissaan, ja hän nauroi lihattomilla huulillaan, ja minä vihasin
häntä. Päivänvalossa hän muistutti vielä enemmän pääkalloa. Luulin
lukevani hänen kasvoistaan, että hän tunsi salaisuuteni, ja jouduin
raivoihini hänet nähdessäni.
»Mitä nyt?» ärjäisin kiroten. »Älkää koskeko minuun
kuolleenkourallanne!» Hän kumarsi pilkallisen kohteliaasti ja osoitti
linnaa kohti.
»Onko pöytä katettu?» kysyin kärsimättömästi ja nielin suuttumukseni.
»Sitäkö tarkoitatte, ihminen?»
Hän nyökkäsi.
»Hyvä», vastasin. »Minä kyllä löydän tien. Menkää!»
Hän vetäytyi takaisin, ja minä astelin auringon hohtaessa ja kukkien
tuoksuessa eteenpäin pitkin ruohottuneita teitä sille ovelle, josta
olin tullut ulos. Kävelin joutuisasti, mutta hänen varjonsa pysyi
vieressäni ja hääti pois ne kummalliset ajatukset, joihin olin
antautunut. Hitaasti, mutta varmasti muuttui mielialani aivan toiseksi.
Oikeastaan tämä oli vain pieni ja mitätön paikka, ja ne ihmiset,
jotka elivät täällä. Minä kohautin olkapäitäni. Ranska, valta, huvi,
elämä, kaikki, mikä oli voittamisen ja omistuksen arvoista, oli tuolla
suuressa kaupungissa. Poikamainen haaveksija saattoi syöksyä turmioon
täällä kuvitelman takia, mutta ei ikinä maailmanmies. Kun astuin
huoneeseen, jossa molemmat naiset odottivat minua, olin jo taas melkein
kaltaiseni. Ja sattumalta lausuttu sana täydensi nyt muutoksen.
»Clon kykeni siis saamaan tarkoituksensa tajutuksi?» virkkoi nuorempi
nainen ystävällisesti, kun asetuin paikalleni..
»Kyllä, mademoiselle», vastasin. Huomasin heidän hymyilevän toisilleen
ja jatkoin: »Hän on outo ilmiö. Minua ihmetyttää, että voitte sietää
häntä läheisyydessänne.»
»Mies-parka! Tunnetteko hänen tarinansa?» kysyi madame.
»Olen kuullut jotakin», vastasin. »Louis on kertonut minulle...»
»Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame
ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän
tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa
olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa
ei mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa
kavallukseen, on niin kauheata.»
»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä on.
Pelkään, että te... olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»
»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni.
»Olen ihan terve. Se oli... vanha haava, joka minua toisinaan vaivaa.»