kättä. Tahtoisin nähdä sinut vapaana kärsimyksistäsi.
-- Lopultakin, herra de Funcal'in paperit annetaan meille huomenna ja
Henri Bourignard on lopullisesti kuollut, sanoi Ferragus. Nuo kaksi
turmiollista kirjettä, jotka meille tulivat niin kalliiksi, eivät ole
enää olemassa. Minä saan siis jälleen jotain yhteiskunnallista, olen
ihminen ihmisten joukossa ja ainakin tuon merimiehen arvoinen, jonka
kalat ovat syöneet. Jumala tietää oman edunko vuoksi minä teen itseni
kreiviksi!
-- Gratien parka, sinä, meidän etevin päämme, meidän rakas veljemme,
sinä olet liiton lemmikki, kuten tiedät.
-- Hyvästi! pitäkää tarkoin silmällä minun Maulincour'iani.
-- Ole huoleti hänestä.
-- Hei, markiisi! huusi vanha rangaistusvanki.
-- Mitä?
-- Iida voi tehdä mitä hyvänsä eilisillan kohtauksen jälkeen. Jos
hän on heittäytynyt veteen, en minä häntä varmastikaan ongi sieltä
ylös, paremminhan hän silloin säilyttää nimeni salaisuuden, ainoan,
joka hänellä muutoin on; mutta pitäkää hänestä huolta, sillä hän on
sittenkin kaikesta huolimatta kelpo tyttö.
-- Hyvä.
Tuntematon meni pois. Kymmenen minuutin perästä Jules kuuli, ei ilman
kuumeista väristystä, silkkihameelle ominaista kahinaa ja tunsi
melkeinpä vaimonsa askelten kaiun.
-- No, isäni, sanoi Clémence, isä parkani, miten sinä jaksat? Kuinka
rohkea sinä olet!
-- Tule, lapseni, vastasi Ferragus ojentaen hänelle kätensä. Ja
Clémence tarjosi hänelle otsaansa, jota hän suuteli.
-- Sano minulle, mikä sinun on, pikku raukka? Mitä uusia suruja...?
-- Suruja, isäni! mutta kuolemahan tässä on kysymyksessä
tyttärelläsi, jota sinä niin rakastat. Kuten minä sinulle eilen
kirjoitin, sinun täytyy ehdottomasti löytää päässäsi, joka on niin
rikas aatteista, joku keino nähdä minun Jules parkaani ja vieläpä
tänään. Jos sinä tietäisit, kuinka hän on ollut hyvä minulle
huolimatta näennäisesti niin oikeutetuista epäilyksistään! Isäni,
rakkauteni on minun elämäni. Tahdotko sinä nähdä minun kuolevan? Ah!
minä olen jo paljon kärsinyt, ja minä tunnen sen, elämäni on vaarassa.
-- Kadottaisinko sinut, tyttäreni, sanoi Ferragus, kadottaisinko
sinut yhden kurjan pariisilaisen uteliaisuuden kautta! Minä vaikka
polttaisin Pariisin. Ah! sinä tiedät, mitä on rakastaja, mutta sinä
et tiedä, mitä on isä.
-- Isäni, sinä pelästytät minua katsoessasi minuun noin. Älä aseta
rinnakkain kahta niin erilaista tunnetta. Minulla oli puoliso,
ennenkuin minä tiesin, että minun isäni eli...
-- Jos sinun miehesi on ensimäisenä suudellut sinun otsaasi, vastasi
Ferragus, niin olen minä ensimäisenä kastellut sitä kyyneleillä...
Rauhoitu, Clémence, puhu minulle avomielisesti. Minä rakastan sinua
kyllin ollakseni onnellinen silloin kun tiedän sinun sitä olevan;
vaikkakaan sinun isäsi ei ole juuri mitään sinun sydämessäsi, sillä
aikaa kun sinä täytät hänen sydämensä.
-- Jumalani, sellaiset sanat tekevät minulle aivan liian hyvää.
Sinua täytyy yhä enemmän rakastaa, ja minusta tuntuu kuin minä sillä
ryöstäisin jotain Jules'ilta. Mutta, isä hyvä, ajattele kuitenkin,
että hän on epätoivoissaan. Mitä minun tulee sanoa hänelle kahden
tunnin perästä?
-- Lapsi, odottaisinko minä ensin sinun kirjettäsi pelastaakseni
sinut vaarasta, joka sinua uhkaa? Ja miten käy niiden, jotka mielivät
koskea sinun onneesi tai asettua meidän välillemme. Etkö sinä ole
sitten koskaan tuntenut toista kaitselmusta, joka sinun ylitsesi
valvoo? Sinä et tiedä, että kaksitoista miestä, täynnä voimaa
ja viisautta, pitää vartiota sinun rakkautesi ja sinun elämäsi
ympärillä, valmiina kaikkeen teitä suojellakseen? Isäkö, joka
antautui kuoleman vaaraan käydessään sinua katsomassa kävelyretkillä,
tai tullessaan yöllä äitisi luo sinua ihailemaan pikku vuoteessasi?
Isäkö, jolle muisto sinun lapsenhyväilyistäsi yksin antoi voimaa
elää hetkellä, jolloin kunnian miehen olisi pitänyt tappaa itsensä
pelastuakseen häpeästä? Lyhyesti, minäkö, minä, joka en hengitä muuta
kuin sinun suusi kautta, minä, joka en näe kuin sinun silmilläsi,
minä, joka en tunne muuta kuin sinun sydämesi kautta, minäkö en
puolustaisi leijonan kynsillä, isän sielulla ainoaa omaisuuttani,
elämääni, tytärtäni...? Mutta siitä lähtien kun tuo enkeli kuoli,
joka oli sinun äitisi, minä en ole unelmoinut kuin yhtä asiaa,
onnea saada tunnustaa sinut tyttärekseni, sulkea sinut käsivarsiini
maan ja taivaan nähden, tappaa rangaistusvangin... (tässä pysähtyi
hän hetkiseksi) antaa sinulle isän, jatkoi hän, voida puristaa
ilman häpeää miehesi kättä, elää ilman pelkoa teidän sydämissänne,
sanoa koko maailmalle sinut nähdessäni: "Tuossa on minun lapseni!"
lyhyesti, olla isä niinkuin sitä haluan!
