-- Mikä kidutuksien paljous! huudahti Jules.
-- Mutta mikä sinun oikein on? sanoi hänen vaimonsa suuren tuskan
valtaamana.
-- Minä olen tullut niin pitkälle, vastasi Jules, että minä kysyn
itseltäni, sinäkö olet antanut lähettää minulle tämän kirjeen
epäilyksieni hävittämiseksi, ja hän heitti vaimollensa kirjeen.
Käsitä nyt minun tuskani!
-- Onneton, sanoi rouva Jules antaen kirjeen pudota maahan, minä
surkuttelen häntä, vaikka hän onkin tehnyt minulle paljon pahaa.
-- Sinä tiedät, että hän on puhunut minun kanssani?
-- Oh! sinä olet mennyt hänen luoksensa huolimatta lupauksestasi,
sanoi hän kauhun lyömänä.
-- Clémence, meidän rakkautemme on kuoleman vaarassa ja me olemme
ulkopuolella kaikkia elämän tavallisia lakeja, jättäkäämme siis
pikku arvelut sikseen näin suurten vaarojen aikana. Kuule, sano
minulle, miksi sinä menit ulos tänä aamuna? Naiset luulevat olevansa
oikeutettuja joskus sanomaan meille pikku valheita. Huvittaahan heitä
usein kätkeä meiltä iloja, joita he meille valmistavat. Äsken juuri
sinä olet epäilemättä sanonut minulle sanan toisen asemasta, "ei"
sanan "kyllä" sanan asemesta.
Hän meni pukuhuoneeseen ja toi sieltä hatun.
-- Katsos tässä! En tahdo näytellä Bartoloa [henkilö ranskal.
kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Sevillan parturi". Suom.
muist.], mutta hattusi on pettänyt sinut. Eivätkö nämä läikät ole
vesipisaroita? Sinä olet siis ajanut ajurilla ja nämä vesipisarat
ovat pudonneet sinun päällesi etsiessäsi vaunuja tai käydessäsi
sisälle taloon, jonne olit menossa, tai lähtiessäsi sieltä ulos.
Mutta nainen voi lähteä kotoaan hyvin viattomista syistä, vieläpä
silloinkin, kun hän on luvannut miehelleen olla sitä tekemättä. Onhan
teillä niin monenlaisia syitä muuttaa aikeitanne! Oikut, nehän ovat
teidän etuoikeuksianne. Teidän ei tarvitse olla johdonmukaisia. Sinä
voit unohtaa jonkun asian, kohteliaisuudenosoituksen, vierailun tai
jonkun hyvän työn. Mutta ei mikään estä vaimoa sanomasta miehelleen
sitä, mitä hän on tehnyt. Tarvitseeko milloinkaan punastua ystävän
edessä? Clémenceni, sinulle ei tässä puhu luulevainen puoliso, vaan
rakastaja, ystävä, veli.
Hän heittäytyi intohimoisesti vaimonsa jalkoihin.
-- Puhu, älä puolustaaksesi itseäsi, vaan tyynnyttääksesi hirveitä
kärsimyksiä. Tiedän hyvin, että sinä olet ollut ulkona. Sano, mitä
sinä teit, missä sinä kävit?
-- Se on totta, Jules, minä olen ollut ulkona, vastasi vaimo
muuttuneella äänellä, vaikkakin kasvot rauhallisina. Mutta älä
kysy minulta mitään enempää. Odota luottamuksella; muutoin tuotat
sinä itsellesi ikuisen katumuksen. Jules, oma Jules'ini, luottamus
on rakkauden voima. Tunnustan sinulle, olen tällä hetkellä
liian kiihdyksissä voidakseni vastata; mutta minä en ole mikään
viekasteleva nainen ja minä rakastan sinua, sinä tiedät sen.
-- Huolimatta kaikesta siitä, mikä voi järkyttää miehen uskoa,
herättää hänessä luulevaisuutta, sillä minähän en ole ensimäinen
sinun sydämessäsi, minä en ole sinä itse... niin Clémence, minä
tahdon mieluummin yhä uskoa sinuun, uskoa sinun ääntäsi ja sinun
silmiäsi! Mutta jos sinä petät minua, ansaitsisit sinä...
-- Oh! tuhat kuolemaa, sanoi rouva Jules keskeyttäen.
-- Minä en salaa sinulta ainoatakaan ajatuksistani, mutta sinä,
sinä...
-- Vaikene! sanoi rouva Jules, onnemme riippuu meidän kumpaisenkin
vaitiolosta.
-- Ah! minä tahdon tietää kaiken, huudahti mies voimakkaassa vihan
puuskassa.
Tällä hetkellä kuului naisen huutoa, ohuen, terävän äänen kirkuna
kuului eteishuoneesta molempien puolisoiden korviin asti.
-- Minä tulen sisälle, sanon sen! huudettiin. Niin minä tulen
sisälle, minä tahdon tavata häntä ja minä olen hänet tapaava.
Jules ja Clémence kiiruhtivat saliin ja pian näkivät he kuinka
eteisen ovi väkisin aukeni. Nuori nainen tunkeutui kiivaasti esille
kahden palvelijan seuraamana; jotka sanoivat herralleen:
-- Armollinen herra, tämä nainen tahtoo tulla sisälle vastoin meidän
tahtoamme. Hän vastasi meille tietävänsä hyvin, että rouva oli mennyt
ulos, mutta että hän oli nähnyt rouvan tulevan kotiin. Hän uhkaa
seista talon portilla siksi, kunnes hän on saanut puhutella rouvaa.
-- Menkää, sanoi herra Desmarets palvelijoilleen.
-- Mitä tahdotte, neiti? lisäsi hän kääntyen tuntemattomaan.
Tämä "neiti" oli naistyyppi, jommoisen vain Pariisissa voi tavata.
Se syntyy Pariisissa kuin lika, kuin katukivitys, kuin Seinen vesi,
jota kootaan Pariisissa suuriin säiliöihin ja jota koneet tislaavat
kymmeniä kertoja, ennenkuin se joutuu hiottuihin lasiastioihin,
joissa se, entisestä likaisuudestaan vapaana, kimaltelee kirkkaana
ja puhtaana. Tuo naistyyppi on myöskin täysin alkuperäinen luoma.
Lukemattomia kertoja maalarin siveltimen, pilakuvittajan hiilen,
piirustajan kynän tavoittamana se pakenee kaikkea tutkimusta, koska
se kaikissa muodoissaan on yhtä luoksepääsemätön kuin luonto,
kuin tämä haaveinen Pariisi. Ainoastaan eräissä olosuhteissa on
tuo nainen paheen tahraama, tuhansissa muissa yhteiskunnallisissa
olosuhteissa on hän siitä kaukana. Sitäpaitsi hän ei tuo esille muuta
kuin yhden piirteen luonteestaan, sen ainoan, joka hänet saattaa
moitteelliseksi: hänen kauniit hyveensä ovat kätketyt; lapsellisen
häikäilemättömän julkeutensa lukee hän itselleen kunniaksi.
Draamoissa ja kirjoissa, jotka ovat kuvanneet häntä kaikessa hänen
runollisuudessaan, jää hän epätäydelliseksi; todellinen ja oikea on
hän vain omassa kamarissaan, sillä kaikkialla muualla häntä alati
joko panetellaan tai imarrellaan. Rikkaana hän tulee paheelliseksi,
köyhänä hän pysyy käsittämättömänä. Eikä toisin voi ollakaan!
Hänellä on liiaksi paheita ja liiaksi hyviä ominaisuuksia; hän
on liian lähellä ylevää jäykistymistä ja häpeällistä naurua; hän
on liian kaunis ja liian kammottava; hän on kuin ruumiillistunut
Pariisi, jolle hän tuottaa hampaattomia portinvartijattaria,
pyykinpesijöitä, lakaisijoita, kerjäläisiä ja joskus julkeita
kreivittäriä, ihailtuja näyttelijättäriä, juhlittuja laulajattaria;
onpa hän antanut valtakunnalle kaksi puolikuningatartakin. Ken voi
tuollaista monimuunnoksista olentoa käsittää? Hän on täydellinen
nainen, vähemmän kuin nainen, enemmän kuin nainen. Tuosta avarasta
kuvasta ei tapojen maalari saa esille muuta kuin yksityispiirteitä,
kokonaisuutta ja äärettömyyttä. Hän oli pariisilainen hempukka, mutta
kaikessa loistossaan; hempukka, joka ajaa vainuissa onnellisena,
nuorena, kauniina, raikkaana, mutta hempukka, jolla on kynnet ja
sakset, rohkea kuin espanjatar, toraisa kuin tekokaino englannitar,
joka vaatii avio-oikeuksiaan, keimaileva kuin suuren maailman nainen,
mutta vapaampi ja kaikkeen valmis; todellinen leijona, joka on
lähtenyt ulos pienestä asunnostaan, jonka punasista kaliko-uutimista,
Utrecht'in sametilla päällystetyistä huonekaluista, teepöydästä,
maalatuista posliiniastioista, kahdenistuttavasta sohvasta, pienestä
samettimatosta, alabasterikellosta ja kynttiläjaloista hän on niin
usein uneksinut, uneksinut tuosta keltaisesta, haahkanuntuvaisesta
huoneesta; lyhyesti, hänessä kuvastuivat kaikki hempukkaelämän ilot:
taloudenpitäjätär, entinen hempukka hänkin, mutta viiksillä ja
vuohentukalla varustettu, näyttämölippuja, mielin määrin kastanjoita,
silkkivaatteita, hattuja tuhlattavaksi, sanalla sanoen kaikkia noita
muotiliikkeissä toivottuja onnellisuuksia, paitsi ajoneuvoja, jotka
ovat muotiliikkeen mielikuvitusmaailmassa samaa kuin marsalkan sauva
sotamiehen unelmissa. Niin, tuolla hempukalla oli kaikki tämä,
todellisen rakkauden lahjoja tai kuvitellun. Nuorella naisella, joka
seisoi herra ja rouva Jules'in edessä, oli niin matalat kengät, että
tuskin näki mustaa juovaa maton ja hänen valkean sukkansa välillä.
