Herra de Maulincour, leskirouva ja tuomioherra tunsivat mielensä
sanomattoman keventyneeksi ja iloiseksi. Isoäiti syleili
pojanpoikaansa kyyneleitä vuodattaen ja jätti hänet mennäkseen
kiittämään Jumalaa. Hyväsydäminen leskirouva, joka oli pannut toimeen
yhdeksän päivää kestävän hartauden Augusten pelastukseksi, luuli
rukouksensa tulleen kuulluksi.
-- Nythän, sanoi suurmestari, sinä voit mennä tanssiaisiin, joista
minulle puhuit, minulla ei ole enää mitään sitä vastaan.
Herra de Maulincour halusi sitäkin innokkaammin näihin tanssiaisiin,
koska hän tiesi rouva Jules'in saapuvan sinne. Juhlat oli pannut
toimeen Seinen päällikkö, jonka luona Pariisin molemmat suuret
seurapiirit kohtasivat toisensa puolueettomalla alueella. Auguste
kiiruhti salien läpi näkemättä naista, jolla oli hänen elämäänsä
niin suuri vaikutus. Hän astui erääseen vielä tyhjään huoneeseen,
jossa pelipöydät odottivat pelaajia, ja istahti sohvaan mitä
ristiriitaisimpien, rouva Jules'iin kohdistuvien ajatusten vallassa.
Eräs mies tarttui silloin nuoren upseerin käsivarteen, ja paroni
jähmettyi tuntiessaan tässä miehessä Coquillière kadun kerjäläisen,
Iidan Ferragus'in, Solykadun asukkaan, Justin'in Bourignard'in,
poliisin vangin, edellisen päivän vainajan.
-- Herra, ei huutoa, ei sanaakaan, sanoi hänelle Bourignard, jonka
äänen paroni tunsi, mutta joka varmasti olisi ollut tuntematon
jollekin toiselle.
Bourignard oli hienosti puettu ja hänen rintaansa kaunistivat
Kultaisen taljan ritarikunnan merkit ja ritariston tähti.
-- Herra, jatkoi hän äänellä, joka muistutti hyenan sähinää, te
annatte minulle oikeuden hyökkäyksiini kiihoittaessanne poliisia
minua vastaan. Te tulette häviämään, herra. Niin täytyy tapahtua.
Rakastatteko te rouva Jules'ia? Rakastaako hän teitä? Millä
oikeudella ryhdytte te häiritsemään hänen rauhaansa ja mustaamaan
hänen siveyttänsä?
Joku tuli huoneeseen. Ferragus nousi mennäkseen ulos.
-- Tunnetteko tätä miestä? kysyi herra de Maulincour tarttuen
Ferragus'ia kaulukseen.
Mutta Ferragus irroittautui nopeasti hänen otteestaan, tarttui
herra Maulincour'in tukkaan ja pudisti pilkallisesti hänen päätänsä
useampia kertoja.
-- Tarvitaanko sitten välttämättä lyijyä, jotta se tulisi viisaaksi?
sanoi hän.
-- En persoonallisesti, herra, vastasi de Marsay, tämän kohtauksen
todistaja; mutta tiedän, että hänen nimensä on de Funcal; hän on
portugalilainen ja hyvin rikas.
Herra de Funcal oli kadonnut. Paroni läksi hänen peräänsä tapaamatta
häntä, ja kun paroni saapui eteiseen, näki hän loistavissa vaunuissa
Ferragus'in, joka pilkallisesti nauraen katsoi häneen ja ajoi pois
täyttä ravia.
-- Suokaa anteeksi, herra, sanoi Auguste palaten saliin ja kääntyen
de Marsay'n puoleen, jonka hän tunsi, missä herra de Funcal asuu?
-- En tiedä sitä, mutta epäilemättä se teille täällä sanotaan.
Kysyttyään päälliköltä, sai paroni tietää, että kreivi de Funcal asui
Portugalin lähetystössä. Tällä hetkellä, jolloin hän vielä luuli
tuntevansa Ferragus'in jääkylmät sormet hiuksissaan, hän näki rouva
Jules'in kaikessa kauneutensa, raikkautensa, viehättäväisyytensä
ja yksinkertaisuutensa loistossa, säteillen tuota naisellista
pyhyyttä, johon hän oli rakastunut. Tämä nainen, nyt pirullinen
olento hänelle, ei herättänyt Augustessa enää muuta kuin vihaa, ja
tämä viha tulvehti verisenä, peloittavana hänen katseistaan. Hän piti
silmällä tilaisuutta saada puhua rouva Jules'ille muiden kuulematta
ja sellaisen saatuaan sanoi hänelle:
-- Rouva, kolmannen kerran jo teidän "bravi'nne" osuivat harhaan...
[Palkattuja murhaajia Italiassa kutsuttiin nimellä "bravo". Suom.
muist.]
-- Mitä tarkoitatte, herra? vastasi hän punastuen. Tiedän, että
teille on sattunut useampia onnettomuuksia ja olen vilpittömällä
osanotolla ajatellut teitä; mutta kuinka voisin minä jollakin tavalla
olla osallisena niihin?
-- Te tiedätte kuitenkin, että Solykadun mies yllyttää "braveja"
minua vastaan?
-- Herra paroni!
-- Rouva, tästä lähtien minä en ole vaativa teiltä ainoastaan
korvausta onnestani, mutta myöskin verestäni...
Tällöin herra Jules Desmarets saapui vaimonsa luo.
-- Mitä te oikeastaan sanotte vaimolleni, paroni?
-- Tulkaa ja kysykää sitä minulta kotonani, jos haluatte sen tietää,
herra.
Ja Maulincour läksi pois, jättäen rouva Jules'in kalpeana ja melkein
tainnoksissa jäljelle.
On vähän naisia, jotka eivät olisi ainakin kerran elämässään
seisseet, jonkun kumoamattoman tosiasian johdosta, täsmällisen,
läpitunkevan ja selvän kysymyksen edessä, yhden tuollaisen kysymyksen
edessä, joita heidän miehensä säälimättömästi heille tekevät ja
jotka jo lähestyessään saavat aikaan kylmän väristyksen ja joiden
ensimäinen sana tunkee sydämeen kuin tikarin kärki. Tästä johtuu
määritelmä: jokainen nainen valehtelee. Kohteliaisuus-valheita,
anteeksiannettavia valheita, yleviä valheita, kauhistuttavia
valheita, mutta joka tapauksessa velvollisuus valehdella. Sitten
kun tämä velvollisuus kerta on otettu, täytyy tietenkin osata hyvin
valehdella. Naiset Ranskassa valehtelevat aivan ihmeteltävästi.