-- Oi isäni, minun isäni!
-- Monien vaivojen jälkeen, tongittuaan maapallon läpi, sanoi
Ferragus puhettaan jatkaen, ystäväni ovat löytäneet minulle
ihmisnahkan, jonka minä voin vetää päälleni. Olen muutamien päivien
perästä herra de Funcal, portugalilainen kreivi. Sanon sen, rakas
tyttäreni, on vähän ihmisiä, joilla minun iässäni on kärsivällisyyttä
opetella Portugalin ja Englannin kieliä, joita tuo pahuksen merimies
osasi täydelleen.
-- Minun rakas isäni!
-- Kaikki on otettu huomioon, ja muutamien päivien perästä Hänen
Majesteettinsa Johannes VI, Portugalin kuningas, on oleva minun
rikostovereitani. Sinä tarvitset vain hiukan kärsivällisyyttä
siinä, missä sinun isäsi on tarvinnut paljon. Mutta minulle se
lankesi luonnostaan. Mitäpä minä en tekisi palkitakseni sinun
uhrautuvaisuuttasi näinä kolmena vuotena. Niin uskollisesti olet sinä
tullut lohduttamaan vanhaa isääsi, asettaen onnesi vaaraan!
-- Isäni!
Ja Clémence tarttui Ferragus'in käsiin ja suuteli niitä.
-- Vielä hiukkasen rohkeutta, Clémence'ni, säilyttäkäämme turmiokas
salaisuus loppuun asti. Jules ei ole mikään tavallinen ihminen, mutta
kuitenkin, me emme voi tietää, eikö hänen suuri luonteensa ja rajaton
rakkautensa käänny halveksumiseksi tytärtä kohtaan, jonka isä on...
-- Oh! huudahti Clémence, sinä olet lukenut lapsesi sydämestä,
minulla ei ole muuta pelkoa, lisäsi hän sydäntäsärkevällä äänellä. Se
on ajatus, joka jähmetyttää minut. Mutta, isäni, ajatelkaa, että minä
olen luvannut lausua hänelle totuuden kahden tunnin kuluttua.
-- No hyvä, tyttäreni, sano hänelle, että hän menisi Portugalin
lähetystöön katsomaan kreivi de Funcal'ia, sinun isääsi, minä olen
siellä.
-- Entä herra de Maulincour, joka on puhunut hänelle Ferragus'ista?
Jumalani, isäni, pettää, pettää, mikä kidutus!
-- Kenelle sinä sen sanot? Mutta vielä muutamia päiviä, eikä ole
olemassa ketään ihmistä, joka voisi minua ottaa valheesta kiinni.
Muutoin ei herra de Maulincour'in enää pitäisi kyetä muistamaan
itseään... Näetkös nyt, hupakko, pyyhi kyyneleesi ja ajattele...
Tällä hetkellä kuului hirvittävä huuto siitä huoneesta, jossa herra
Jules Desmarets oli:
-- Tyttäreni, tytär parkani!
Tämä huuto tunki kaapin yläpuolella olevasta pienestä aukosta ja
saattoi Ferragus'in ja rouva Jules'in pelon valtaan.
-- Mene katsomaan, mitä se on, Clémence! Clémence laskeutui nopeasti
alas pieniä portaita myöten, tapasi rouva Gruget'n huoneuston oven
selkoselällään, kuuli huutoja ylemmästä kerroksesta, nousi portaita
ylös ja saapui nyyhkytyksistä syntyneen melun johtamana, aina tuohon
onnettomaan kamariin, josta, ennenkuin hän astui sisään, hänen
korvaansa kuuluivat seuraavat sanat:
-- Te, herra, kuvitteluinenne olette syypää hänen kuolemaansa.
-- Olkaa vaiti, onneton, sanoi Jules asettaen nenäliinansa rouva
Gruget'n suun päälle, tämän huutaessa:
-- Murhamiehiä! auttakaa!
Tällä hetkellä Clémence astui sisään, näki miehensä, päästi huudon ja
pakeni.
-- Kuka pelastaa tyttäreni? kysyi leski Gruget pitkän hiljaisuuden
jälkeen. Te olette tappanut hänet!
-- Ja millä tavalla? kysyi Jules koneellisesti, tyrmistyneenä siitä,
että hänen vaimonsa oli tuntenut hänet.
-- Lukekaa, herra, huusi vanhus kyyneleitä vuodattaen. Onko korkoja,
jotka voisivat antaa lohdutusta tästä!
"Hyvästi, äitini! jätän sinulle kaikki, mitä minulla on. Pyydän
sinulta anteeks virheitäni ja viimeistä murhetta, jonka sinulle
tuotan lopettaissani elämäni. Henrik, jota minä rakastan enempi kuin
itseäni, on sanonu minulle, että minä olen hänen onnettomuutensa,
ja koska hän on työntäny minun luotaan ja että minä olen kadottanu
kaikki oman talouden toivon, minä hukutan itseni. Menen Neuilly'n
yläpuolelle, jottei minua panna ruumiintarkastushuoneeseen. Jos
Henrik ei minua sen jälkeen enää vihaa, kun minä olen rankaissu
itseni kuolemalla, pyydä että hän antaisi haudata köyhän tytön, jonka
sydän ei ole lyöny muuta kun hälle, ja että hän antaisi minulle
anteeks, sillä minä olen ollu väärässä, sekottaissani itseni siihen,
mikä ei minulle kuulu. Sido hyvästi hänen palohaavojansa. Kuinka hän
on kärsinny, tuo aarre parka. Mutta minulla on itseni hävittämiseks
se rohkeus, jolla hän on polttanu itseänsä. Anna kantaa valmiit
korsetit tilaajilleni. Ja rukoile Jumalaa tyttäresi puolesta. Iida."