Nämä kengät, joiden muodon pariisilainen pilakuva niin hyvin esittää,
ovat pariisilaisen hempukan erikoinen viehätys; mutta katselija
tuntee hänet vielä paremmin siitä huolellisuudesta, jolla hänen
vaatteensa sopeutuvat hänen vartalonsa muotoihin, jotka pääsevät
selvästi esille. Myöskin tämä tuntematon nainen oli, käyttääksemme
ranskalaisen sotamiehen keksimää värikästä ilmaisutapaa, kapaloitu
vihreään hameeseen, ja hänen rintahuivinsa ilmaisi hänen
yläruumiinsa kauneuden, joka nyt oli täydelleen näkyvissä, sillä
hänen kashmirhuivinsa oli pudonnut maahan ja oli vielä ainoastaan
molemmista päistään puolittain kiedottuna hänen käsiinsä. Hänen
kasvonsa olivat hienot, posket punaiset, iho valkea, silmät loistavat
ja harmaat, otsa kaareva ja korkea, hiukset huolellisesti silitetyt,
valuen hänen pienen hattunsa alta suurina kiharoina kaulaan asti.
-- Nimeni on Iida, herra. Ja jos tuo tuolla on rouva Jules, jolle
minun on sallittu puhua, niin tulin minä sanomaan hänelle kaiken,
mitä minulla on sydämelläni häntä vastaan. Kun kaikki on näin
kunnossa ja saa olla tällaisissa huoneissa kuin teillä on, on hyvin
pahoin koettaa ryöstää köyhältä tytöltä mies, jonka kanssa minä
olen mennyt henkiseen avioliittoon ja joka puhuu vääryyksiensä
hyvittämisestä lupaamalla laillisesti naida minut. Onhan niitä paljon
kauniita, nuoria miehiä maailmassa, eikö totta, herra? tyydyttääkseen
haaveitaan tarvitsematta tulla minulta ryöstämään vanhaa miestä, joka
on minun ainoa onneni. Niin, minulla ei ole mitään kaunista taloa,
minulla, minulla on rakkauteni. Minä vihaan kauniita miehiä ja rahaa,
minä olen pelkkää sydäntä, ja...
Rouva Jules kääntyi miehensä puoleen: -- Salli minun olla enempää
kuuntelematta, sanoi hän mennen huoneeseensa.
-- Jos tuo rouva elää teidän kanssanne, olen minä nähtävästi tehnyt
tuhmuuden; mutta sitä pahempi, jatkoi Iida. Minkätähden hän käy joka
päivä katsomassa herra Ferragus'ta?
-- Te petytte, neiti, sanoi Jules suunniltaan joutuneena. Vaimoni on
kykenemätön...
-- Ah! te olette siis naimisissa, te kaksi! sanoi hempukka
hämmästyneenä. Silloin on se vielä pahempaa, eikö totta, herra, että
naisella, jolla on onni elää laillisessa avioliitossa, on suhteita
sellaisen miehen kanssa kuin Henrik...
-- Mitä, Henrik? sanoi Jules tarttuen Iidan käsivarteen ja vieden
hänet sivuhuoneeseen, jottei hänen vaimonsa sen enempää kuulisi.
-- No, se herra Ferragus...
-- Mutta hänhän on kuollut.
-- Turhaa puhetta! Minä olin eilen illalla hänen kanssansa
Franconissa ja hän saattoi minut takaisin kuten sopikin. Muuten
voi teidän rouvanne antaa hänestä teille tietoja. Rouvannehan on
ollut hänen luonansa kello kolmen aikaan. Tiedän sen hyvin: olen
odottanut häntä kadulla, sittenkun eräs kunnon mies, herra Justin,
jonka te ehkä tunnette, pikkunen vanha mies, nyöriliiveissä ja
koristuksia kellonvitjoissa, oli minulle ilmoittanut, että minulla
oli kilpailijana eräs rouva Jules. Tämä nimi on tekaistujen nimien
joukossa hyvin tavallinen. Antakaa anteeksi, että se on teidän,
mutta vaikka rouva Jules olisi herttuattarena hovissa, Henrik on
niin rikas, että hän voi tyydyttää kaikki rouva Jules'in mieliteot.
Asiani on puolustaa omaisuuttani ja minulla on siihen oikeus; sillä
minä, minä rakastan Henrikkiä! Se on minun ensimäinen lempeni, ja
kysymyksessä on minun rakkauteni ja tuleva kohtaloni. En pelkää
mitään, herra; olen kunniallinen ihminen, en ole milloinkaan
valehdellut enkä koskaan keneltäkään mitään varastanut. Vaikka
keisarinna olisi minun kilpailijanani, minä menisin suoraan hänen
luoksensa; ja jos hän ryöstäisi minulta tulevan mieheni, saattaisin
minä hyvinkin tappaa hänet niin keisarinna kuin hän onkin, sillä
kaikki kauniit naiset ovat toistensa vertaisia, herra...
-- Kylliksi, Kylliksi! sanoi Jules. Missä te asutte?
-- Corderia-du-Temple kadun 14:nnessä, herra. Iida Gruget,
kureliiviompelijatar, myöskin teidän palvelukseksenne, sillä me
teemme paljon myöskin herrojen töitä.
-- Ja missä asuu tuo mies, jota te kutsutte Ferragus'iksi?
-- Mutta, herra, sanoi hän nyrpistäen huuliaan, Ferragus ei ole
mikään mies. Hän on herra, rikkaampi teitäkin ehkä. Mutta miksi
kysytte minulta hänen osoitettansa, kun vaimonne kerran sen tietää.
Ferragus on kieltänyt minua ilmoittamasta sitä. En suinkaan minä
ole pakoitettu vastaamaan teille?... En ole, Jumalan kiitos, en
rippituolissa enkä poliisin edessä ja seuraan ainoastaan omaa
tahtoani.
-- Mutta jos minä tarjoan teille kaksikymmentä, kolmekymmentä,
neljäkymmentätuhatta markkaa siitä, että sanotte, missä herra
Ferragus asuu?
-- Oh, ohoh, ystäväiseni, anna jo loppua! sanoi hän yhdistäen tähän
kummalliseen vastaukseen kansanomaisen liikkeen. Ei ole niin suurta
summaa, joka minut saattaisi sitä sanomaan. Saan kunnian sulkeutua
suosioonne. Mistä täältä pois mennään?
Jules, joka oli täydelleen masentuneena, salli Iidan poistua,
ajattelematta häntä sen enempää. Koko maailma näytti vyöryvän hänen
jalkojensa alla ja taivas hänen päällänsä särkyvän pirstaleiksi.
-- Armollinen herra, päivällinen on valmis, sanoi hänelle hänen
kamaripalvelijansa.
Kamaripalvelija ja pöytäpalvelija odottivat ruokasalissa melkein
neljännestunnin, mutta heidän isäntäväkensä ei saapunut.
-- Armollinen rouva ei syö päivällistä, ilmoitti kamarineitsyt.
-- Mikäs nyt on, Josefine? kysyi palvelija.
-- En tiedä, vastasi hän. Rouva itkee ja tahtoo asettua levolle.
Herralla oli epäilemättä joku rakkaussuhde kaupungilla ja se
on tullut ilmi hyvin sopimattomaan aikaan, ymmärrättekös? Minä
en tahtoisi vastata rouvamme elämästä. Kaikki miehet ovat niin
taitamattomia! Aina he panevat toimeen sellaisia kohtauksia ilman
mitään varovaisuutta.
-- Eipäs vastasi kamaripalvelija hiljaisella äänellä, se on
päinvastoin rouva, joka... te tiedätte jo. Milloin olisikaan herralla
aikaa mennä kaupungille, hänellä, joka viiteen vuoteen jo ei ole
kotkaan nukkunut muualla kuin rouvansa huoneessa; kello kymmenen
menee hän alas työhuoneeseensa ja tulee sieltä ulos vasta kello
kaksitoista syödäkseen aamiaista. Hänen elämänsä tunnetaan, se on
säännöllistä, rouva sitävastoin lähtee ulos melkein joka päivä kello
kolme, mene tiedä mihin.
-- Ja herra myöskin, sanoi kamarineitsyt tahtoen puolustaa
valtijatartaan.
-- Mutta herrahan menee Pörssiin. Nyt olen minä hänelle jo kolme
kertaa ilmoittanut, että ruoka on valmista, jatkoi kamaripalvelija
pienen äänettömyyden perästä, mutta se oli samaa kuin jos olisi
kivelle puhunut.
Jules astui sisään. -- Missä on armollinen rouva? kysyi hän.
-- Armollinen rouva on levolla, hänellä on päänkipua, vastasi
kamarineitsyt tärkeän näköisenä.
Jules sanoi silloin suurella kylmäverisyydellä palvelijoilleen:
-- Voitte korjata pois pöydän, minä menen pitämään seuraa
armolliselle rouvalle.
Ja hän meni vaimonsa luo, jonka hän löysi itkevänä, mutta
tukehduttaen nenäliinaan nyyhkytyksensä.
-- Minkätähden te itkette? sanoi Jules. Teidän ei tarvitse peljätä
minun puoleltani väkivaltaisuuksia eikä moitteita. Miksi minä
kostaisin? Jos te ette ole ollut uskollinen minun rakkaudelleni,
johtuu se siitä, että te ette ole ansainnut sitä...
-- En ansainnut!
Nämä sanat tulivat kuuluville nyyhkytyksien välillä ja ne lausuttiin
sellaisella korostuksella, että niistä olisi heltynyt kuka muu mies
tahansa kuin Jules.