Meidän tapamme opettavat heitä niin erinomaisen hyvin pettämään!
Lyhyesti, nainen on valehdellessaan niin lapsellisen julkea,
niin kaunis, niin viehättävä, niin todellinen; hän tuntee hyvin
sen hyödyn, sillä valheen avulla välttää hän seuraelämässä ne
voimakkaat hyökkäykset, joita ei mikään onni kykenisi vastustamaan;
se on hänelle yhtä välttämätön kuin puuvillavanu, johon hän
laskee koristuksensa. Valhe tulee heille siten kielen perustaksi
ja totuus ainoastaan poikkeukseksi; he lausuvat sen, olkoon että
ovat siveellisiäkin, vain oikun tai laskelman takia. Muutamat
naiset nauravat valehdellessaan, toiset itkevät, toiset tulevat
vakaviksi, jotkut harmistuvat, kukin luonteensa mukaan. Alotettuaan
teeskentelemällä tunteettomuutta kohteliaisuuksia kohtaan, jotka
heitä enimmän hivelevät, he lopettavat usein valehtelemalla itse
itselleen. Kukapa ei ole ihmetellyt heidän näennäistä ylevämmyyttään
sinä hetkenä, jolloin he värisevät rakkautensa salatuista aarteista?
Kuka ei ole tutkinut heidän taitavuuttansa, heidän kepeyttänsä,
heidän mielensä vapautta elämän suurimmissakin ahdingoissa? Heissä
ei ole mitään pakoitettua: petos tiukkuu heistä kuin taivaasta
putoava lumi. Millä taitavuudella he arvaavatkaan totuuden muissa!
Millä hienoudella he käyttävät mitä terävintä loogillisuutta
intohimoisen kysymyksen edessä, joka heille aina paljastaa jonkin
sydämen salaisuuden miehessä, joka on kylliksi yksinkertainen
tahtoessaan kysymyksillä päästä heidän perillensä. Tehdä kysymyksiä
jollekin naiselle, eikö se ole samaa kuin jättää itsensä alttiiksi
hänelle? Saahan hän tietää kaiken, mitä häneltä tahdotaan salata,
ja osaahan hän vaieta puhuessaankin. Ja kuitenkin on miehiä, jotka
uskaltavat ryhtyä taisteluun pariisilaisen naisen kanssa, naisen,
joka osaa asettautua tikarin pistojen yläpuolelle lausuessaan:
"Kylläpä te olette utelias! Mitä se teitä liikuttaa? Minkätähden
tahdotte sen tietää? Ah, te olette mustasukkainen! Ja entäpä jos
minä en nyt tahtoisi vastata teille?" Lyhyesti, he mittelevät
voimiaan naisen kanssa, jolla on kolmekymmentäseitsemäntuhatta
eri tapaa sanoa "ei", ja lukemattomia muunnoksia sanoa "kyllä".
Kirjoittaa teos "ei" ja "kyllä" sanoista, eikö se ole yksi noista
kauneimmista diplomaattisista, filosofisista, historiallisista ja
moraalisista töistä, jotka vielä ovat tekemättä? Mutta tuollaisen
paholaistyön suorittaminen vaatisi neroa, jolla on miehen ja
naisen sielu ja sentähden siihen ei koskaan ryhdytä. Ja kuitenkin
kaikista julkaisemattomista teoksista on tämä juuri se, jonka
naiset parhaiten tuntevat ja jota he paraimmin käyttävät. Oletteko
koskaan tutkineet jonkun valheen ohessa ilmenevää käytöstä, asentoa,
"disinvolturaa"? Koettakaapas. Rouva Desmarets istui oikeassa,
hänen miehensä vasemmassa vaunun nurkassa. Rouva Jules oli osannut
hillitä mielenliikutuksensa tanssiaisista lähdettäessä ja näytti
nyt täydelleen tyyneltä. Hänen miehensä ei ollut sanonut hänelle
mitään eikä nytkään vielä tehnyt sitä. Jules katseli vaunujen
akkunoista hiljaisten rakennusten tummia seiniä vaunujen vyöryessä
katuja pitkin. Mutta äkkiä, ikäänkuin jonkin ratkaisevan ajatuksen
valtaamana, samalla kun erään kadun kulmasta käännyttiin, hän katsoi
tutkivasti vaimoonsa, jolla näytti olevan kylmä kaksinkertaisesta
turkisviitasta huolimatta. Kaikista niistä asioista, jotka voivat
tarttua toisesta toiseen, ovat miettiminen ja vakavuus kaikkein
tarttuvimpia.
-- Mitähän herra de Maulincour mahtoi sinulle sanoa, koska sinä
tulit niin liikutetuksi? kysyi Jules, ja mitä tarkoitti hän sillä,
että minun pitäisi tulla hänen luoksensa kuulemaan, mitä hänellä on
sanottavana?
-- Hän ei voi sanoa sinulle kotonansa mitään, mitä minä en nyt
sinulle sanoisi, vastasi rouva Jules.
Ja sitten hän odotti tuolla naisviekkaudella, joka aina loukkaa
jonkun verran siveyttä, toista kysymystä. Mies käänsi jälleen
katseensa rakennuksia kohden ja jatkoi porttikäytävien tutkimustaan.
Jos hän vielä olisi kysellyt, eikö se olisi ollut epäluuloa,
epäluottamusta? Epäillä naista, jota rakastaa, on rikos; Jules oli
jo tappanut yhden miehen epäilemättä vaimoansa. Clémence ei tiennyt
mitään siitä todellisesta intohimosta, niistä syvistä mietelmistä,
jotka sisältyivät hänen miehensä äänettömyyteen, yhtä vähän kuin
Jules tiesi siitä ihmeellisestä draamasta, joka ahdisti hänen
Clémence'nsa sydäntä. Ja vaunut vierivät Pariisin läpi kuljettaen
kahta puolisoa, kahta rakastajaa, jotka jumaloitsivat toisiansa
ja jotka, samalla silkkityynyllä kevyesti toisiinsa nojautuen,
kuitenkin olivat kuin kuilun erottamia. Kuinka kummallisia kohtauksia
tapahtuukaan noissa komeissa vaunuissa, jotka palaavat tanssiaisista
kahdentoista ja kahden välillä aamulla, puhumattakaan vaunuista,
joiden lyhdyt valaisevat niin hyvin kadun kuin vaunujen sisustan
ja joiden akkunat ovat läpinäkyvät, samoin kuin vaunuista, joita
avioväki käyttää ja joissa parit voivat riidellä pelkäämättä
ohikulkevien silmäyksiä, sillä siviilisäädyllä on oikeus pilkata,
lyödä ja syleillä vaimoa vaunuissa ja joka paikassa. Kuinka paljon
salaisuuksia paljastuukaan öisille kävelijöille, noille nuorille
ihmisille, jotka vaunuilla saapuvat tanssiaisiin, mutta jotka, mikä
mistäkin syystä, ovat pakotettuja palaamaan sieltä kävelemällä!