-- Viekää tämä kirje herra de Funcal'ille, hänelle, joka on tuolla.
Jos vielä on aikaa, on hän ainoa, joka voi pelastaa tyttärenne.
Ja Jules hävisi, juosten pois kuin mies, joka on tehnyt rikoksen.
Hänen jalkansa vapisivat. Verivirrat, kuumemmat ja vuolaammat kuin
milloinkaan ennen hänen elämässään, täyttivät hänen laajentuneen
sydämensä ja työntyivät sieltä pois tavattomalla voimalla. Mitä
ristiriitaisimmat ajatukset taistelivat hänen mielessään, ja
kuitenkin yksi ajatus hallitsi kaikkia muita. Hän ei ollut menetellyt
rehellisesti sitä kohtaan, jota hän enimmin rakasti, ja hänen
oli mahdotonta tyydyttää omaatuntoansa, jonka ääni, rikoksesta
suurentuneena, sointui yhteen hänen rakkautensa sisäisten huutojen
kanssa noina epäilyksen hirveimpinä hetkinä, jotka äskettäin olivat
häntä järisyttäneet. Suuren osan päivää harhaili hän Pariisissa
rohkenematta palata kotiinsa. Tuota oikeamielistä miestä värisytti
kohdata väärinymmärretyn vaimonsa viaton otsa. Rikokset riippuvat
omantunnon puhtaudesta, ja teko, joka jollekin sydämelle tuskin
tuntuu rikokselta, saa muutamissa puhtaissa sieluissa rikoksen
luonteen. Eikö sanalla puhtaus ole todellakin taivaallinen merkitys?
Ja eikö pieninkin tahra neitseen valkeassa vaatteessa tunnu yhtä
alhaiselta kuin kerjäläisen ryysyt. Näiden molempien asioiden ainoana
eroituksena on vaan se, mikä erottaa onnettomuuden rikoksesta. Jumala
ei mittaa koskaan katumusta, hän ei erota sitä, ja hänen edessänsä
tarvitaan tahran poistamiseksi katumusta yhtä paljon kuin kokonaisen
elämän unhottamiseksi vaaditaan. Nämä ajatukset painoivat koko
voimallaan Jules'ia, sillä intohimot ovat yhtä anteeksiantamattomia
kuin ihmislait, ja ne ajattelevat oikeammin: nojautuvathan ne niille
itselle ominaiseen omaantuntoon, joka on yhtä erehtymätön kuin
vaisto. Jules astui kotiinsa kalpeana, vääryydentunnon musertamana,
mutta siitä huolimatta iloiten vaimonsa viattomuudesta. Vapisten
meni hän vaimonsa huoneeseen; Clémence oli vuoteessa, hänellä oli
kuumetta, Jules istuutui hänen vuoteensa viereen, otti hänen kätensä,
suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään.
-- Rakas enkeli, sanoi Jules, kun he olivat yksin, tämä on katumusta.
-- Ja minkä johdosta? kysyi Clémence. Sanoessaan nämä sanat hän
käänsi päänsä tyynyllä, sulki silmänsä ja pysyi liikkumattomana,
salaten kärsimyksiään, jottei hänen miehensä peljästyisi: äidin
hienotunteisuutta, enkelin hienotunteisuutta. Noihin sanoihin
sisältyi vaimo kokonaan. Äänettömyys kesti kauan. Jules, luullen
Clémence'n nukkuneen, läksi tiedustelemaan Josefineltä hänen
valtijattarensa vointia.
-- Armollinen rouva tuli kotiin puolikuolleena. Me lähetimme hakemaan
herra Haudry'a.
-- Onko hän saapunut? mitä hän on sanonut?
-- Ei mitään, herra. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja määräsi, ettei
ketään saa laskea armollisen rouvan luo, paitsi hoitajatarta, ja hän
sanoi tulevansa jälleen illalla.
Jules meni hiljaa vaimonsa luo, asettui nojatuoliin ja jäi vuoteen
eteen liikkumattomana, silmät kiinnitettyinä Clémence'n silmiin.
Kun Clémence nosti silmäluomensa, näki hän heti Jules'in ja noiden
tuskaisten silmäripsien välistä suuntautui hellä katse, täynnä
rakkautta, vapaa moitteesta ja katkeruudesta, katse, joka tunki
kuin tulinuoli puolison sydämeen, jolle jalolla tavalla oli annettu
anteeksi ja joka yhä vielä oli sen olennon rakastama, jonka hän oli
tappanut. Kuolema oli heidän välillänsä aavistuksena, joka samalla
tavalla kosketti kumpaakin heistä. Heidän katseensa yhtyivät samassa
tuskassa, kuten ne kerta olivat yhtyneet samassa rakkaudessa, tasan
tunnetussa ja tasan jaetussa. Ei mitään kysymyksiä, mutta kauhistava
varmuus. Vaimolla täydellinen jalomielisyys; miehellä hirveät
omantunnontuskat; sitten kummankin sielussa sama ratkaisun tajunta,
sama kohtalon tunne.
Eräänä hetkenä Jules, luullen vaimonsa nukkuneen, suuteli häntä
kevyesti otsalle ja sanoi, katseltuaan häntä pitkän aikaa:
-- Jumalani, salli minun pitää tämä enkeli vielä kyllin kauan,
jotta minä itse voin sovittaa vääryyteni pitkällä jumaloimisella...
Tyttärenä hän oli ylevä; naisena, mikä sana voisikaan sitä ilmaista?
Clémence aukaisi silmänsä; ne olivat täynnä kyyneleitä.
-- Sinä teet minulle pahaa, sanoi hän heikolla äänellä.
Ilta oli kulunut jo pitkälle, tohtori Haudry tuli ja pyysi puolisoa
vetäytymään pois hänen vierailunsa ajaksi. Kun hän meni pois, ei
Jules tehnyt hänelle ainoatakaan kysymystä; hänen liikkeensä oli
selvittänyt Jules'ille kaiken.
-- Kutsukaa neuvotteluun ne virkaveljistäni, joihin enimmin luotatte,
minä voin olla väärässä.