-- Teidät tappaakseen täytyisi rakastaa enemmän kuin mitä minä ehkä
rakastan, pitkitti hän; mutta minulla ei olisi siihen rohkeutta,
minä, minä tappaisin itseni ennemmin ja jättäisin teidät onnellenne
ja, ja... kenelle?
Hän ei täydentänyt.
-- Tappaisit itsesi! huusi Clémence heittäytyen Jules'in jalkoihin ja
syleillen hänen polviaan.
Mutta Jules tahtoi päästä vapaaksi tästä syleilystä ja hän pudisteli
vaimoansa vetäen hänet aina hänen vuoteeseensa asti.
-- Päästäkää minut, sanoi hän.
-- En, en, Jules! Jos sinä et enää rakasta minua, kuolen minä.
Tahdotko sinä tietää kaikki?
-- Tahdon.
Hän nosti ylös vaimonsa, pusersi häntä kiihkeästi, istuutui vuoteen
reunalle pitäen häntä polviensa välissä ja katsellen kuivin silmin
noita kauniita kasvoja, jotka olivat tulleet tulipunaisiksi ja aivan
uivat kyynelissä.
-- Puhu siis, jatkoi hän.
Clémencen nyyhkytykset alkoivat uudelleen.
-- Ei, se on salaisuus, josta riippuu elämä ja kuolema. Jos minä sen
sanoisin, minä... Ei, minä en voi. Armoa, Jules!
-- Sinä petät minua yhä,
-- Ah! sinä et enää sano minulle "te"! huudahti Clémence. Niin,
Jules, sinä voit uskoa, että minä sinua petän, mutta pian saat sinä
tietää kaiken.
-- Mutta tuo Ferragus, tuo rangaistusvanki, jota sinä käyt
tapaamassa, tuo rikosten kautta rikastunut mies, jos hän ei ole
sinun, jos sinä et hänelle kuulu...
-- Oh! Jules!...
-- Sano onko hän sinun tuntematon hyväntekijäsi, onko hän se mies,
jota me saamme kiittää omaisuudestamme, kuten jo on kerrottu?
-- Kuka on niin sanonut?
-- Eräs mies, jonka minä olen surmannut kaksintaistelussa.
-- Oh! Jumalani! jo yksi kuollut.
-- Jos tuo mies ei ole sinun suojelijasi, jos hän ei anna sinulle
kultaa, vaan sinä hänelle, sano, onko hän sinun veljesi?
-- Entä, sanoi hän, jos niin olisi? Herra Desmarets pani käsivartensa
ristiin.
-- Miksi se olisi minulta salattu? jatkoi hän. Te olisitte siis minua
pettäneet, äitisi ja sinä? Muutoin, käydäänkö veljen luona joka päivä
tai melkein joka päivä, mitä?
Hänen vaimonsa oli pyörtynyt hänen jalkojensa juureen.
-- Kuollut, sanoi hän. Ja jos minä sittenkin olisin väärässä?
Hän juoksi soittokellon luo, kutsui Josefinea ja asetti Clémencen
vuoteeseen.
-- Minä kuolen tästä, sanoi rouva Jules palatessaan tajuntaan.
-- Josefine, huusi herra Desmarets, menkää hakemaan herra
Desplein'ia. Sitten te menette minun veljeni luokse ja pyydätte häntä
tulemaan tänne niin pian kuin mahdollista.
-- Minkätähden veljesi? sanoi Clémence. Jules oli jo mennyt ulos.
Ensimäistä kertaa viiden vuoden kuluessa rouva Jules nukkui yksin
vuoteessaan ja oli pakoitettu päästämään lääkärin pyhitettyyn
kamariinsa. Kumpainenkin näistä asioista tuotti hänelle suurta
tuskaa. Desplein huomasi rouva Julesin hyvin sairaaksi, ei koskaan
ollut voimakas mielenliikutus tullut sopimattomampaan aikaan. Hän
ei tahtonut kuitenkaan vielä mitään edeltäpäin sanoa, vaan jätti
mielipiteensä lausumisen seuraavaan päivään annettuaan muutamia
määräyksiä, joita ei kuitenkaan noudatettu, sillä sydämen asiat
saattoivat unohduksiin kaiken ruumiillisen huolenpidon. Aamu koitti
eikä Clémence vielä ollut nukkunut. Häntä piti ylhäällä epäselvä
puheen sorina keskustelusta, jota jo useampia tuntia oli jatkunut
molempien veljesten välillä; mutta seinien paksuus esti häntä
eroittamasta ainoatakaan sanaa, josta hän olisi voinut arvata, mitä
tuo pitkä neuvottelu koski. Notario Desmarets läksi keskustelun
loputtua heti pois. Yön hiljaisuudessa, aistimien ollessa kärsimyksen
johdosta erikoisen herkkiä, Clémence saattoi kuulla kynän rapinaa ja
kirjoitustoimessa olevan ihmisen koneellisia liikkeitä. Ne, jotka
ovat tottuneet valvomaan öisin ja jotka syvässä äänettömyydessä
ovat huomanneet erilaisia ääniaaltojen ilmiöitä, tietävät, että
usein aivan hiljainen ääni voidaan kuulla samassa paikassa, jossa
tasaisesti jatkuvaa hälyä ei voi ollenkaan erottaa. Kello neljän
aikana nuo liikkeet taukosivat. Clémence nousi ylös levottomana ja
väristen. Sitten, paljasjaloin, ilman aamunuttua ja ajattelematta
hiestyneisyyttään ja tilaa, jossa hän oli, vaimo parka meni miehensä
huoneen ovelle, joka hänen onnistui äänettömästi avata. Hän näki
miehensä, joka kynä kädessä oli nukkunut nojatuoliinsa. Kynttilät
paloivat jalustoissaan. Hän läheni hiljaa ja luki jo valmiiksi
sinetöidyn kirjeen päältä: "tämä on minun testamenttini."
Hän polvistui aivan kuin haudan ääressä ja suuteli miehensä kättä;
tämä heräsi äkkiä.
-- Jules, oma ystäväni, kuolemaantuomituille rikoksellisille
myönnetään muutamia päiviä, sanoi hän katsoen miestänsä kuumeesta
ja rakkaudesta hehkuvin silmin. Sinun viaton vaimosi pyytää sinulta
ainoastaan kahta päivää. Jätä minut kaksi päivää vapaaksi, ja...
odota! Sitten minä kuolisin onnellisena, ainakin sinä minua surisit.
-- Clémence, minä myönnän sen sinulle.
Ja, kun hän suuteli miehensä käsiä sydämensä liikutustulvassa, Jules
tämän viattomuuden huudon valtaamana nosti hänet ylös ja suuteli
hänen otsaansa, aivan häpeissään, huomatessaan yhä vielä olevansa
tuon jalon kauneuden vallassa.
Seuraavana päivänä, muutamia tunteja levättyään, Jules astui
vaimonsa kamariin, seuraten koneellisesti tottumustaan nähdä hänet
ennen ulosmenoansa. Clémence nukkui. Akkunoiden ylimmistä raoista
tunkeva valonsäde lankesi tuon koetellun naisen kasvoihin. Tuskat
olivat jo uurtaneet hänen otsansa ja vaalentaneet huulien raikkaan
punan. Rakastavan silmä ei voinut pettyä nähdessään muutamia syviä
varjoja ja sairaalloisen kalpeuden, joka oli tullut poskien tasaisen
värin ja vaalean ihon sijalle, kaksi kirkasta lähdettä, jotka niin
välittömästi ilmentivät tuon kauniin sielun tunteet.
-- Hän kärsii, sanoi Jules itsekseen. Clémence raukka, suojelkoon
Jumala meitä!
Jules suuteli hyvin hellästi häntä otsaan. Hän heräsi, näki miehensä
ja ymmärsi kaiken; mutta voimatta puhua, hän tarttui miehensä käteen
ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
-- Olen viaton, sanoi hän ikäänkuin täydentäen jotakin unta.
-- Aiotko mennä ulos? kysyi Jules.
-- En, tunnen itseni liian heikoksi jättääkseni vuoteeni.
-- Jos kumminkin muutat aikomustasi, niin odota minun tuloani, sanoi
Jules.
Ja hän meni alas portinvartijan luo.
-- Fouquereau, te pidätte tarkasti silmällä oveanne, tahdon tietää,
ketkä tulevat sisälle taloon ja ketkä lähtevät ulos.
Sitten Jules heittäytyi ajoneuvoihin, ajoi Maulincour'in asuntoon ja
kysyi paronia.
-- Herra paroni on sairas, sanottiin hänelle. Jules pysyi
päätöksessään astua sisälle ja ilmoitti nimensä; herra de
Maulincour'in asemesta hän tahtoi tavata tuomioherraa tai
leskirouvaa. Hän odotti salissa jonkun aikaa vanhaa paronitarta,
joka saapui ja ilmoitti, että hänen pojanpoikansa oli liian sairas
voidakseen ottaa vastaan.
-- Minä tunnen, armollinen rouva, vastasi Jules, hänen sairautensa
luonteen kirjeestä, jolla te suvaitsitte minua kunnioittaa, ja minä
pyydän teitä uskomaan...
-- Kirje teille, herra, ja minulta! huudahti leskirouva keskeyttäen
hänet; mutta en minä ole kirjoittanut mitään kirjettä. Ja mitä minut
on pantu sitten sanomaan, herra, tuossa kirjeessä?
-- Armollinen rouva, vastasi Jules, koska minulla oli aikomus jo
tänään tulla tervehtimään herra de Maulincour'ia ja jättämään teille
tuo kirje, luulin minä voivani saada säilyttää sen, huolimatta
toivomuksesta, joka siinä oli lausuttu. Tässä se on.