Tapahtui ensimäisen kerran, että Jules ja Clémence istuivat näin,
kumpikin nurkassaan. Tavallisesti he istuivat hyvin lähellä toisiaan.
-- On hyvin kylmä, sanoi rouva Jules.
Mutta mies ei kuullut mitään, hän tutki mustia ilmoituksia
myymälöiden yläpuolella.
-- Clémence, sanoi hän lopuksi, suo minulle anteeksi kysymys, jonka
sinulle teen.
Ja hän lähestyi vaimoaan, tarttui häntä vyötöisistä ja veti hänet
viereensä.
-- Jumalani, siinä me nyt olemme! ajatteli vaimo parka.
-- Eikö niin, sanoi hän, kiiruhtaen kysymyksen edelle, sinä tahdot
tietää, mitä herra de Maulincour sanoi minulle. Minä kerron sinulle,
mutta en ilman pelkoa. Jumalani, voiko meillä olla mitään salattavaa
toinen toisiltamme? Jo hetki sitten minä näin sinun taistelevan
rakkautemme rehellisyyden ja hämärien huolien välillä; mutta onhan
meidän omatuntomme valoisa ja sinun epäilyksesi hämärä. Miksi sinä
et siis tahdo pysyä kirkkaudessa, joka sinua miellyttää? Kun minä
olen sinulle kaikki kertonut, tahdot sinä tietää yhä enemmän, ja
kuitenkaan minä en edes itse tiedä, mitä tuon miehen kummallisissa
sanoissa piilee. Katsos, eiköhän kaikki tämä voisi tuottaa jotain
ikävää selkkausta meidän välillemme. Minusta olisi paljon parempi,
jos me kumpainenkin unohtaisimme tämän onnettoman asian. Mutta
joka tapauksessa, vanno minulle, että odotat siksi, kunnes tämä
kummallinen tapahtuma itsestään selviää. Herra de Maulincour on
minulle sanonut, että ne kolme onnettomuutta, joista sinä olet
kuullut puhuttavan: kivi, joka putosi hänen palvelijansa päähän,
hänen vaunujensa särkyminen ja hänen kaksintaistelunsa kreivitär de
Sérizy'n johdosta, olisivat aiheutuneet salaliitosta, jonka minä muka
olen yllyttänyt häntä vastaan. Vielä uhkasi hän minulle selvittävänsä
sen suhteen, joka minulla pitäisi noihin murhamiehiin olla.
Ymmärrätkö sinä mitään tästä kaikesta? Mielenliikutukseni johtui
siitä vaikutuksesta, jonka hänen mielipuolenilmeiset kasvonsa, hänen
villit silmänsä ja hänen sisäistä kiihkoa tulvehtiva puheensa minuun
tekivät. Luulin hänen tulleen hulluksi. Siinä kaikki. Kuitenkin,
en olisi nainen, ellen olisi huomannut, että minä jo vuoden ajan
olen ollut, kuten sanotaan, herra de Maulincour'in intohimona. Hän
ei ole nähnyt minua milloinkaan muulloin paitsi tanssiaisissa, ja
hänen puheensa ovat olleet merkityksettömiä, kuten kaikki, mitä
tanssiaisissa puhutaan. Ehkäpä hän tahtoo erottaa meidät nähdäkseen
minut jonakin päivänä yksin ja ilman puolustajaa. Katsohan, sinun
kulmakarvasi menevät jo kokoon. Oi, kuinka minä vihaankaan ihmisiä!
Me olemme niin onnellisia ilman heitä, minkätähden me siis heitä
etsimme? Jules, rukoilen sinua, unohda kaikki tämä. Huomenna me
varmasti saamme kuulla, että herra de Maulincour on tullut hulluksi.
-- Mikä ihmeellinen tapahtuma! sanoi itsekseen Jules nousten
vaunuista talonsa porraskäytävän edustalla.
Hän ojensi käsivartensa vaimolleen ja molemmat menivät sisälle.
Kehittääksemme tätä kertomusta sen kaikessa yksityiskohtaisessa
totuudessa ja seurataksemme sen mutkailevia polkuja, meidän on
välttämättä otettava puheeksi muutamia rakkauden salaisuuksia
ja pistäydyttävä makuukamarin esirippujen taakse, ei julkeasti,
vaan Trilby'n tavalla, pelästyttämättä Dougal'ia, Jeannie'ta tai
ketään, oltava niin häveliäitä kuin meidän jalo ranskankielemme
vaatii ja niin rohkeita kuin Gérard'in pensseli on ollut hänen
taulussaan "Daphnis ja Chloe." Rouva Jules'in makuukamari oli
pyhitetty paikka. Ainoastaan hänellä, hänen miehellään ja hänen
kamarineitsyellään oli pääsy sinne. Rikkaudella en kauniita
etuoikeuksia, ja kadehtittavimpia niistä ovat ne, jotka tekevät
sille mahdolliseksi kehittää tunteita kaikessa niiden laajuudessa,
hedelmöittää niitä tyydyttämällä niiden tuhannet mielijohteet,
ympäröidä ne loistolla, joka niitä suurentaa, hyvin valituilla
koristuksilla, jotka niitä puhdistavat, ja kaikilla noilla
hienouksilla, jotka tekevät ne yhä miellyttävämmiksi. Jos te
vihaatte nurmikolla aterioimista ja rumasti tarjottuja ruokia, jos
teitä ilahduttaa katsella häikäisevän valkoista damastiliinaa,
kullattua pöytäkalustoa, valikoitua porsliinia, runsaasti varustettua
kultareunaista pöytää, jota hienot kynttilät valaisevat, ja
vaakunoilla koristettujen hopeakansien alla ensiluokkaisen keittiön
ihmeitä; niin, ollaksenne johdonmukainen täytyy teidän silloin jättää
ullakkokamarit vinttikerroksissa ja hempukat kaduilla; teidän on
jätettävä ullakkokamarit, hempukat, sateenvarjot ja päällyskengät
ihmisille, jotka maksavat ateriansa kuukausilipuilla; ja sitten
teidän on käsitettävä, että rakkaus ylimalkaan ei ilmene täydessä
suloudessaan muualla kuin pehmeillä matoilla, marmorisen kattolampun
opaalivalossa, äänettömien, silkkikankaisten seinien välissä,
kullatun uunin edessä, huoneessa, johon ei kuulu naapurien eikä
kadun melu, huoneessa, jonka laskosuutimet, esiriput ja poimuilevat
akkunaverhot estävät kaiken äänen. Sitten te tarvitsette peilejä,
joissa muodot pitävät leikkejään ja jotka heijastavat loppumattomiin
sitä naista, jonka te tahtoisitte moninkertaiseksi ja jota rakkaus
usein monistaakin; sitten vielä hyvin matalia leposohvia, vuoteen,
jonka olemassaolon vain arvaa ikäänkuin jonkin salaisuuden, sitä
näkemättä, ja ympäri tätä viehättävää huonetta taljoja paljaiden
jalkojen suojaksi, taidokkaasti ripustettujen silkkiuutimien
välissä kynttilöitä lasikupujen alla, jotta voisitte minä yön
hetkenä tahansa lukea, kukkia, jotka eivät tuota päänkipua, ja
liinavaatteita, joiden pehmeys olisi tyydyttänyt Itävallan Annaakin.