-- Mutta, tohtori, sanokaa minulle totuus. Minä olen mies, minä
voin sen kuulla; ja minulle on muutoin hyvin tärkeää tietää se,
järjestääkseni muutamia asioita...
-- Rouva Jules'in sielu on kuolettavasti satutettu, vastasi lääkäri.
Kysymyksessä on pitkälle kehittynyt hermosairaus, joka häiritsee
hänen jo itsessään sangen vaarallista ruumiillista tilaansa, mutta
joka on kääntynyt vielä uhkaavammaksi varomattomuuksien johdosta:
hän on noussut yöllä ylös paljain jaloin ja mennyt ulos vastoin
kieltoani, eilen jalkaisin, tänään ajoneuvoissa. Hän on tahtonut
tappaa itsensä. Kuitenkaan minun lausuntoni ei ole peruuttamaton,
hänessä on nuoruutta, hämmästyttävää hermoston voimakkuutta... Voisi
panna kaikki alttiiksi käyttämällä jotain voimakasta vastavaikutusta,
mutta minä en ottaisi sitä määrätäkseni, en edes kehottaisi siihen,
ja neuvottelussa minä vastustaisin sen käyttämistä.
Jules astui sisään vaimonsa luo. Yksitoista päivää ja yksitoista yötä
pysyi hän vaimonsa vuoteen ääressä, nukkuen ainoastaan päivisin,
pää nojautuen vuoteen jalkopäähän. Ei milloinkaan ole kukaan
ihminen vienyt pitemmälle huolenpidon intoilua ja uhrautuvaisuuden
kunnianhimoa kuin Jules. Hän ei kärsinyt vaimollensa tehtävän
pienintäkään palvelusta; hän piti vaimoansa alati kädestä ja
näytti siten tahtovan vuodattaa häneen elämää. Oli epävarmoja
aikoja, pettäviä iloja, hyviä päiviä, parantumista, ratkaisevia
käänteitä ja lopuksi kuoleman kauhea horjuminen, kuoleman, joka
epäröi, joka häilyy, mutta joka osuu päämääräänsä. Rouva Jules'illa
oli alati voimia hymyillä miehelleen; hän surkutteli miestään
tietäen, että tämä pian olisi yksin. Se oli kaksinkertaista
kuolinkamppailua, elämän ja rakkauden; mutta elämä kulki pois ja
rakkaus kasvoi. Tuli eräs kauhea yö, jolloin Clémence tunsi tuota
kuumeista mielen nousua, joka nuorissa ihmisissä aina käy kuoleman
edellä. Hän puhui onnellisesta rakkaudestaan, isästään, hän kertoi
tunnustuksista, joita hänen äitinsä kuolinvuoteellaan oli tehnyt,
ja velvollisuuksista, joita hänen äitinsä oli hänelle asettanut.
Hän taisteli, ei elämänsä, mutta rakkautensa puolesta, jota hän ei
tahtonut jättää.
-- Suokoon jumala, sanoi hän, ettei Jules huomaisi, että tahtoisin
hänen kuolevan kanssani.
Jules, joka ei enää voinut kestää tätä näkyä, oli tällöin viereisessä
huoneessa, eikä kuullut näitä toivomuksia, jotka hän olisi
toteuttanut.
Kun käännekohta oli ohitse, voimistui rouva Jules jälleen. Seuraavana
päivänä hän oli taas kaunis, tyyni; hän keskusteli, hänellä oli
toivoa, hän koristi itseänsä, kuten sairaat koristavat. Sitten
hän tahtoi olla yksin koko päivän ja sai miehensä menemään pois
rukoilemalla häntä niin hartaasti, että hänen rukouksensa täytettiin,
kuten täytetään lasten pyyntöjä. Sitäpaitsi Jules tarvitsi tätä
päivää. Hän meni herra de Maulincour'in luo vaatimaan häneltä tuota
kuoleman taistelua, josta he jonkun aikaa sitten olivat sopineet.
Hän ei päässyt ilman suuria vaikeuksia onnettomuutensa aiheuttajan
luo; mutta kuullessaan, että oli kysymys kunnia-asiasta, tuomioherra
mukautui niihin muodollisuuksiin, jotka aina olivat hänen elämäänsä
hallinneet, ja vei Jules'in paronin luo. Herra Desmarets etsi paroni
de Maulincour'ia.
-- Oh! hänhän se on, sanoi suurmestari osoittaen miestä, joka istui
nojatuolissa uunin ääressä.
-- Kuka? Jules? sanoi kuoleva murtuneella äänellä. Auguste oli
kadottanut ainoan kyvyn, josta me henkisesti elämme, muistin.
Herra Desmarets peräytyi kauhistuen tätä näkyä. Hän ei voinut
enää tuntea hienoa, nuorta miestä tuossa oliossa, jolle,
Bossuet'n sanaa käyttäen, kielissä ei ollut mitään nimeä. Se oli
todenteolla valkohiuksinen ruumis, jossa luita töintuskin peitti
ryppyinen, kuivunut ja kurtistunut nahka; silmät olivat valkeat ja
elottomat; suu oli kammottavasti puoleksi auki, kuten hulluilla
tai elostelijoilla, jotka ovat irstailuihinsa kuolleet. Ei mitään
ymmärryksen jälkeä ollut enää hänen otsallaan eikä ainoassakaan hänen
kasvojensa piirteessä, yhtä vähän kuin punaa hänen veltostuneessa
lihastossaan tai jotain merkkejä verenkierrosta. Lyhyesti, hän oli
kutistunut, riutunut ihminen, samalla asteella kuin nuo museoissa
säilytetyt hirviöt, jotka uivat väkiviinapulloissa. Jules luuli
näkevänsä näiden kasvojen yläpuolella Ferragus'in hirvittävän pään,
ja tämä täydellinen kosto poisti hänen vihansa. Aviomies tunsi
sydämessään sääliä nähdessään tuon epämääräisen jäännöksen siitä,
mikä joku aika sitten oli ollut nuori mies.