Leskirouva soitti saadakseen kaksinkertaiset silmälasinsa, ja kun hän
oli silmäillyt paperia, ilmaisi hän mitä suurinta hämmästystä.
-- Herra Desmarets, sanoi hän, minun kirjoitustani on niin
täydellisesti jäljitelty, että, ellei kysymyksessä olisi aivan
äskeinen tapahtuma, minä itsekin voisin tästä pettyä. Pojanpoikani
on sairas, se on totta, herra Desmarets; mutta hänen järkensä ei
ilmoisna ikinä ole koskaan sekaantunut. Me olemme joutuneet jonkun
ilkeän ihmisen pilkan esineeksi; kuitenkaan en voi arvata, missä
tarkoituksessa tämä julkeus on tehty... Teidän on tultava katsomaan
pojanpoikaani ja te saatte nähdä, että hänellä on järki tallella.
Ja hän soitti uudelleen lähettääkseen kysymään, voiko paroni ottaa
vastaan herra Desmarets'a. Palvelija toi myöntävän vastauksen.
Jules nousi Auguste de Maulincour'in luo ja tapasi hänet istumassa
nojatuolissa uunin vieressä. Ollen liian heikko ylösnoustakseen Jules
tervehti häntä alakuloisella liikkeellä; tuomioherra de Pamiers piti
paronille seuraa.
-- Herra paroni, sanoi Jules, tulen luoksenne eräässä hyvin
yksityiskohtaisessa asiassa ja toivoisin senvuoksi saada puhutella
teitä kahdenkesken.
-- Herra Desmarets, vastasi Auguste, herra suurmestari tietää koko
asian ja te voitte puhua ilman pelkoa hänen läsnäollessaan.
-- Herra paroni, lausui Jules vakavalla äänellä, te olette
järkyttänyt ja melkein hävittänyt minun onneni olematta siihen
oikeutettu. Aina siihen hetkeen asti, jolloin me näemme, kumman
meistä on pyydettävä toiselta tai annettava toiselle hyvitys,
on teidän velvollisuutenne auttaa minua sillä hämärällä tiellä,
jota kulkemaan te olette minut saattanut. Olen sentähden tullut
luoksenne saadakseni tietää, missä tuo salaperäinen olento tällä
hetkellä asustaa, tuo mies, jolla on meidän kohtaloihimme niin
turmiollinen vaikutus ja jolla näyttää olevan yliluonnollinen voima
käskettävänään. Eilen, tullessani kotiini teidän tunnustuksienne
jälkeen, minä sain kirjeen, joka minulla tässä on.
Ja Jules ojensi hänelle väärennetyn kirjeen.
-- Tuo Ferragus, tuo Bourignard tai tuo herra de Funcal on demooni!
huudahti Maulincour luettuaan sen. Mihin hirvittävään labyrinttiin
minä olenkaan astunut? Minne minä kuljen? -- Olen ollut väärässä,
herra, sanoi hän katsoen Jules'iin; mutta kuolema on varmaankin
suurin sovituksista ja minun kuolemani lähestyy. Voitte kysyä
minulta, mitä vain tahdotte, olen kokonaan käytettävänänne.
-- Herra paroni, teidän pitäisi tietää, missä tuo tuntematon asuu,
minä tahdon ottaa tästä salaisuudesta selvän, vaikkapa se maksaisi
kaiken minun omaisuuteni; ja noin julmaa ja nerokasta vihollista
vastassa hetket ovat kalliit.
-- Justin on sanova teille kaiken, vastasi paroni.
Nämä sanat saattoivat suurmestarin liikahtamaan nojatuolissaan.
Auguste soitti.
-- Justin ei ole talossa, huudahti tuomioherra paljon sanovalla
hätäisyydellä.
-- Ei tee mitään, sanoi Auguste eloisasti, väkemme tietää missä
hän on, nouskoon yksi mies hevosen selkään etsimään häntä. Teidän
palvelijannehan on Pariisissa, eikö niin? Hänet siis löydetään.
Suurmestari näytti huomattavasti hämmästyneeltä.
-- Justin ei saavu, ystäväni, sanoi vanhus. Hän on kuollut. Olisin
tahtonut salata sinulta tämän tapahtuman, mutta...
-- Kuollut, huudahti herra de Maulincour, kuollut? Ja koska? ja miten?
-- Eilen yöllä. Hän oli mennyt vanhojen ystäviensä kanssa syömään
illallista ja oli nähtävästi juonut itsensä päihinsä; hänen
ystävänsä, juovuksissa kuten hänkin, jättivät hänet kadulle makaamaan
ja suuret vaunut ovat ajaneet hänen ylitsensä...
-- Rangaistusvanki on siis osunut. Ensi iskulla hän on tappanut
Justinin. Niin suurta onnea hänellä ei ole ollut minun kanssani, hän
on ollut pakotettu yrittämään neljä kertaa.
Jules kävi synkäksi ja miettiväiseksi.
-- Minä en saa siis tietää mitään, huudahti vekselinvälittäjä
pitkän äänettömyyden perästä. Teidän palvelijanne on ehkä syystäkin
saanut rangaistuksensa! Onhan hän mennyt määräyksienne ulkopuolelle
panetellessaan rouva Desmarets'a eräälle Iida nimiselle henkilölle,
jonka mustasukkaisuuden hän on herättänyt ja siten usuttanut hänet
meitä vastaan.
-- Ah! herra, vihassani minä jätin hänelle alttiiksi rouva Jules'in.
-- Herra! huudahti Jules kuohahtaen.
-- Oh! herra Desmarets, vastasi upseeri, pyytäen käden liikkeellä
hiljaisuutta, nyt olen minä kaikkeen valmis. Te ette voi tehdä
enempää kuin mitä on tehty ja te ette voi sanoa minulle mitään, jota
minun omatuntoni jo ei olisi minulle sanonut. Odotan tänä aamuna
kuuluisinta myrkyllisten aineiden professoria saadakseni tietää
kohtaloni. Jos osakseni tulee liian suuria kärsimyksiä, on päätökseni
tehty, minä ammun luodin päähäni.
-- Te puhutte kuin lapsi, huudahti suurmestari hämmästyneenä
kylmäverisyydestä, jolla paroni oli lausunut nuo sanat. Teidän
isoäitinne kuolisi surusta.
-- Siis, herra, sanoi Jules, ei ole mitään mahdollisuutta saada
tietää, missä Pariisin nurkassa tuo harvinainen mies asuu?
-- Muistan, herra, vastasi vanhus, kuulleeni lausuttavan Justin
paralle, että herra de Funcal asuu Portugalin tai Brasilian
lähetystössä. Herra de Funcal on aatelismies, joka kuuluu kahteen
maahan. Mitä tulee rangaistusvankiin, hän on kuollut ja haudattu.
Teidän vainoojanne, kuka hän lieneekin, on mielestäni siksi voimakas,
että te voitte ottaa hänet huomioon hänen uudessa muodossaankin aina
siihen asti, kunnes teillä on keinoja tuhota ja musertaa hänet;
mutta menetelkää viisaasti, herraseni. Jos herra de Maulincour olisi
seurannut neuvojani, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta.
Jules jätti hyvästi kylmästi, mutta kohteliaasti, eikä tiennyt, mitä
hänen oli tehtävä löytääkseen Ferragus'in. Astuessaan sisään taloonsa
ilmoitti hänen portinvartijansa hänelle, että armollinen rouva oli
mennyt ulos viemään kirjettä pikku postin laatikkoon, joka oli Ménars
katua vastapäätä. Jules tunsi itsensä nöyryytetyksi huomatessaan
tuon ihmeellisen älykkäisyyden, jolla portinvartija oli ottanut
omakseen hänen asiansa, ja tuon taitavuuden, jolla hän keksi keinoja
häntä palvellakseen. Alempien palvelusinto ja heidän erikoinen
kykynsä asettaa alttiiksi herransa, jotka paljastavat itsensä, oli
hänelle tunnettua samoinkuin hän osasi arvostella sen vaaran, että
heillä oli tietoa isäntäinsä asioista; mutta hän ei ollut voinut
pitää yllä persoonallista arvokkuuttaan sillä hetkellä, jolloin hän
oli tuntenut itsensä niin masennetuksi. Mikä voitto orjalle vetää
herransa, jonka rinnalle hän ei voi kohota, alas omalle tasolleen!
Jules oli tyly ja ankara. Toinen virhe. Mutta hän kärsi niin kovin.
Hänen elämänsä, tähän asti niin suora ja puhdas, joutui nyt kieroille
poluille, ja hänen täytyi nyt käyttää viekkautta ja valehdella. Ja
Clémence myöskin viekasteli ja valehteli. Tämä hetki oli inhon hetki.
Vajonneena katkerien ajatusten syvyyteen Jules pysyi koneellisesti
liikkumattomana talonsa ovella. Epätoivoisten ajatusten valtaan
heittäytyen hän tahtoi paeta, jättää Ranskan ja viedä mukanaan omasta
rakkaudestaan kaikki epävarmuuden harhakuvat. Mutta seuraavalla
hetkellä, ollen varma siitä, että Clémencen postiin viemä kirje
oli osoitettu Ferragus'ille, hän mietti keinoja saada haltuunsa
vastauksen, jonka tuo salaperäinen olento oli antava. Sitten hän
johtui miettimään elämänsä kummallisia sattumia avioliitostansa
alkaen ja kysyi itseltään eikö tuo parjaus, jonka hän oli kostanut,
ollutkin totuus. Lopuksi palautui hän jälleen Ferragus'in vastaukseen
ja sanoi itsekseen:
-- Mutta tuo mies, niin äärettömän taitava, niin viisas
pienimmissäkin toimissaan, tuo mies, joka näkee, joka aavistaa, joka
laskee ja arvaa yksin ajatuksemmekin, tuo Ferragus, vastaako hän?