Rouva Jules oli toteuttanut tämän erinomaisen ohjelman; mutta se
ei ollut vielä mitään. Jokainen nainen, jolla on aistia, olisi
voinut tehdä samoin, vaikkakin tällaisten asioiden järjestämisessä
ilmenee persoonallisuuden leima, joka antaa joka koristeelle, joka
yksityiskohdalle jäljentämättömän luonteen. Nykyään, enemmän kuin
milloinkaan ennen, hallitsee yksilöllisyyden vimma. Kuta enemmän
meidän lakimme pyrkivät mahdottomaan tasa-arvoisuuteen, sitä
kauemmaksi me tavoissamme siitä joudumme. Niinpä rikkaat henkilöt
Ranskassa alkavat tulla omavaltaisemmiksi maussaan ja yksityisissä
oloissaan, kuin mitä he olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Rouva
Jules tiesi hyvin, mihin tämä ohjelma häntä velvoitti, ja hän oli
kotonansa kaikki järjestänyt sopusointuun tuolla ylellisyydellä,
joka niin hyvin sopi rakkaudelle. "Viisitoistasataa markkaa ja
Sofiani" tai "rakkaus matalassa majassa", tällaisia puheentapoja
kuulee nälkäisiltä ihmisiltä, joita aluksi kova leipä tyydyttää,
mutta jotka, jos he todellakin rakastavat, tulevat herkuttelijoiksi
ja lopulta kaipaavat kaikkia keittotaiteen rikkauksia. Rakkaus
kammoo työtä ja kurjuutta. Se tahtoo mieluummin kuolla kuin viettää
puutteellista elämää. Enimmät tanssiaisista palaavat naiset,
kärsimättöminä haluten nukkumaan, heittävät vaatteensa ja kuihtuneet
kukkavihkonsa, joiden tuoksu on haihtunut, hujan hajan ympärilleen,
He jättävät pienet kenkänsä nojatuolin alle, kävelevät laahustavilla
puolikengillään, ottavat pois kampansa ja kehittävät irti palmikkonsa
ilman vähintäkään huolellisuutta. He eivät lainkaan välitä siitä,
että heidän miehensä näkevät kaikki nuo soljet, kaksinkertaiset
neulat, taidokkaat hakaset, joilla he pitävät koossa hiustensa tai
koristustensa hienoja laitteita. Ei ole mitään salaisuuksia enää,
kaikki putoaa silloin maahan puolison nähden, mitään ihomaalia ei
tarvita hänen edessänsä. Kureliivit, joista tavallisesti pidetään
tarkkaa huolta, jäävät maahan, jos liiaksi uninen kamarineitsyt
unohtaa korjata ne pois. Lyhyesti sanottuna, kalanluiset pöyhittimet,
kummikankaasta ommellut hihanreiät, petolliset kemputtimet,
kähertäjältä ostetut hiukset, sanalla sanoen, koko tuo vääristetty
nainen jää makaamaan hajallaan ylt'ympäri. "Disjecta membra
poetae", keinotekoinen runous, jota ne, joita varten se on tehty
ja muodostettu, niin ihailevat, tuo kaunis nainen on hajoitettuna
huoneen joka nurkkaan. Haukottelevan puolison rakkaudelle näyttäytyy
nyt todellinen vaimo, joka myöskin haukottelee mauttomassa
epäjärjestyksessään ja rutistuneessa yömyssyssään, jota eilen on
käytetty ja jota huomenna jälleen käytetään.
-- Jos te joka ilta, herraseni, toivotte somaa, vasta silitettyä
yömyssyä, niin lisätkää minun vaaterahojani.
Sellaista on elämä. Vaimo on aina vanha ja epämiellyttävä miehelleen,
mutta aina säteilevä, korea ja kaunistettu toista varten, kaikkien
aviomiesten kilpailijaa varten, maailmaa varten, joka panettelee
ja parjaa kaikkia naisia. Todellisen rakkauden täyttämänä, sillä
rakkaudella on, kuten muillakin olioilla, itsensäsäilyttämisvaisto,
rouva Jules menetteli kokonaan toisella tavoin ja sai onnensa
pysyvistä ilojuhlista tarpeeksi voimaa täyttääkseen nuo pienet
velvollisuudet, joita ei koskaan pidä lyödä laimin, sentähden että
ne pidentävät rakkautta. Nämä huolellisuudet, nämä velvollisuudet,
eivätköhän ne toiselta puolen johdu persoonallisesta arvokkuudesta,
joka on omiansa viehättämään? Eikö ne ole hyväilyä, kunnioitusta,
jota osoittaa sen johdosta, että tuntee olevansa rakastettu?
Rouva Jules oli kieltänyt mieheltänsä pääsyn huoneeseen, jossa hän
riisui tanssipukunsa ja josta hän tuli yöpuvussa, salaperäisesti
koristettuna sydämensä salaisia juhlia varten. Saapuessaan
makuukamariin, joka aina oli järjestyksessä ja miellyttävä, näki
Jules siellä viehättävän, somaan yönuttuun kääriytyneen vaimon,
jonka hiukset kiertyivät paksuina palmikkoina pään ympäri, sillä
pelkäämättä niiden epäjärjestykseen joutumista hän salli rakkauden
sekä nähdä että kosketella niitä; Jules tapasi naisen, joka oli
hänelle aina yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin maailmalle, naisen,
joka oli virkistänyt itsensä kylvyllä ja jonka kaikki keinotekoisuus
oli siinä, että hän oli valkeampi kuin liinavaatteensa, raikkaampi
kuin virkistävinkään tuoksu, viettelevämpi kuin taitavinkaan
rakastajatar, lyhyesti, aina rakastava ja sentähden aina rakastettu.