-- Kaksintaistelu on suoritettu, sanoi tuomioherra.
-- Herra paroni on tappanut jo monta ihmistä, huudahti Jules
tuskallisesti.
-- Ja hyvinkin rakkaita henkilöitä, lisäsi vanhus. Hänen isoäitinsä
kuolee surusta, ja minä luultavasti seuraan häntä hautaan.
Tuon käynnin jälkeisenä päivänä huononi rouva Jules'in tila hetki
hetkeltä. Hän käytti hyväkseen satunnaista voimien jäännöstä
ottaakseen tyynynsä alta kirjeen, ojensi sen eloisasti Jules'ille
ja teki hänelle helposti ymmärrettävän merkin: Clémence tahtoi
suudelmassa antaa hänelle viimeisen elämänhenkäyksensä, hän otti sen,
ja Clémence kuoli. Jules kaatui maahan puolikuolleena ja vietiin
veljensä luo. Kun hän täällä kyyneleitä vuodattaen ja epätoivoisena
valitti edellisen päivän poissaoloaan, ilmaisi veli hänelle, että se
oli ollut Clémence'n harras toivomus. Hän ei ollut tahtonut, että
Jules olisi ollut läsnä tuossa uskonnollisessa toimituksessa, joka on
niin hirveä rakastaville sydämille, ja jota kirkko käyttää antaessaan
kuoleville viimeiset sakramentit.
-- Sinä et olisi sitä kestänyt, sanoi veli hänelle. En itsekään
voinut kestää tuota näkyä, ja kaikki väkesi oli kyyneleissä. Clémence
oli kuin pyhimys. Hän oli koonnut voimia itselleen sanoakseen meille
jäähyväisensä, ja tuo ääni, viimeisen kerran kuultuna, repi sydäntä.
Kun hän pyysi anteeksi suruja, joita hän vasten tahtoaan oli ehkä
tuottanut niille, jotka olivat häntä palvelleet, oli syntynyt
nyyhkytysten katkaisema valitus, valitus...
-- Riittää, sanoi Jules, riittää.
Hän tahtoi olla yksin lukeakseen tuon naisen viimeiset ajatukset,
hänen, jota maailma oli ihaillut ja joka oli kulkenut sen läpi kuin
kukkanen:
"Rakastettuni, tämä on minun testamenttini. Miksi ei voisi
tehdä testamenttia sydämen aarteista, kuten kaikesta muustakin
omaisuudesta? Rakkauteni, sehän on kaikki minun omaisuuteni. En
tahdo käsitellä tässä muuta kuin rakkauttani: siinä oli sinun
Clémence'si kaikki omaisuus ja kaikki se, mitä hän kuollessaan
voi sinulle jättää. Jules, minä olen vielä rakastettu, minä
kuolen onnellisena. Lääkärit selittävät minun kuolemani omalla
tavallaan; minä yksin tiedän sen todellisen syyn. Minä sanon sen
sinulle, niin tuskallista kuin se ehkä voikin sinulle olla. Minä
en tahtoisi viedä mukanani sydämessäni, joka on yksin sinun,
mitään salaisuutta, jota ei sinulle vielä olisi sanottu, kun minä
nyt kuolen välttämättömän vaikenemisen uhrina.
Jules, minut on elättänyt ja kasvattanut mitä syvimmässä
yksinäisyydessä, kaukana maailman paheista ja valheista,
rakastettava nainen, jonka sinä olet tuntenut. Yhteiskunta on
antanut tunnustuksensa niille ominaisuuksille, joiden kautta
nainen sitä miellyttää; mutta minä, minä olen salaisuudessa
omistanut taivaallisen sielun ja minä olen saanut rakastaa
äitiä, joka teki minun lapsuuteni ajan iloksi ilman katkeruutta,
ja minä tiesin hyvin, miksi minä häntä rakastin. Eikö se
ollut kaksinverroin rakastamista. Niin, minä rakastin häntä,
minä pelkäsin häntä, minä kunnioitin häntä, mutta ei mikään
painanut minun sydäntäni, ei kunnioitus eikä pelko. Minä olin
kaikki hänelle ja hän oli kaikki minulle. Yhdeksäntoista
täysin onnellisen ja huolettoman vuoden aikana minun sieluni,
yksin keskellä maailmaa, joka kohisi minun ympärilläni, ei ole
heijastanut muuta kuin puhtainta kuvaa, minun äitiäni, ja minun
sydämeni ei lyönyt muuta kuin hänen kauttansa ja hänelle. Minä
olin hyvin hurskas ja minusta oli mieluista pysyä puhtaana
Jumalan edessä. Minun äitini kehitti minussa kaikkia jaloja ja
yleviä tunteita. Ah! minä iloitsen tunnustaessani sinulle, Jules,
minä tiedän nyt, että minä olen ollut nuori tyttö ja että minä
olen tullut sinun luoksesi neitseenä sydämeltäni. Kun minä jätin
tämän syvän yksinäisyyden, kun minä ensi kertaa sidoin hiukseni,
koristaen ne mantelikukkien seppeleellä, kun minä kauniisti
sovitin valkeaan hameeseeni muutamia silkkinauhoja ajatellen
maailmaa, jonne minä olin menossa ja jota minä olin utelias
näkemään; katsos, Jules, tähän viattomaan ja vaatimattomaan
keimailuun ryhdyin minä sinun tähtesi, sillä astuessani maailmaan
minä näin ensiksi sinut. Minä huomasin sinun kasvosi, jotka
erosivat kaikista muista; sinun olemuksesi miellytti minua;
sinun äänesi ja sinun tapasi synnyttivät minussa onnellisia
aavistuksia; ja kun sinä saavuit, kun sinä minulle puhuit
punastuen, kun sinun äänesi vapisi, tuo hetki antoi minulle
muistoja, joista minun sydämeni vavahtaa vielä nyt sinulle
kirjoittaessani, kun minä ajattelen sitä viimeistä kertaa.