Eiköhän hän käytä keinoja, jotka ovat sopusoinnussa hänen voimansa
kanssa? Voihan hän lähettää vastauksensa jonkun ovelan lurjuksen
kautta, tai ehkäpä jossain korulaatikossa, jota kunniallinen mies
kantaa tietämättä sen sisällystä, tai kenkäpaketissa, jonka joku
suutari hyvin viattomana jättää vaimolleni. Ehkäpä Clémence ja hän
ovat sopineet keskenään?
Ja hän epäili kaikkea, hän kulki olettamuksien suunnattomia
kenttiä, rannatonta merta pitkin; sitten, horjuttuaan jonkun aikaa
tuhansien ristiriitaisten päätöksien välillä, hän arveli itsensä
voimakkaammaksi kotonaan kuin missään muualla ja päätti valvoa
talossaan kuin muurahaiskorento kiemurtelevassa hiekkakäytävässään.
-- Fouquereau, sanoi hän portinvartijallensa, sano jokaiselle, joka
tulee minua tapaamaan, etten ole kotona. Jos joku tahtoo puhua
armollisen rouvan kanssa tai tuo hänelle jotain, soitat sinä kaksi
kertaa. Edelleen on sinun näytettävä minulle kaikki kirjeet, jotka
ovat tänne osoitetut, olivatpa ne kenelle tahansa! -- Tällä tavoin
ajatteli hän noustessaan työhuoneeseensa, joka oli välikerroksessa,
minä yllätän mestari Ferragus'in viekkaat juonet. Jos hän lähettää
jonkun lähettilään, joka on siksi viekas, että kysyy minua saadakseen
tiedon siitä, onko rouva yksin, en minä ainakaan tule petetyksi kuin
narri.
Hän asettui työhuoneensa akkunan ääreen, joka oli kadulle päin ja
päätti, viimeisessä viekkaudessaan, johon luulevaisuus hänet johti,
omissa vaunuissaan lähettää sijastansa ensimäisen apulaisensa
Pörssiin ja hänen mukanansa eräälle tutulle vekselinvälittäjälle
kirjeen, jossa hän selitti ostonsa ja myyntinsä pyytäen tätä
edustajakseen. Hän lykkäsi tärkeimmät vekselitoimensa seuraavaan
päivään, ollen täysin välinpitämätön kurssin noususta ja laskusta ja
kaikista eurooppalaisista veloista. Ihana rakkauden etuoikeus! Se
musertaa kaiken, himmentää kaiken: alttarin, kruunun ja pääkirjat.
Kello puoli neljä, hetkellä, jolloin Pörssi on kiivaimmassa
prosenttihyvitysten, viimeisten ehtojen, palkintojen, kiinteiden
hintojen y.m. tulessa, Jules näki Fouquereaun aivan säteilevänä
astuvan työhuoneeseen.
-- Armollinen herra, täällä kävi eräs vanha rouva, mutta hienosti
puettu, tarkoitan, oikein tuollainen viekas naisihminen. Hän kysyi
armollista herraa, näytti harmistuneelta poissaolostanne ja antoi
minulle tämän kirjeen vietäväksi armolliselle rouvalle.
Kuumeisen ahdistuksen valtaamana Jules aukaisi kirjeen; mutta hän
vajosi pian nojatuoliinsa aivan uupuneena. Koko kirje oli täynnä
järjettömyyttä ja sitä lukeakseen täytyi tuntea sen avain. Se oli
kirjoitettu salakirjoituksella.
-- Saat mennä, Fouquereau.
Portinvartija meni pois.
-- Tässä piilee salaisuus, syvempi kuin meri siinä, missä luoti
ei tapaa pohjaa. Ah! se on rakkautta, rakkaus yksin on niin
terävänäköinen, niin nerokas kuin tuo kirjoittaja. Jumalani! Minä
olen tappava Clémencen. Tällä hetkellä pälkähti eräs onnellinen
aate hänen päähänsä ja sellaisella voimalla, että hän tunsi itsensä
melkeinpä ruumiillisesti valaistuksi. Työllä raskautetun kurjuutensa
aikoina, ennen avioliittoansa, Jules oli saanut itsellensä todellisen
ystävän eräästä puoli Pemejasta. Se harvinainen hienous, jolla
tämä oli kohdellut häveliään, köyhän ystävänsä herkkämielisyyttä,
kunnioitus, jolla tämä oli hänet ympäröinyt, jalo kekseliäisyys,
jolla tämä oli pakottanut hänet ottamaan osaa rikkauteensa ilman että
hänen tarvitsi siitä punastua, kaikki tämä oli lujentanut heidän
ystävyyttänsä. Jacquet pysyi rikkaudestaan huolimatta uskollisena
Desmarets'lle.
Jacquet, rehellinen, työteliäs, ankaratapainen mies, oli kulkenut
hitaasti tietänsä tuossa ministeriössä, jonka palveluksessa samalla
kertaa käytetään sekä suurinta konnamaisuutta että suurinta
rehellisyyttä. Ulkoasiain ministeriön virkamiehenä hänellä oli
hoidettavanaan arkiston vaikein osa. Jacquet oli ministeriössä
jonkinlaisena kiiltomatona, joka valaisi määrättyinä hetkinä salaisen
kirjeenvaihdon, otti selvän salakirjoituksista ja luokitteli
ne. Ollen yläpuolella tavallista porvaria hän saavutti tässä
ministeriössä korkeimman paikan, johon alempiarvoiset virkamiehet
voivat päästä, ja eli vaatimattomana, onnellisena yksinäisyydestään,
joka suojeli häntä kohtalon iskuilta ja tyytyväisenä saadessaan
suorittaa pienet roponsa isänmaan hyväksi. Kunnallisneuvostoltaan,
jonka ikäänkuin synnynnäisenä apulaisena hän toimi, sai hän
sanomalehtityyliin kaiken ansaitsemansa kunnioituksen. Hänen
asemansa oli parantunut hyvän avioliiton kautta, josta hän sai
kiittää Jules'ia. Tuntemattomana isänmaanystävänä, mutta tietysti
ministeristönsä kannattajana hän tyytyi uuninsa ääressä huokailemaan
hallituksen kulkua. Muutoin oli Jacquet avioliitossansa lempeä
kuningas, mallikelpoinen puoliso, joka kustansi vaimollensa
vuokravaunut käyttämättä koskaan itse niitä. Lopuksi, täydentääksemme
kuvaustamme tästä miehestä, joka oli filosofi itse sitä tietämättä,
hän ei ollut vielä aavistanut eikä hänen pitänyt koskaan aavistaakaan
kaikkia niitä etuja, joita hän asemassaan voi saavuttaa, kun oli
vekselinvälittäjän läheisenä ystävänä ja joka aamu tiesi kaikki
valtiosalaisuudet. Tämä mies, ylevä samalla tavalla kuin se
tuntematon sotamies, joka kuolee, pelastaen Napoleonin huudolla "kuka
siellä?" asui ministeriössä.
Kymmenessä minuutissa oli Jules arkistonhoitajan virastossa,
Jacquet työnsi hänelle tuolin, asetti hitaasti vihreäsilkkisen
silmäsuojustimensa pöydälle, hieroi käsiään, otti tupakkalaatikkonsa,
nousi ylös oikoen lapaluitaan, kohotti rintaonteloansa ja sanoi:
-- Mikä sattuma tuo teidät tänne, herra Desmarets? Mitä sinä tahdot
minulta?
-- Jacquet, tarvitsen sinua erään salaisuuden selville saamiseksi,
salaisuuden, josta riippuu elämä ja kuolema.
-- Se ei koske politiikkaa?
-- En kääntyisi silloin sinun puoleesi, saadakseni sen tietää, sanoi
Jules. Ei, se on eräs perheasia, johon minä pyydän sinulta mitä
syvintä vaitioloa.
-- Claude-Joseph Jacquet, mykkä virkansa takia. Etkö sinä minua vielä
tunne? sanoi hän nauraen. Vaikeneminen, se on minun osani.
Jules näytti hänelle kirjettä lausuen: -- Sinun on luettava minulle
tämä vaimolleni osoitettu kirje...
-- Pahuksen pahus, tyhmä juttu, sanoi Jacquet tarkastaen kirjettä
kuin kirkonkiskuri rahaksi vaihdettavaa esinettä. Ah! tämä on
avainkirje. Odota.
Hän jätti Jules'in yksin työhuoneeseen, mutta palasi pian.
-- Hassutusta, ystäväni! tämä on kirjoitettu vanhalla avaimella, jota
Portugalin lähettiläs käytti herra de Choiseul'in aikana, silloin
kuin jesuiitat karkoitettiin. Kas tässä se on.
Jacquet asetti kirjeen päälle lävistetyn paperin, joka oli
säännöllisesti leikelty aivan kuin joku niistä paperipitseistä, joita
leipurit asettavat sokerileivoksiinsa, Ja Jules saattoi nyt helposti
lukea ne lauseet, jotka jäivät peittymättömiksi:
"Älä ole enää levoton, rakas Clémenceni, meidän onneamme ei ole enää
kukaan häiritsevä ja sinun miehesi on luopuva epäluuloistaan. Minä
en voi tulla sinua katsomaan. Niin sairas kuin sinä oletkin, sinulla
täytyy olla rohkeutta tulla luokseni; etsi, hanki itsellesi voimia;
sinä olet löytävä niitä rakkaudestasi. Kiintymykseni sinuun on
pakottanut minut kestämään mitä hirveimmän operatsionin, ja minun on
mahdotonta jättää vuodettani. Eilen illalla asetettiin minun niskaani
muutamia polttokuulia toisesta hartiasta toiseen ja niiden täytyi
saada polttaa koko kauan. Sinä ymmärrät? Mutta minä ajattelin sinua
enkä ole liiaksi kärsinyt. Johtaakseni harhaan kaikki Maulincour'in
tutkimukset -- hän ei ole meitä enää kauvoja vainoava -- minä olen
jättänyt lähetystön suojelevan katon ja olen nyt turvassa kaikilta
etsiskelyiltä Enfants-Rouges kadulla numero 12 erään Etienne Gruget
nimisen vanhan vaimon luona. Hän on tuon Iidan äiti, joka saa
kalliisti maksaa typerän käyttäytymisensä. Tule sinne huomenna kello
yhdeksän aamulla. Minä olen huoneessa, johon päästään ainoastaan
sisäportaita myöten. Kysy herra Camuset'a. Huomiseen siis. Minä
suutelen otsaasi, rakkaani."