Tämä naistoimien ihmeteltävä ymmärtämys ja käsittely oli Josephinen
suuri salaisuus viehättäessään Napoleonia, samoin kuin se kerta oli
Cesonian, hänen viehättäessään Cajus Caligulaa, ja Diana Poitiers'in,
hänen viehättäessään Henrik II:ta. Mutta jos tämä tuotti runsaita
hedelmiä naisille, jotka saattoivat laskea ikäänsä neli- tai
viisikymmeninä, mikä ase se olikaan nuoren naisen käsissä! Aviomies
alistuu silloin ihastuksella uskollisuutensa onneen.
Astuessaan pukuhuoneeseensa tuon keskustelun jälkeen, joka oli
jäädyttänyt hänet pelosta ja joka yhä vielä tuotti hänelle mitä
kiihkeintä levottomuutta, rouva Jules pani erikoista huolta
yövaatetukseensa. Hän tahtoi tehdä ja hän teki itsensä viehättäväksi.
Hän oli vyöttänyt kiinteästi batistikankaisen yönuttunsa, hänen
kaulansa oli paljas ja mustat hiukset riippuivat vapaasti hänen
pyöreillä hartioillaan; hajuvesikylpy oli antanut hänelle huumaavan
tuoksun ja hänen paljaat jalkansa olivat samettitohveleissa.
Tietoisena viehätysvoimastaan hän saapui hiljaisin askelin ja asetti
kätensä miehensä silmille, jonka hän tapasi ajatuksiin vaipuneena,
yönutussa, nojaamassa uunia vasten, jalat sen kynnyksellä. Hän
kuiskasi silloin miehensä korvaan, lämmittäen sitä hengityksellään ja
purren sitä hampaidensa kärjillä:
-- Mitähän te ajattelette, herraseni?
Sitten hän taitavasti syleili miestänsä ja kietoi hänet käsivarsiinsa
saadakseen hänet pois pahoista ajatuksista. Naisella, joka rakastaa,
on täysi tieto voimastaan, ja kuta hyveellisempi hän on, sitä
tehokkaampaa on hänen viehättelynsä.
-- Sinua, vastasi mies.
-- Minua yksinkö?
-- Niin.
-- Oh! kylläpä tuo "niin" oli hyvin uskallettua. He laskeutuivat
levolle. Nukahtamaisillaan sanoi rouva Jules itsekseen:
-- Herra de Maulincour saa varmasti aikaan jonkun onnettomuuden.
Jules on miettiväinen, hajamielinen ja hautoo ajatuksia, joita hän ei
minulle sano.
Kello oli noin kolmen tienoissa aamulla, kun rouva Jules heräsi erään
aavistuksen takia, joka unessa oli koskettanut hänen sydäntänsä.
Hänestä oli kuin olisi hänellä ollut sekä ruumiillinen että henkinen
tunne siitä, että hänen miehensä oli poissa. Hän ei tuntenut enää
päänsä alla Juleksen käsivartta, tuota käsivartta, jolla hän jo
viisi vuotta oli nukkunut onnellisena ja rauhallisena ja joka ei
koskaan väsynyt. Oli kuin jokin ääni olisi hänelle sanonut: "Jules
kärsii, Jules itkee..." Hän kohotti päätään, nousi istumaan, huomasi
miehensä paikan tyhjäksi ja näki hänen istuvan tulen ääressä jalat
uunin ristikossa ja pää nojaten suurta nojatuolia vasten. Kyyneleitä
oli hänen poskillaan. Vaimo parka hypähti vuoteestaan ja heittäytyi
miehensä polviin.
-- Jules, mikä sinun on? kärsitkö sinä? Puhu! Puhu! Sano minulle, jos
minua rakastat.
Yhdessä hetkessä hän kuiskasi hänelle satoja sanoja, jotka ilmaisivat
mitä syvintä rakkautta.
Jules asettui vaimonsa jalkojen juureen, suuteli hänen polviansa,
hänen käsiänsä ja vastasi hänelle kyynelten jälleen vuotaessa:
-- Rakas Clémence'ni, minä olen hyvin onneton! Se ei ole rakkautta,
jos epäilee rakastettuansa, ja sinä olet minun rakastettuni. Minä
jumaloin sinua ja kuitenkin epäilen sinua... Ne sanat, jotka tuo
mies sanoi minulle tänä iltana, ovat sattuneet sydämeeni; ne ovat
jääneet sinne vastoin tahtoani, kukistaakseen minut. Siinä piilee
jokin salaisuus. Minä häpeän niitä, mutta sinun selityksesi ei ole
minua tyydyttänyt. Minun järkeni heittää tähän asiaan valaistuksen,
jonka minun rakkauteni käskee työntämään pois. Se on hirveä taistelu.
Saatoinko minä jäädä vuoteeseen ja pidellä sinun päätäsi ja kuitenkin
epäillä siinä olevan minulle tuntemattomia ajatuksia? -- Oh! minä
uskon, minä uskon sinua, huusi hän kiihkeästi, nähdessään vaimonsa
surumielisellä hymyllä valmistautuvan puhumaan. Älä sano minulle
mitään, älä moiti minua mistään. Yksi ainoa sana sinun huuliltasi
tappaisi minut. Ja voisitko sinä sitäpaitsi sanoa minulle mitään,
jota minä en olisi jo kolme tuntia sitten itselleni sanonut? Niin,
kolme tuntia minä olen ollut tässä ja katsellut, kuinka sinä nukut
niin kauniina, ihmetellyt sinun puhdasta ja tyyntä otsaasi. Oh!
olethan sinä aina sanonut minulle kaikki ajatuksesi, eikö niin?
Minä yksin olen sinun sielussasi. Sinua tarkastellessani, sinun
silmiisi katsoessani näen minä sinussa kaiken. Sinun elämäsi on aina
yhtä puhdas kuin sinun katseesi kirkas. Ei, näiden puhdaskatseisten
silmien takana ei ole mitään salaisuutta.
Hän kohottautui ja suuteli vaimoansa silmiin.