Meidän rakkautemme oli aluksi mitä elävintä myötätuntoisuutta,
mutta se tuli pian molemmin puolin ilmi ja sitten heti myöskin
jaetuksi, kuten me siitä lähtien olemme tasan saaneet tuntea
lukemattomia iloja. Siitä saakka minun äitini oli enää vain
toinen minun sydämessäni. Sanoin sen hänelle ja hän hymyili,
tuo jalo nainen! Sitten minä olen ollut sinun, kokonaan sinun.
Siinä on minun elämäni, koko minun elämäni, rakas puolisoni.
Sanon sinulle nyt tässä sen, mikä minulla enää on sanottavana.
Eräänä iltana, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, äitini ilmaisi
minulle, kuumia kyyneleitä vuodattaen, elämänsä salaisuuden.
Olen rakastanut sinua vieläkin enemmän, kun ennen pappia, joka
antoi synninpäästön äidilleni, kuulin, että on intohimoja, joita
kirkko ja maailma tuomitsevat. Mutta varmaankaan Jumala ei voi
olla ankara, kun ne ovat niin hellien sielujen rikoksia kuin
minun äitini oli; ainoastaan katumukseen tämä enkeli ei voinut
taipua. Hän rakasti niin suuresti, Jules, hän oli kokonaan
rakkautta. Minä olen myöskin joka päivä rukoillut hänen edestänsä
tuomitsematta häntä. Nyt minä sain tietää syyn hänen suureen
äidilliseen hellyyteensä; nyt minä tiesin, että Pariisissa oli
eräs mies, jonka koko elämä ja rakkaus minä olin; että sinun
menestyksesi oli hänen työtänsä ja että hän rakasti sinua; että
hän oli karkoitettu yhteiskunnasta, että hän kantoi tahrattua
nimeä ja että hän kärsi siinä enemmän minun, meidän tähtemme
kuin itsensä tähden. Minun äitini oli hänen ainoa lohdutuksensa,
äitini kuoli ja minä lupasin olla hänen asemessaan. Hehkuvassa
sielussani, jonka tunteita ei mikään vielä ollut turmellut,
en minä nähnyt muuta kuin onnea siitä, että sain lieventää
katkeruutta, joka murheellistutti äitini viimeisiä hetkiä, minä
sitouduin siis jatkamaan tätä salaista laupeudentyötä, sydämen
armeliaisuutta. Ensimäisen kerran näin minä isäni sen vuoteen
ääressä, jossa äitini juuri oli vetänyt viime henkäyksensä;
hän kohotti kyynelistä täyttyneet silmänsä löytääkseen minussa
jälleen kaikki kuolleet toiveensa. Minä olin vannonut, etten
valehtelisi, vaan olisin vaiti, ja kuka nainen olisi tätä
vaikenemista rikkonut? Siinä on minun rikokseni, Jules, rikos,
joka kuolemalla on sovitettu. Minä olen epäillyt sinua. Mutta
pelko on niin luonnollista naiselle ja etenkin naiselle, joka
tietää kaiken sen, mitä hän voi kadottaa! Minä olen vapissut
rakkauteni puolesta. Isäni salaisuus näytti minusta onneni
kuolemalta, ja kuta enemmän minä rakastin, sitä enemmän minä
pelkäsin. Minä en uskaltanut ilmaista tätä tunnetta isälleni:
se olisi ollut hänen loukkaamistansa, ja hänen asemassaan
jokainen loukkaus oli viiltävä. Mutta hän tunsi, minulle sitä
sanomatta, samaa pelkoa. Tuo täysin isällinen sydän vapisi minun
onneni puolesta yhtä paljon kuin minäkin, ja hän ei uskaltanut
puhua saman hienotunteisuuden johtamana, joka minutkin teki
puhumattomaksi. Niin, Jules, minä uskoin, että oli tuleva päivä,
jolloin sinä et enää voisi rakastaa Gratien'in tytärtä yhtä
paljon kuin sinä rakastit Clémence'asi. Olisinko minä ilman tätä
hirveätä pelkoa salannut sinulta mitään, sinulta, joka kokonaan
täytit myöskin tämän minun sydämeni salaisen sopen? Sinä päivänä,
jolloin tuo inhottava, onneton upseeri puhui sinulle, minä
olin pakotettu valehtelemaan. Sinä päivänä minä tunsin toisen
kerran elämässäni tuskaa, ja tuo tuska on kasvanut aina tähän
hetkeen asti, jolloin minä puhun sinulle viimeisen kerran. Mitä
välitän minä nyt enää isäni asemasta? Sinä tiedät kaikki. Minä
olisin voinut rakkauteni avulla voittaa sairauden, kestää kaikki
kärsimykset, mutta minä en olisi voinut tukahuttaa epäilyksen
ääntä. Olisihan ollut mahdollista, että minun syntyperäni olisi
himmentänyt sinun rakkautesi puhtautta, heikontanut ja vähentänyt
sitä. Tätä pelkoa ei mikään voi minussa hävittää. Se on, Jules,
minun kuolemani syy. Minä en voisi elää peljäten yhtä sanaa, yhtä
katsetta; sanaa, jota sinä et ehkä koskaan sanoisi, katsetta,
jota sinä et ollenkaan loisi minuun; mutta minkäs sille voi,
minä pelkään niitä kuitenkin. Minä kuolen rakastettuna, siinä
on minun lohdutukseni. Minä olen tietänyt, että minun isäni ja
hänen ystävänsä neljä vuotta jo ovat myllertäneet koko maailmaa,
valehdellakseen maailmalle. Antaakseen minulle säädyn he ovat
ostaneet erään kuolleen, nimen, omaisuuden, he ovat tehneet
kaiken tämän auttaakseen elävää elämään, kaiken tämän minun
tähteni, meidän hyväksemme. Meidän ei pitänyt saada siitä mitään
tietää. Niin, minun kuolemani säästää epäilemättä isältäni tämän
valheen, hän on kuoleva minun kuolemani johdosta. Jää hyvästi
siis, Jules, minun koko sydämeni on näissä sanoissa. Enkö
ilmaistessani sinulle rakkauteni viattomine pelkoineen, samalla
jätä sinulle koko sieluani? Minulla ei olisi ollut voimaa puhua
sinulle, mutta minulla oli sitä kirjoittaakseni sinulle. Olen
tunnustanut elämäni virheet Jumalalle; olen luvannut, etten enää
ajattelisi muuta kuin taivaiden kuningasta; mutta minä en voinut
vastustaa halua tehdä tunnustukseni myöskin hänelle, joka minulle
on ollut kaikki kaikessa maan päällä. Ah! kukapa ei antaisi
minulle anteeksi tätä viimeistä huokausta elämän välillä, joka
oli, ja elämän välillä, joka on tuleva! Hyvästi, minun rakastettu
Jules'ini; minä menen Jumalan tykö, hänen, jonka luona rakkaus on
ikuisesti pilvetön, hänen, jonka luokse sinäkin kerran saavut.