Jacquet silmäsi Jules'ia jonkinlaisella kunnioittavalla
kauhistuksella, joka sisälsi todellista osanottoa ja sanoi
mielisanansa:
-- Pahuksen pahus! korostaen eri tavalla kummankin sanan.
-- Tämä näyttää sinusta selvältä, eikö niin? sanoi Jules. Kuule,
minun sydämeni sisimmässä on ääni, joka puolustaa vaimoani ja joka
kaikuu luulevaisuuden tuskien ylitse. Huomiseen asti minä saan kärsiä
hirvittävintä kaikista kidutuksista, mutta huomenna vihdoin, yhdeksän
ja kymmenen välillä, minä saan tietää kaiken ja olla onneton tai
onnellinen elämässäni. Ajattele minua, Jacquet.
-- Minä tulen luoksesi huomenna kello kahdeksan aamulla. Menemme
sinne yhdessä, ja minä odotan sinua, jos tahdot, kadulla. Sinä voit
joutua vaaroihin ja tarvitset lähelläsi jonkun uskollisen miehen,
joka sinua ymmärtää puolesta sanasta ja jota sinä voit täydellä
luottamuksella käyttää. Luota minuun!
-- Siinäkin tapauksessa, että tarvitsen apua jonkun surmaamiseen?
-- Pahuksen pahus! sanoi Jacquet kiivaasti, toistaen niin sanoaksemme
saman sävelen, minulla on kaksi lasta ja vaimo...
Jules puristi Claude Jacquet'n kättä ja läksi pois. Mutta hän palasi
äkkiä.
-- Unohdan kirjeen, sanoi hän. Lisäksi on se vielä jälleen sinetillä
suljettava.
-- Pahuksen pahus! sinä olet avannut sen ottamatta siitä jäljennöstä;
mutta sinetti on onneksi hyvin tasaisesti murtunut. Jätä kirje
minulle, minä lähetän sen sinulle osoitteen mukaisesti.
-- Mihin aikaan?
-- Kello puoli kuusi...
-- Jos minä en ole vielä silloin kotona, niin anna se ilman muuta
portinvartijalle ja käske hänen jättämään se rouvalle.
-- Tahdotko, että tulen huomenna?
-- En. Hyvästi.
Jules saapui pian Rotonde-du-Temple torille, jätti sinne ajoneuvonsa
ja tuli jalkaisin Enfants-Rouges kadulle, jossa hän tarkasteli
rouva Etienne Gruget'n taloa. Siellä oli paljastuva tuo salaisuus,
josta riippui niin monen henkilön kohtalo; siellä oli Ferragus ja
häneen päätyivät kaikki tuon selkkauksen langat. Rouva Jules'in,
hänen puolisonsa ja tuon miehen yhtymä, muodostihan se tämän jo
verisen draaman Gordionsolmun, jolta ei ollut puuttuva miekkaakaan
katkaisemaan mitä lujimmin toisiinsa kietoutuneet siteet.
Tuo talo oli yksi noita rakennuksia, joista käytetään nimeä
"cabajoutis". Tämän hyvin kuvaavan nimen on Pariisin rahvas antanut
taloille, jotka ovat paikkaamalla kokoonkyhättyjä. Melkein aina
ovat ne alkujaan olleet eristettyjä asumuksia, joita eri omistajat
ovat sitten mielensä mukaan yhdistelleet ja niitä järjestänsä
suurentaneet; tai alotettuja, hyljättyjä, edelleen rakennettuja
ja täydennettyjä taloja; onnettomia taloja, jotka ovat olleet,
kuten eräät kansat, monien oikullisten hallitsijasukujen alaisina.
Kerrokset yhtävähän kuin akkunatkaan eivät "mallaa oikein yhteen",
kaikki ovat epäsoinnussa, yksinpä ulkokoristeetkin. Cabajoutis on
pariisilaiselle rakennustaiteelle samaa kuin romuhuone asunnolle,
todellinen kaatopaikka, jonne on heitetty sikin sokin mitä
erilaisimpia esineitä.
-- Rouva Etienne? kysyi Jules portinvartijattarelta.
Tämä portinvartijatar asui suuren portin alla jonkinlaisessa
kanahäkissä, pienessä pyörien päälle asetetussa puuhökkelissä, joka
hyvin muistutti niitä pikku taloja, joita poliisi on rakennuttanut
kaikkiin ajurien seisomapaikkoihin.
-- Mitä? sanoi portinvartijatar jättäen sukan, jota hän kutoi.
Pariisissa sointuvat ne eri ainekset, jotka yhdessä ahtavat leiman
jollekin tämän suunnattoman kaupungin osalle, ihmeteltävästi
yhteen kokonaisluonteen kanssa. Niinpä portinvartija, ovenvartija,
sveitsiläinen tai miksi tuota Pariisi hirviön tärkeätä lihasta
kutsuttaneekin, on alati sen korttelin mukainen, johon hän
kuuluu, vieläpä usein ruumiillistunut kuva siitä. Joutilaana,
koruompeluksilla kirjailtuna, laskee portinvartija korkojaan faubourg
Saint-Germain'issa, Chaussée-d'Antin'issa hänellä on mukavuutensa,
Pörssin korttelissa hän lukee sanomalehtiä, faubourg Montmartre'ssa
hänellä on virka. Prostitueerattujen korttelissa on portinvartijana
vanha prostitueerattu; Marais'ssa on portinvartijatar kunniallinen,
tiuskea ja oikukas.
Jules'in nähdessään tämä portinvartijatar otti veitsen kohentaakseen
lämmitysastiansa melkein sammuneita hiiliä; sitten hän sanoi:
-- Te kysytte rouva Etienne'a, tarkoitatteko rouva Etienne Gruget'a?
-- Kyllä, sanoi Jules Desmarets melkein harmistuneen näköisenä.
-- Häntä, joka tekee koristetöitä?
-- Niin.
-- Hyvä on, herra, sanoi portinvartijatar tullen ulos häkistään,
asettaen kätensä Jules'in käsivarrelle ja johtaen hänet pitkän
käytävän päähän, joka oli kaareva kuin kellari, nouskaa vain ylös
toisia portaita pihan perällä. Näettekö ikkunoita, joissa on
leukoijia, siellä asuu rouva Etienne.
-- Kiitoksia, rouva. Luuletteko, että hän on yksin?
-- Minkäpä tähden hän ei olisi? Hänhän on leski!
Jules nousi kiireesti hyvin hämärää käytävää, jonka portaat olivat
mukuraiset kovettuneesta liasta, jota menijät ja tulijat niihin
jättivät. Toisessa kerroksessa hän näki kolme ovea, mutta ei mitään
leukoijia. Onneksi yhdellä ovella, öljyisimmällä ja ruskeimmalla
noista kolmesta, hän luki liidulla kirjoitetut sanat: "Iida tulee
tänä iltana kello yhdeksän."
-- Täällä siis, sanoi Jules itsekseen.
Hän veti vanhaa, aivan mustaa soittokellon nuoraa kädensijasta,
kuuli rikkoutuneen kellon käheää ääntä ja pienen ahdashenkisen
koiran luskutusta. Se tapa, jolla äänet kuuluivat sisältä päin,
ilmaisi hänelle, että asunto oli täyteen ahdettu esineitä, jotka
tukahuttivat pienimmänkin kaiun, hyvin ominaista huoneille, joissa
asuu työläisiä ja köyhiä perheitä, joilta puuttuu tilaa ja ilmaa.
Jules etsi koneellisesti leukoijia ja keksi ne vihdoin erään
työntöakkunan ulkoreunalla kahden saastutetun vesirännin välissä.
Siellä oli kukkia; siellä kaksi jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa leveä
puutarha; siellä viljan korsi; siellä koko elämä, mutta myöskin
kaikki elämän kurjuudet. Vastapäätä noita näivettyviä kukkia ja
ylpeitä viljankorsia valonsäde, ikäänkuin armosta pudoten taivaasta,
saattoi näkyviin pölyn, rasvan ja tuon määrittelemättömän,
Pariisin hökkeleille ominaisen värin, tuhansia likaisuuksia, jotka
reunustivat, vanhentivat ja tahrasivat kosteita seiniä, portaiden
madonsyömiä käsipuita, irtautuneita akkunanreunoja ja alkuaan
punaisia ovia. Pian käheä yskiminen ja vanhuksille ominainen,
vaivaloisesta huopakenkien laahaamisesta syntyvä ääni ilmoittivat
Iida Gruget'n äidin tulevan. Tämä vanha nainen avasi oven, astui
porrasvälikköön, nosti päänsä ja sanoi:
-- Ah! sehän on herra Bocquillon. Mutta eihän. Siunatkoon, kuinka te
olette herra Bocquillon'in näköinen. Te olette hänen veljensä ehkä.
Millä voin teitä palvella? Astukaa sisään toki, herra.