-- Salli minun tunnustaa sinulle, sinä rakas olento, että se, mikä jo
viisi vuotta on päivittäin lisännyt minun onneani, oli tieto siitä,
ettei sinussa ollut ainoatakaan noista luonnollisista taipumuksista,
jotka aina jonkunverran vahingoittavat rakkautta. Sinulla ei ollut
sisarta, ei isää, ei äitiä, ei ystävätärtä, ja minä en ollut siis
kenenkään yläpuolella enkä alapuolella sinun sydämessäsi: minä
olin siellä aivan yksin. Clémence, sano minulle kaikki sydämesi
rakkaus, jota sinä niin usein olet minulle sanonut; älä ole minulle
vihainen, vaan lohduta minua, minä olen onneton. Minulla on kyllä tuo
vihamielinen epäilys omallatunnollani, mutta sinulla, sinulla ei ole
sydämessäsi mitään, joka sinua polttaisi. Oma rakastettuni, sano,
voinko minä näin pysyä sinun lähelläsi? Voisiko kaksi toisiinsa niin
läheisesti liittynyttä päätä levätä samalla päänaluksella jos toinen
niistä kärsii ja toinen on rauhallinen?... --
Mitä sinä ajattelet? huudahti hän äkkiä nähdessään Clémence'n
uneksuvana, hämmästyneenä ja kyynelissä.
-- Ajattelen äitiäni, vastasi Clémence vakavalla äänellä. Sinä
et voi kuvitella itsellesi, Jules, sitä tuskaa, jota Clémence'si
tuntee, kun hän on pakoitettu, kuunnellessaan sinun ääntäsi, joka on
hänelle suloisinta musiikkia, ajattelemaan äitinsä viime tervehdystä,
tuntiessaan sinun käsiesi hyväilyn muistelemaan kuolevan jäisten
käsien juhlallista puserrusta, juuri sinä hetkenä, jolloin sinä
ylenpalttisesti tuhlaat minulle rakkaudenosoituksiasi.
Hän kohotti miestänsä, syleili ja puristi häntä hermostuneella
voimalla, joka on paljon suurempi kuin miehen voima, suuteli hänen
hiuksiansa ja valeli häntä kyynelillään.
-- Ah! minä antaisin elävältä hakata itseni palasiksi sinun edestäsi!
Sano minulle, että minä teen sinut onnelliseksi, että minä olen
sinulle kaunein kaikista naisista, että minä olen sinulle kuin tuhat
naista. Mutta sinä olet rakastettu enemmän kuin yksikään mies sitä
milloinkaan on ollut. Minä en tiedä mitä sanat "velvollisuus" ja
"siveys" merkitsevät. Jules, minä rakastan sinua itsesi tähden, minä
olen onnellinen saadessani sinua rakastaa ja minä olen rakastava
sinua alati ja yhä enemmän viimeiseen hengenvetooni asti. Minä olen
ylpeä rakkaudestani, minä uskon itseni valituksi tuntemaan vain yhtä
ainoata tunnetta elämässäni. Mitä minä sinulle nyt sanon, on ehkä
kauheaa: minä olen tyytyväinen, ettei minulla ole lapsia, enkä minä
itselleni niitä ollenkaan toivo. Tunnen itseni enemmän puolisoksi
kuin äidiksi. Sano, pelkäätkö sinä vielä? Kuule minua, rakkaani,
lupaa minulle, että sinä unohdat, et tätä epäilyksen ja rakkauden
hetkeä, mutta tuon hullun sanat. Jules, minä tahdon sitä. Lupaa
minulle, ettet ollenkaan katso häneen, etkä mene hänen luoksensa.
Minulla on se vakaumus, että jos sinä astut askeleenkaan vielä tässä
sekasorrossa, me syöksymme syvyyteen, jossa minä olen hukkuva, mutta
sinun nimesi huulillani ja sinun sydämesi sydämessäni. Miksi asetat
sinä minut niin korkealle sielussasi ja niin alas todellisuudessa?
Sinä, joka annat niin monelle ihmiselle velkaa heidän omaisuuteensa
luottaen, sinä et tahdo antaa minulle yhtä epäilystä lahjaksi!
Ensimäisen kerran elämässäsi, jolloin sinä voit osoittaa minulle
rajatonta luottamusta, sinä suljet minut pois sydämestäsi!
Valitessasi mielipuolen ja minun välillä sinä uskot mielipuolta! Oh!
Jules...
Hän pysähtyi, pyyhkäisi pois hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen
otsalleen ja kaulaansa ja lisäsi särkyneellä äänellä:
-- Minä olen sanonut liian paljon, yhden sanan olisi pitänyt riittää.
Jos sinun sieluasi ja sinun otsaasi peittää vielä pilvi, olkoonpa se
kuinka kevyt tahansa, tiedä se, minä kuolen siitä!
Hän ei voinut pidättää väristystä ja kalpeni.
-- Oh! minä tapan tuon miehen, sanoi Jules itsekseen ottaessaan
vaimonsa syliinsä ja kantaessaan hänet vuoteeseen. -- Nukkukaamme
rauhassa, enkelini, sanoi hän, minä olen kaikki unohtanut, vannon sen.
Näihin suloisiin sanoihin, jotka vielä suloisemmin kerrattiin, nukkui
Clémence. Nähdessään hänen nukkuneen, sanoi Jules itsekseen:
-- Hän on oikeassa; kun rakkaus on näin puhdas, voi yksi epäilys sen
kuihduttaa. Tälle turmeltumattomalle sielulle, tälle hennolle kukalle
on lakastuminen, niin, -- se on kuolemaksi.