Siellä, hänen valtaistuimensa juurella, ainiaaksi yhdistettyinä
me voimme rakastaa toisiamme vuosisadasta vuosisataan. Tämä toivo
yksin voi minua lohduttaa. Jos minä olen mahdollinen tulemaan
sinne ensin, seuraan minä sieltä sinua elämässäsi, minun sieluni
kulkee sinun mukanasi ja verhoaa sinut, sillä sinä jäät vielä
tänne alhaalle, sinä. Vietä siis hurskasta elämää tullaksesi
varmasti minun luokseni. Sinä voit tehdä niin paljon hyvää
täällä maan päällä! Eikö ole kärsivälle olennolle taivaallista
lähetystyötä levittää, iloa ympärilleen, antaa sitä, mitä
itsellä ei ole? Minä jätän sinut onnettomille. Ainoastaan heidän
hymyilyjään ja heidän kyyneleitään minä en kadehdi. Me saamme
suurta viehätystä näistä lempeistä laupeudentöistä. Voimmehan me
vieläkin elää yhdessä, jos sinä tahdot yhdistää minun nimeni,
sinun Clémence'si nimen, noihin hyviin tekoihin. Senjälkeen kun
on rakastanut, niin kuin me olemme toisiamme rakastaneet, ei ole
enää muuta kuin Jumala, Jules. Jumala ei valehtele, Jumala ei
petä. Älä rakasta enää muita kuin häntä, tahdon niin. Kirkasta
häntä kaikkien niiden sydämissä, jotka kärsivät, lohduta hänen
kirkkonsa surevia jäseniä. Jää hyvästi, rakas sielu, jonka minä
olen täyttänyt, minä tunnen sinut: sinä et ole rakastava kahta
kertaa. Minä kuolen siis onnellisena siinä ajatuksessa, joka
tekee kaikki naiset onnellisiksi. Niin, minun hautani on oleva
sinun sydämesi. Lapsuuteni jälkeen, josta olen sinulle kertonut,
on minun elämäni kokonaan kulunut sinun sydämessäsi! Kun minä
olen kuollut, et sinä aja minua koskaan sieltä pois. Minä olen
ylpeä tästä yksimielisestä elämästä! Sinä et saanut tuntea minua
kuin nuoruuden kukoistuksessa. Minä jätän sinulle surun ilman
pettymystä. Jules, se on hyvin onnellinen kuolema.
Sinä, joka olet minua niin hyvin ymmärtänyt, salli minun pyytää
sinua täyttämään eräs naishaave, epäilemättä hyödytön asia, eräs
toivomus, joka johtuu lemmenkateudesta, jonka alaisia me kaikki
olemme. Pyydän sinun polttamaan kaiken, mikä meille on kuulunut,
hävittämään meidän huoneemme, tuhoamaan kaiken, mikä voi olla
muistona meidän rakkaudestamme.
Vielä kerran, jää hyvästi, viimeinen jäähyväinen täynnä
rakkautta, kuten sitä on oleva minun viimeinen ajatukseni ja
minun viimeinen henkäykseni."
Kun Jules oli päässyt kirjeen loppuun, valtasi hänen sydämensä yksi
noita raivokohtauksia, joiden peloittavia purkauksia on mahdoton
kuvata. Kaikki tuskat ovat yksilöllisiä, niiden vaikutukset
eivät ole minkään varman lain alaisia: muutamat ihmiset tukkivat
korvansa päästäkseen enempää kuulemasta; jotkut naiset sulkevat
silmänsä vapautuakseen enemmistä näkemisistä; mutta on myös suuria
ja jaloja sieluja, jotka heittäytyvät suruun kuin syvyyteen.
Epätoivon tilassa on kaikki totta. Jules riistäytyi veljensä luota
ja palasi kotiinsa tahtoen viettää yön vaimonsa luona ja katsella
viimeiseen hetkeen asti tuota taivaallista olentoa. Kulkiessaan
siinä elämän välinpitämättömyydessä, jota kaikki onnettomuuden viime
asteelle tulleet ihmiset tuntevat, hän käsitti, miksi Aasiassa lait
määräävät, että aviopuolisot eivät saa elää toistensa jälkeen.
Hän tahtoi kuolla. Hän ei ollut vielä kokonaan murrettu, hän oli
tuskan kuumeessa. Hän saapui perille ilman esteitä ja nousi tuohon
pyhitettyyn huoneeseen; hän näki siellä Clémence'nsa kuolinvuoteella,
kauniina kuin pyhimys, hiukset vapaasti alas valuvina, kädet yhteen
liitettyinä ja jo kuolinliinoihin käärittynä. Kynttilät valaisivat
rukoukseen vaipunutta pappia, yhdessä nurkassa polvistunutta,
itkevää Josefineä ja sitten vuoteen ääressä olevaa kahta miestä.