Jules seurasi tätä naista ensimäiseen huoneeseen ja näki täällä
joukottain linnunhäkkejä, talousesineitä, uuneja, huonekaluja,
pieniä saviastioita täynnä rehua ja vettä kissoja ja koiria
varten, puukellon, peitteitä, Eisen'in vaskipiirroksia, vanhaa,
kokoonkerättyä rautaromua, kaikkea niin sekaisin ja yhdessä
mylläkässä että kokonaisuus tarjosi todellakin hyvin kummallisen
kuvan. Se oli oikea pariisilainen romuhuone, josta ei puuttunut edes
muutamia "Constitutionnelin" numeroltakaan. Jules varovaisuutta
noudattaen ei kuunnellut leski Gruget'a, joka hänelle sanoi:
-- Astukaa tänne sisään, hyvä herra, niin voitte lämmitellä itseänne.
Peläten Ferragus'in kuulevan Jules kysyi itseltään, eikö olisi
parempi päättää asia, jota hän aikoi vanhukselle esittää, tässä
ensimäisessä huoneessa. Eräs kana, joka kaakottaen lensi alas
riippuorrelta, veti hänet pois salaisesta mietinnästään. Jules oli
tehnyt päätöksensä. Hän siirtyi Iidan äidin kanssa lämmitettyyn
huoneeseen, jonne heitä seurasi hengenahdistusta poteva mopsi,
mykkä henkilö, joka ryömi vanhan pallin päälle. Rouva Gruget'ssa
oli ollut näkyvissä kaikki puoliköyhyyden tyhmyys hänen puhuessaan
vieraansa lämmittämisestä. Hänen keittopatansa peitti täydelleen
kaksi toisistaan erillään kytevää halkoa. Kauha oli maassa,
varsi tuhkassa. Uunin reunus, jonka koristuksena oli sinisellä
paperilla reunustettuun neliskulmaiseen lasilaatikkoon asetettu
Jesuksen vahakuva, oli liinavaatteilla, käämeillä ja muilla
nauhanpunomisvälineillä täyteen ahdettu. Jules tarkasteli kaikkia
asumuksen huonekaluja uteliaalla mielenkiinnolla ja ilmaisi vasten
tahtoaan salaisen tyydytyksensä.
-- No, sanokaahan, herra, tahdotteko te ehkä ostaa itsellenne minun
huonekalujani? sanoi leski hänelle istuutuen keltaiseen ruokotuoliin,
joka näytti olevan hänen pääkortteerinsa.
Hän säilytti siinä nenäliinansa, nuuskarasiansa, kudelmansa,
puoleksi perkatut vihannekset, silmälasit, kalenterin, alotettuja
livree-nauhoja, rasvaisen korttipelin ja kaksi romaaninidettä, kaikki
päällekkäin kasattuina. Tämä huonekalu, jolla istuen tuo vanhus
purjehti alaspäin elämän virtaa, muistutti noita kaiken maailman
pusseja, joita naiset käyttävät matkoillaan ja joissa on edustettuina
melkein koko heidän taloutensa, puolison kuvasta aina Melisse-veteen
asti, joka on pyörtymistä varten, sokerileivoksia lapsille ja
Englannin laastaria haavoja varten.
Jules tutki kaikkea. Hän katseli tarkkaavasti rouva Gruget'n
keltaisia kasvoja, hänen harmaita silmiään ilman kulmakarvoja ja
silmäripsiä, hänen autiota suutaan, hänen mustavivahteisia ryppyjään,
hänen punasta tyllimyssyänsä vielä punasempine reunustoineen, hänen
reikäisiä karttuuninuttujansa, hänen kuluneita tohveleitansa, hänen
loppuun palanutta lämmitysastiaansa, hänen pöytäänsä lautasineen,
silkkitilkkuineen, puuvilla- ja liinatöineen, joiden keskellä kohosi
viinipullo. Sitten hän sanoi itsekseen:
-- Tällä naisella on joku intohimo, joku salattu pahe, hän on minun.
-- Rouva, sanoi hän kovalla äänellä ja tehden ymmärtämystä osoittavan
merkin, tulin luoksenne tilaamaan nauhoja...
Sitten hän alensi äänensä.
-- Minä tiedän, jatkoi hän, että teidän luonanne on eräs tuntematon
mies, joka käyttää nimeä Camuset.
Vanhus katsahti häneen äkkiä, näyttämättä ainoatakaan hämmästyksen
merkkiä.
-- Sanokaa, voiko hän kuulla meitä? Ajatelkaa, että kysymyksessä on
teidän onnenne.
-- Herra, vastasi vanhus, puhukaa pelkäämättä, minulla ei ole täällä
ketään. Mutta jos minulla olisi joku tuolla ylhäällä, olisi hänen
mahdoton kuulla teitä.
-- Ah! viekas vanhus, hän osaa vastata kaksimielisesti, sanoi
itsekseen Jules. Me tulemme sopimaan keskenämme. -- Säästäkää
itseltänne valehtelemisen vaiva, rouva, sanoi hän. Ja ensiksikin
tietäkää, etten tahdo teille mitään pahaa yhtävähän kuin
polttoluodeista sairaalle vuokralaisellenne tai tyttärellenne
Iidalle, joka on korsettiompelijatar ja Ferragus'in ystävä. Näette,
että olen perillä kaikesta. Olkaa huoleti, minä en ole poliisiväkeä
enkä halua mitään, mikä voisi loukata teidän omaatuntoanne. Eräs
nuori rouvasihminen tulee tänne huomenna yhdeksän ja kymmenen välillä
keskustelemaan tyttärenne ystävän kanssa. Tahdon, että minulla on
tilaisuutta nähdä kaikki, kuulla kaikki, olematta nähty tai kuultu.
Te järjestätte minulle tämän asian ja palkinnoksi annan teille
kaksituhatta markkaa kerta kaikkiaan maksettuna ja kuudensadan
markan elinkautisen koron. Notarioni valmistaa teidän luonanne tänä
iltana sopimuskirjan; minä jätän hänelle teille tulevat rahat ja
hän antaa ne teille huomenna tuon keskustelun jälkeen, jossa minä
tahdon olla läsnä ja jonka aikana minä olen saava todisteita teidän
luotettavaisuudestanne.
-- Voikohan se ehkä olla vahingoksi tyttärelleni, rakas herra, sanoi
vanhus katsellen häntä rauhattoman kissan silmillä.
-- Ei lainkaan, rouva hyvä. Mutta muutoin näyttää kuin tyttärenne
käyttäytyisi hyvin huonosti teitä kohtaan. Niin rikkaan ja niin
mahtavan miehen rakastamana kuin Ferragus on, hänen pitäisi olla
helppo tehdä teidät onnellisemmaksi kuin miltä te näytätte.
-- Ah! rakas herra, ei edes yhtä vähäistä pääsylippua Ambigu- ja
Gaieténäytäntöihin, joissa tyttäreni saa käydä niin usein kuin
tahtoo. Se on kiittämättömyyttä! Tytär, jonka hyväksi minä olen
myönyt hopeisen pöytäkalustoni, niin että minä nyt, tässä iässäni,
saan syödä saksalaisista tina-astioista maksaakseni hänen opintonsa
ja antaakseni hänelle aseman, jossa hän voisi tehdä kultaa, jos
vain tahtoisi. Sillä siinä hän tulee minuun, hän on sukkela kuin
keijukainen, se täytyy myöntää. Mutta hän voisi minulle kuitenkin
jättää vanhat silkkihameensa, minä kun niin pidän silkkivaatteista.
Mutta hänkö niitä antaisi, herra; hän syö viidenkymmenen markan
päivällisiä Cadran bleu'ssa, ajaa vaunuissa kuin prinsessa, ja tekee
pilkkaa äidistänsä, välittämättä hänestä vähääkään. Jumala paratkoon!
Kuinka tylyn nuorison me olemmekaan saattaneet maailmaan, se ei ole
meille erikoiseksi kiitokseksi. Tehdä tällaista äidille, herra, joka
on hyvä äiti! Sillä minä olen salannut hänen kevytmielisyytensä ja
hän on aina saanut olla minun sylissäni, saanut ottaa minulta leivän
suusta ja syödä kaikki. Vielä vai, tullaan ja mielitellään teitä
ja sanotaan: "Hyvää päivää, äitiseni", ja luullaan sillä kaikki
velvollisuudet elämän antajaa kohtaan täytetyiksi. Selvä asia. Mutta
hänellä tulee kerran olemaan itsellään lapsia ja hän saa vielä itse
nähdä, mitä tuommoinen pahankurinen vesa on, vaikka sitä kaikesta
huolimatta rakastetaankin.
-- Kuinka! eikö hän tee mitään teidän hyväksenne?
-- Ah! mitäänkö, ei, herra, en minä sitä ole sanonut; jos hän ei
tekisi mitään, olisi se toki jo liian vähän. Hän maksaa asuntoni,
antaa minulle puut ja kolmekymmentäkuusi markkaa kuussa... Mutta,
herra; pitääkö nyt minun iälläni, viisikymmentäkaksi vuotiaana,
silmillä, joita iltasin pakottaa, vielä tehdä työtä? Ja miksi hän
ei tahdo minua luoksensa? Olenko minä hänelle häpeäksi? Sanokoon
vaan suoraan. Toden totta, hautaan sitä pitäisi mennä noiden
lapsivintiöiden vuoksi, jotka kädenkäänteessä teidät unhottavat.
Vanhus veti nenäliinan taskustaan ja sen mukana arpalipun, joka
putosi maahan; mutta hän otti sen nopeasti ylös lausuen:
-- Kas! sehän on minun verokuittini.
Jules arvasi heti syyn tuohon viisaaseen säästäväisyyteen, jota tämä
äiti valitti, ja oli senjohdosta yhä varmempi siitä, että leski
Gruget suostuisi tehtyyn ehdotukseen.
-- No niin, rouva, sanoi hän, ottakaa siis vastaan se, mitä minä
teille tarjoan.