Kun kahden ihmisen välille, jotka ovat täynnä kiintymystä toisiinsa
ja joiden elämä joka silmänräpäys siirtyy toisesta toiseen, on
tullut pilvi, niin vaikkakin tuo pilvi haihtuu, se jättää heidän
sieluunsa jälkiä kulustaan. Joko tulee rakkaus elävämmäksi, kuten
maa on kauniimpi sateen jälkeen, taikka järkytys kaikuu vielä
kuin etäinen ukkonen kirkkaalla taivaalla; mutta entiseen asemaan
palautuminen -- se on mahdotonta, rakkauden täytyy joko kasvaa tai
vähentyä. Aamiaispöydässä osoittivat herra ja rouva Jules toisilleen
tuota huomaavaisuutta, jossa aina on jotain tehtyä. He silmäilivät
toisiansa katseilla, joissa oli pakoitettua iloisuutta ja jotka
näyttävät syntyvän ponnistelusta koettaa pettää itseänsä. Jules'illa
oli epäilyksiä vastoin hänen tahtoansa ja hänen vaimollansa
pelonaiheita. Kuitenkin, molemmat he olivat nukkuneet varmoina
toisistaan. Johtuiko heidän pakoitettu käytöksensä luottamuksen
puutteesta, tuon yökohtauksen muistoista? He eivät tienneet sitä
itsekään. Mutta he olivat rakastaneet toisiansa, he rakastivat
vielä toisiansa liian puhtaasti, jotta tuon yön samalla kertaa sekä
haavoittava että parantava vaikutus olisi voinut olla jättämättä
joitakin jälkiä heidän sieluunsa; molemmatkin olivat innokkaita
hävittämään niitä ja kilpaillessaan siitä, kuka ensimäisenä palaisi
toisen luo, he eivät voineet olla miettimättä heidän ensimäisen
epäsopunsa alkuaihetta. Rakastuneille sieluille ei tämä merkitse
mitään surua ja tuska on heistä vielä kaukana; mutta heissä on
jotain murheellista, jota on vaikea kuvata. Jos on olemassa
vuorovaikutusta värien ja sielunliikutusten välillä, jos, kuten
Locke'n "sokea" on sanonut, tulipunainen väri vaikuttaa kasvoihin
samaa kuin torvenpuhallus korvaan, silloin on ehkä luvallista verrata
tuota jälkisuruisuutta harmaisiin värituntuihin. Mutta surumielinen
rakkaus, rakkaus, jossa vielä on jäljellä todellinen tunne, vaikka
sen onnea onkin hetkeksi häiritty, antaa nautintoja, jotka, tuskan
ja ilon välillä ollen, ovat aivan uusia. Jules tutki vaimonsa ääntä
ja tähysteli hänen katseitaan tuolla nuorekkaalla tunteella, joka
häntä oli elähdyttänyt hänen rakkautensa ensi aikoina. Viiden täysin
onnellisen vuoden muistot, Clémencen kauneus, hänen rakkautensa
teeskentelemätön suoruus hävittivät silloin nopeasti viimeisetkin
tuon sietämättömän tuskan jäljet. Tämä aamu oli sunnuntai, päivä,
jolloin ei ollut Pörssiä eikä liikeasioita; molemmat puolisot
viettivät siis päivän yhdessä tullen toisiansa lähemmäksi enemmän
kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet, aivan kuin kaksi lasta,
jotka pelon hetkellä vaistomaisesti liittyvät yhteen syleillen ja
puristautuen toisiinsa. Kahden eläessä saa joskus sattumalta kokea
tuollaisia täysin onnellisia päiviä, jotka eivät riipu eilisestä eikä
huomisesta; lakastuvia kukkasia!... Jules ja Clémence nauttivat siitä
sydämensä pohjasta, ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tämä
oli heidän rakkaudenelämänsä viimeinen päivä. Minkä nimen antaisi
tuolle tuntemattomalle voimalle, joka saattaa kulkijan jouduttamaan
askeleitaan, ennenkuin lähestyvän myrskyn enteet ovat näkyvissäkään;
joka saattaa kuolevan muutamia päiviä ennen loppua säteilemään elämää
ja kauneutta ja herättää hänessä mitä hymyilevimpiä suunnitelmia;
joka saattaa oppineen vääntämään yölamppuaan korkeammalle, vaikka
se valaisee hänet täysin selvästi; joka saattaa äidin pelkäämään
liian syvää katsetta, jonka joku terävänäköinen mies heittää hänen
lapseensa? Me olemme kaikki tuon vaikutuksen alaisia elämämme
suurissa murroksissa; me emme ole vielä antaneet sille nimeä emmekä
tutkineet sitä: se on enemmän kuin aavistus eikä kuitenkaan vielä
mikään ilmestys.
Kaikki kävi hyvin seuraavaan aamuun asti. Maanantaina Jules
Desmarets, jonka tavalliseen aikaansa piti mennä Pörssiin, ei
lähtenyt ulos kysymättä tapansa mukaan vaimoltaan, tahtoiko tämä
käyttää hänen vaunujaan.
-- En, sanoi rouva Jules, on liian paha ilma ulkona liikkumista
varten.
Toden teolla, ulkona satoi virtanaan. Kello oli noin puoli kolme, kun
herra Desmarets meni vekselihalliin ja rahastokamariin. Lähtiessään
Pörssistä kello neljän aikana hän tapasi herra de Maulincour'in, joka
oli häntä siellä odottanut tuolla kuumeisella sitkeydellä, jonka viha
ja kosto antavat.
-- Herra, minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana, sanoi
upseeri tarttuen vekselinvälittäjää käsivarresta. Kuulkaahan, minä
olen liian suora ihminen turvautuakseni nimettömiin kirjeisiin, jotka
häiritsisivät teidän rauhaanne, pidin parempana puhua teille. Olkaa
varma siitä, että minä, jollei oma elämäni olisi kysymyksessä, en
millään tavalla tahtoisi tunkeutua perheasioihin, vaikkapa minulla
olisi oikeuskin siihen.
-- Jos se, mitä aiotte minulle sanoa, koskee rouva Desmarets'a, niin
pyydän teitä, herra paroni, vaikenemaan.
-- Jos minä vaikenen, herra Desmarets, näette te ennen pitkää rouva
Jules'in oikeuden edessä syytettyjen penkillä erään rangaistusvangin
vieressä. Pitääkö minun yhä vaieta?
Jules kalpeni, mutta hänen kauniit kasvonsa tulivat nopeasti
teennäisen rauhallisiksi, hän veti upseerin erääseen pörssin
suojakatokseen, jonka edustalla he juuri olivat, ja lausui hänelle
äänellä, jota vapisutti syvä sisällinen liikutus:
-- Herra, minä kuulen teitä; mutta meille tulee kaksintaistelu
elämästä ja kuolemasta, jos...
-- Oh! suostun siihen, huudahti herra de Maulincour, tunnen teitä
kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. Te puhutte kuolemasta, herra?
Epäilemättä olette tietämätön siitä, että teidän vaimonne on
luultavasti antanut myrkyttää minut lauvantai-iltana. Niin, herra
Desmarets, toispäivästä alkaen tapahtuu minussa jotain erikoista;
hiukseni nostavat minussa sisäistä kuumetta, ne saattavat aivoni
kuolettavaan raukeuteen, ja minä tiedän liiankin hyvin, kuka mies se
oli, joka kosketti niitä tanssiaisissa.
Herra de Maulincour kertoi, jättämättä ainoatakaan kohtaa pois,
sekä platonisen rakkautensa rouva Jules'ia kohtaan, että ne
yksityistapaukset, joilla tämä kertomus alkaa. Jokainen olisi
kuunnellut häntä yhtä tarkkaavasti kuin vekselinvälittäjä; mutta
rouva Jules'in miehellä oli oikeus olla siitä hämmästyneempi
kuin kellään muulla maailmassa. Nyt näyttäytyi hänen luonteensa,
hän oli enemmän hämmästynyt kuin masentunut. Tulleena tuomariksi
ja vieläpä rakastetulle vaimolleen hän löysi omassa sielussaan
tuomarin taipumattomuuden, mutta myöskin tuomarin oikeamielisyyden.
Vielä rakastaen hän ajatteli enemmän tuon naisen elämää kuin omaa
murtunutta elämäänsä: hän kuunteli, ei omaa tuskaansa, vaan kaukaista
ääntä, joka hänelle huusi: "Clémence ei voi valehdella! Minkätähden
hän pettäisi sinua?"
-- Herra Desmarets, sanoi kaartinupseeri lopettaessaan, koska
varmasti tunsin lauvantai-iltana herra de Funcal'issa tuon
Ferragus'in, jonka poliisi uskoo kuolleen, lähetin heti ovelan miehen
hänen jäljilleen. Palatessani kotiini muistin onnellisen sattuman
kautta rouva de Meynardie'n nimen, joka on mainittu vainoojani
otaksutun rakastajattaren, Iidan, kirjeessä. Tämän ainoan tiedon
avulla on minun lähettini pian saava selon tuosta hämmästyttävästä
seikkailusta, sillä hän on taitavampi totuuden ilmisaamisessa kuin
poliisi itse.
-- Herra paroni, vastasi vekselinvälittäjä, en voi tarpeeksi kiittää
teitä luottamuksestanne. Te lupaatte ilmoittaa minulle tiedot,
todistajat, minä olen odottava niitä. Minä seuraan rohkeasti totuutta
tässä kummallisessa asiassa, mutta sallikaa minun epäillä, siksi
kunnes täydellinen varmuus tosiasioiden avulla on saatu. Joka
tapauksessa te saatte hyvityksen, sillä teidän täytyy ymmärtää, että
sitä tarvitaan meidän välillämme.
Jules palasi kotiinsa.
-- Mikä sinun on, sanoi hänen vaimonsa. Sinä olet peloittavan kalpea!
-- Siellä on kylmä ilma, sanoi Jules, kävellessään hitain askelin
tuossa huoneessa, jossa kaikki kertoi onnesta ja rakkaudesta, tuossa
rauhallisessa huoneessa, jossa kuolettava myrsky oli tulossa.
-- Sinä et ole ollut ulkona tänään? lausui hän näennäisesti
välinpitämättömästi.
Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista
ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta
luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.
-- En, vastasi rouva Jules teennäisellä suoruudella. Tällöin huomasi
Jules vaimonsa pukuhuoneessa muutamia vesipisaroita samettihatussa,
jota hänen vaimonsa tapasi aamuisin käyttää. Jules oli kiivas
ihminen, mutta samalla hienotunteinen, ja hänestä oli vastenmielistä
ottaa vaimoansa valheesta kiinni. Tällaisessa tapauksessa täytyy
muutamien ihmisten kesken välien tulla selvitetyiksi koko elämää
varten. Nuo vesipisarat olivat Jules'ille valkeutena, joka repeli
hänen aivojaan. Hän meni ulos huoneesta, laskeutui portinvartijan
asuntoon ja sanoi portinvartijalle, saatuaan varmuuden siitä, että
hän oli yksin:
-- Fouquereau, viisisataa markkaa elinkorkoa, jos puhut totta,
paikkasi menetys, jos minua petät, eikä penniäkään, jos sanot
totuuden, mutta puhut kenellekään minun kysymyksestäni ja omasta
vastauksestasi.
Hän pysähtyi katsellakseen tarkkaan portinvartijaansa, jonka hän veti
akkunan valoon ja sanoi:
-- Onko rouva ollut ulkona tänä aamuna?
-- Armollinen rouva läksi ulos viisitoista minuuttia vailla kolme ja
luulen nähneeni hänen palanneen noin puolituntia sitten.
-- Kunniasi kautta, onko se totta?
-- On, herra.
-- Sinä saat korot, jotka lupasin; mutta, jos sinä puhut kenellekään,
niin muista, mitä minä olen sinulle sanonut! Sinä menetät silloin
kaikki.
Jules palasi vaimonsa luo.
-- Clémence, sanoi hän, minun täytyy hiukan järjestää
talouslaskujani, älä pahastu siis kysymyksestä, jonka sinulle
teen. Enkö minä ole antanut sinulle vuoden alusta lukien
neljäkymmentätuhatta markkaa?
-- Enemmän, sanoi rouva Jules. Neljäkymmentäseitsemän.
-- Voisitko saada selville, mihin olet ne käyttänyt?
-- Tietysti, sanoi hän. Ensinnäkin oli minun maksettava useampia
laskuja edelliseltä vuodelta...
-- Tällä tavalla en minä saa tietää mitään, sanoi itsekseen Jules,
minä alotan huonosti.
Samassa Jules'in kamaripalvelija astui sisään ja jätti hänelle
kirjeen, jonka hän muodon vuoksi avasi. Mutta hän luki sen ahmimalla
heti kun hänen silmänsä olivat nähneet allekirjoituksen.
"Kunnioitettu herra!
Teidän ja meidän rauhamme tähden olen minä päättänyt kirjoittaa
teille, vaikka minulla ei olekaan etua olla tunnettu teille;
mutta asemani, ikäni ja onnettomuuden pelko pakoittavat minua
pyytämään teidän kärsivällisyyttänne eräässä onnettomassa
asiassa, joka meidän huolien alaista perhettämme koettelee. Herra
Auguste de Maulincour on muutaman päivän ajan osoittanut henkisen
sekaannuksen merkkejä, ja me pelkäämme, että hän voi häiritä
teidän onneanne houreillaan, joita hän on meille, tuomioherra
de Pamiers'ille ja minulle, ensimäisen kuumekohtauksen aikana
puhunut. Me ilmoitamme siis teille täten hänen sairaudestaan,
joka epäilemättä voidaan vielä parantaa; sillä on niin vakava
ja tärkeä merkitys perheemme kunnialle ja pojanpoikani
tulevaisuudelle, että minä luotan teidän täydelliseen
vaitioloonne. Jos tuomioherra de Pamiers ja minä, kunnioitettu
herra, olisimme voineet tulla teidän luoksenne, emme olisi
vaivanneet teitä kirjeellisesti, olen kuitenkin varma siitä, että
te ette kieltäydy täyttämästä pyyntöä, jonka äiti teille tekee,
nimittäin, että polttaisitte tämän kirjeen.
Suvaitkaa vastaanottaa vakuutus minun mitä suurimmasta
kunnioituksestani.