-- Te sanoitte, herra, kaksituhatta markkaa puhdasta rahaa ja
kuusisataa elinkautiskorkoja?
-- Rouva, olen muuttanut mielipidettäni ja tarjoan teille ainoastaan
kolmesataa markkaa elinkorkoa. Asia sopii sillä tavoin paremmin
yhteen minun etujeni kanssa. Mutta minä annan teille viisituhatta
markkaa puhdasta rahaa. Ettekö halua mieluummin niin?
-- Kyllä, tietysti, herra.
-- Te saatte enemmän mukavuuksia ja voitte ajaa Ambigu-Comique'en,
Franconi'in, kaikkialle, mielenne mukaan, vaunuilla.
-- Ah! minä en pidä ollenkaan Franconista, koska siellä ei näytellä.
Mutta nähkääs, herra, jos minä hyväksyn tarjouksenne, johtuu se
siitä, että se on niin edullista lapselleni. Vihdoinkaan minä en
olisi hänelle enää rasitukseksi. Pikku raukka, en tahtoisi sittenkään
riistää häneltä hänen mielihalujaan. Nuorison täytyy, saada
huvitella, herra! Jos te siis vakuutatte minulle, ettei kukaan joudu
minun tähteni kärsimään...
-- Ei kukaan, kertasi Jules. Mutta sanokaapas miten aiotte asiassa
menetellä?
-- Niin, herra, kun minä annan tänä iltana herra Ferragus'ille
pienen unikukka-annoksen, nukkuu hän hyvin, tuo rakas mies, ja kyllä
hän unta tarvitseekin kärsimyksissään, joita hänellä on niin, että
oikein käy sääli. Mutta onkos tuo nyt laitaa, terve ihminen antaa
polttaa selkäänsä saadakseen pois kasvojen nykimisen, joka ei häntä
vaivaa kuin joka toinen vuosi. Palatakseni asiaamme, minulla on
avain naapurittareni huoneustoon, joka on minun asuntoni yläpuolella
ja siellä on eräs kamari, joka on sen huoneen vieressä, jossa
Ferragus makaa. Naapurittareni on mennyt maalle kymmeneksi päiväksi.
Jos nyt tehdään reikä yön aikana väliseinään, voitte te nähdä ja
kuulla mielenne mukaan. Minä olen tuttu erään lukkosepän, oikein
miellyttävän miehen kanssa, joka kertoo kuin enkeli; hän on kaikessa
hiljaisuudessa tekevä sen minulle.
-- Tässä sata markkaa hänelle; tulkaa tänä iltana herra Desmarets'n
luo, hän on eräs notario, jonka osoite on tässä. Kello yhdeksän on
välikirja valmis, mutta... suu lukkoon!
-- Niin oikein, juuri kuten sanoitte, suu tukkoon! Näkemiin, herra.
Jules palasi kotiinsa ja oli, varmana siitä, että hän huomenna
saisi kaikki tietää, melkein rauhallinen. Saapuessaan löysi hän
portinvartijansa luota kirjeen täysin hyvin sineteillä suljettuna.
-- Kuinka sinä voit? sanoi hän vaimolleen huolimatta jonkinlaisesta
kylmyydestä, joka heidät eroitti.
Sydämen tottumuksista on niin vaikea luopua!
-- Jokseenkin hyvin, Jules, vastasi Clémence mielistelevällä äänellä;
tahdotko syödä minun kanssani päivällistä?
-- Kyllä, vastasi hän ojentaen vaimolleen kirjeen; tämän on
Fouquereau jättänyt minulle sinua varten.
Clémence, joka oli kalpea, punastui kovin huomatessaan kirjeen, ja
tämä punastuminen synnytti mitä viiltävintä tuskaa hänen puolisossaan.
-- Johtuuko punastumisesi ilosta? sanoi hän nauraen, tai ehkä
odotuksesta?
-- Oh! siihen on monta syytä, sanoi Clémence tarkastaen sinettiä.
-- Jätän teidät, rouva.
Ja hän laskeutui työhuoneeseensa, jossa hän kirjoitti veljelleen
aikomuksistaan leski Gruget'lle määrätyn elinkoron suhteen. Kun hän
palasi, oli hänen päivällisensä valmiina pienellä pöydällä Clémencen
vuoteen vieressä, ja Josefine seisoi valmiina tarjoiluun.
-- Jos minä olisin ylhäällä, millä ilolla minä sinua palvelisinkaan!
sanoi Clémence, kun Josefine oli jättänyt heidät yksin. -- Oh!
vieläpä polvillani, jatkoi hän, haroen valkeilla käsillään Jules'in
tukkaa. Sinä rakas, jalo sydän, sinä olet vast'ikään ollut minua
kohtaan niin lempeä, niin hyvä. Luottamuksellasi olet sinä tehnyt
minulle enemmän hyvää kuin kaikki maailman lääkärit määräyksineen.
Sinun naisellinen hienotunteisuutesi, sillä sinä osaat rakastaa kuin
nainen, sinä,... katsos, se on vuotanut kuin palsami minun sieluuni
ja tehnyt minut melkein terveeksi. On niin rauhallista olla. Jules,
lähennä päätäsi, että minä voin sitä suudella.
Jules ei voinut kieltäytyä syleilemästä Clémenceä. Mutta se
ei tapahtunut ilman katumuksen tunteita sydämessä: hän tunsi
itsensä pieneksi tämän naisen edessä, jota hän alati koetti uskoa
viattomaksi. Clémencessä oli jotain surumielistä iloisuutta. Heikko
toivo loisti hänen surunilmeisillä kasvoillaan. He molemmat näyttivät
yhtälailla onnettomilta ollessaan pakotettuja pettämään toinen
toistaan. Vielä yksi hellyyden osoitus, ja he olisivat tunnustaneet
kaikki toisilleen, voimatta enää vastustaa surujansa.
-- Huomenillallako, Clémence?
-- Ei, herrani, huomenna päivällä te saatte tietää kaikki, ja te
polvistutte vaimonne edessä. Oh! ei, sinun ei tarvitse nöyryyttää
itseäsi, sinulle on kaikki annettu anteeksi; sinä et ole väärässä.
Katsos: eilen sinä kohtelit minua hyvin kovasti; mutta elämäni ei
ehkä olisikaan ollut täydellinen ilman tätä tuskaa, se on varjo, joka
on antava taivaallisten päivien sitä kirkkaammin loistaa.
-- Sinä lumoat minut, huudahti Jules ja sinä nostat minussa
omantunnon tuskia.
-- Ystävä raukkani, kohtalo on voimakkaampi kuin me, ja minä en ole
myötävaikuttanut kohtalooni. Menen ulos huomenna.
-- Mihin aikaan? kysyi Jules.
-- Kello puoli kymmenen.
-- Clémence, lausui herra Desmarets, ole hyvin varovainen, neuvottele
tohtori Desplein'in ja vanhan Haudry'n kanssa.
-- Kysyn neuvoa vain sydämeltäni ja rohkeudeltani.
-- Jätän sinut vapaaksi, enkä tule luoksesi ennenkuin keskipäivällä.
-- Etkö tahtoisi pitää minulle vähän seuraa tänä iltana? En ole enää
sairas...
Lopetettuaan toimensa, Jules palasi vaimonsa luo vastustamattoman
voiman vetämänä. Hänen intohimonsa oli kaikkia hänen tuskiansa
suurempi.
Seuraavana päivänä yhdeksättä käydessä Jules livahti asunnostaan,
kiiruhti Enfants-Rouges kadulle, nousi portaita ylös ja soitti leski
Gruget'n ovella.
-- Ah! te olette sananne pitävä, tarkka kuin aamurusko. Astukaa
sisään vaan, herra, sanoi vanha nauhanpunojatar tuntiessaan hänet.
Olen varannut teille kupin kahvia kerman kanssa, siinä tapauksessa,
että... jatkoi hän, kun ovi oli suljettu. Ah! todellista kermaa,
pikku tilkkanen, jonka minä itse olen nähnyt lypsettävän meijerissä,
joka meillä on Enfants-Rouges torilla.
-- Kiitoksia, rouva, en tarvitse mitään. Viekää minut...
-- Hyvä, hyvä, rakas herra. Tulkaa tätä tietä.
Leski vei Jules'in erääseen kamariin, joka oli hänen oman huoneensa
yläpuolella ja näytti hänelle siellä voitokkaan näköisenä erästä
reikää, joka oli noin kahden markan rahan suuruinen. Se oli yön
aikana tehty paikkaan, joka Ferragus'in kamarissa oli korkeimpien
ja hämärimpien seinäpaperikukkien kohdalla. Aukko oli kummassakin
huoneessa kaapin yläpuolella, joten lukkosepän tekemä kevyt
seinänmurto ei ollut jättänyt mitään jälkiä kummallekaan puolen,
ja oli hyvin vaikea huomata hämärässä tuota ampumareikää. Jules
oli pakotettu, pysytelläkseen aukon kohdalla ja hyvin nähdäkseen,
istumaan väsyttävässä asennossa tikapuilla, joiden tuomisesta leski
Gruget oli pitänyt huolta.
-- Hänellä on luonaan eräs herra, sanoi vanhus poismennessään.
Jules huomasi todellakin erään miehen, joka sitoi määrättyä lukua
haavoja, joita polttaminen oli tehnyt Ferragus'in hartioihin; Jules
tunsi hänen päänsä herra de Maulincour'in antaman kuvauksen mukaan.
-- Milloin luulet sinä minun paranevan? kysyi Ferragus.
-- En tiedä sitä, vastasi tuntematon; mutta lääkärien lausunnon
mukaan täytyy sidettä vielä muuttaa ainakin seitsemän tai kahdeksan
kertaa.
-- Siis tänä iltana, sanoi Ferragus ojentaen kätensä tuntemattomalle,
joka juuri oli saanut asetetuksi viimeisen siteen.