Toinen oli Ferragus. Hän seisoi pystyssä liikkumattomana ja katseli
tytärtänsä kuivin silmin; olisi voinut luulla hänen päänsä olevan
pronssista: hän ei nähnyt Jules'ia. Toinen oli Jacquet, jolle rouva
Jules oli osoittanut muuttumatonta hyvyyttä. Jacquet tunsi häntä
kohtaan tuollaista kunnioittavaa ystävyyttä, joka ilahuttaa sydäntä
tuottamatta sille levottomuutta, joka on vienoa intohimoa, rakkautta
ilman sen pyyteitä ja myrskyjä, ja hän oli tullut uskollisena
maksamaan kyynelvelkansa, sanomaan pitkät jäähyväiset ystävänsä
vaimolle, suutelemaan ensimäistä kertaa kylmentyneelle otsalle tuota
olentoa, jonka hän äänettömänä oli tehnyt sisarekseen. Kaikki oli
hiljaista. Tämä ei ollut peloittava kuolema, sellainen kuin se on
kirkossa; ei komea kuolema, joka kulkee katuja pitkin; ei, se oli
kuolema, joka hiljaa astui kotoisen katon alle, liikuttava kuolema;
siinä oli sydänten loistoa, kaikkien silmistä valuvia kyyneleitä.
Jules istuutui Jacquet'n viereen ja puristi hänen kättänsä, ja tällä
tavoin, sanaakaan vaihtamatta, olivat kaikki huoneessa olijat aina
aamuun asti. Kun päivä vaalensi kynttilöiden valon, vei Jacquet,
edeltäkäsin nähden ne tuskalliset tapaukset, joiden nyt piti
tapahtua, Jules'in viereiseen huoneeseen. Tällä hetkellä puoliso
katsahti isään ja Ferragus näki Jules'in. Nuo kaksi tuskaa kysyivät
toisiltaan, tutkivat toisiaan, ymmärsivät toisiaan tässä katseessa.
Raivon salama välähti nopeasti Ferragus'in silmissä.
-- Sinä olet hänet tappanut! ajatteli hän.
-- Minkätähden piti minua epäillä? näytti puoliso vastaavan.
Tämä kohtaus muistutti kahden tiikerin vastakkain-oloa, kun ne,
sähisemättä, hetken epäröiden toisiaan tarkastettuaan, huomaavat
taistelun hyödyttömyyden.
-- Jacquet, sanoi Jules, sinä olet pitänyt huolen kaikesta?
-- Kaikesta, vastasi virastopäällikkö, mutta joka paikassa ennätti
minun edelleni eräs mies, joka kaikki järjesti ja maksoi.
-- Hän ryöstää minulta tyttärensä! huudahti puoliso rajun epätoivon
valtaamana.
Hän kiiruhti vaimonsa huoneeseen, mutta isä ei siellä enää ollut.
Clémence oli asetettu lyijyarkkuun, ja työmiehet valmistautuivat
juottamaan kiinni sen kantta. Jules kiiruhti pois järkytettynä
tästä näystä, ja miesten vasaraniskuista puhkesivat kyyneleet hänen
silmiinsä.
-- Jacquet, sanoi hän, minulle on jäänyt tästä kauheasta yöstä
eräs aate, yksi ainoa, mutta aate, jonka minä tahdon toteuttaa
millä hinnalla tahansa. Minä en tahdo, että Clémence jää Pariisin
hautausmaahan. Minä annan polttaa hänet, kokoan hänen tuhkansa ja
säilytän sen itselleni. Älä sano minulle sanaakaan tästä asiasta,
vaan järjestä kaikki niin, että se onnistuisi. Minä sulkeudun nyt
hänen huoneeseensa ja olen siellä siksi kunnes lähden matkalle.
Ainoastaan sinä saat tulla sinne kertoaksesi minulle tehtäviesi
menestyksestä... Lähde, äläkä säästä mitään.
Sitten kun rouva Jules oli ollut asetettuna valaistulle
ruumisalttarille talon portilla, vietiin hänet tuona aamupäivänä
Saint-Roche'en. Kirkko oli kokonaan mustiin verhottu. Komeus,
jolla tämä sielumessu suoritettiin, oli kerännyt väkeä kokoon,
sillä Pariisissa on kaikki näytelmää, yksinpä syvin surukin. On
ihmisiä, jotka asettuvat ikkunoihin voidakseen nähdä, kuinka poika
itkee seuratessaan äitinsä ruumista, samoinkuin sellaisia, jotka
hankkivat itselleen mukavia paikkoja nähdäkseen, kuinka joku
mestataan. Ei millään maailman kansalla ole ahnaampia silmiä. Mutta
uteliaat olivat erikoisen hämmästyneitä nähdessään Saint-Rochen
kirkon kuusi ylt'yleensä mustiin verhottua sivukappelia. Kaksi
surupukuun puettua miestä oli kuolinmessun aikana jokaisessa
näistä kappeleista. Kuorissa ei nähty muita kuin notario Desmarets
ja Jacquet; aitauksen ulkopuolella oli palvelusväki. Uteliaista
ihmisistä oli tuollaisessa komeudessa, johon niin vähän sukulaisia
otti osaa, jotain selittämätöntä. Jules ei ollut tahtonut ketään
välinpitämättömiä tähän juhlaan. Suurmessu vietettiin kuolinmessujen
synkällä ylevyydellä. Paitsi Saint-Rochen vakinaisia pappeja otti
toimitukseen osaa vielä kolmetoista eri seurakunnista saapunutta
pappia. Tuskinpa koskaan on "Dies irae" tehnyt kristittyihin,
jotka sattumalta, uteliaisuudesta tai tunne-elämyksien halusta
olivat kokoontuneet, syvempää vaikutusta kuin sinä hetkenä, jolloin
kahdeksan laulajaa pappien ja kuoripoikien säestämänä vuorotellen
viritti tuon hymnin. Kuudesta sivukappelista kohosi kaksitoista muuta
tuskan viiltämää lapsenääntä, jotka valittaen yhtyivät hymniin.
Kaikissa kirkon osissa värähteli pelko; kaikkialta ahdistuksen
huudot vastasivat kauhistuksen huutoihin. Tämä kaamea musiikki
ilmensi tuskia, jotka olivat tuntemattomia maailmalle, salattuja
ystävyyssuhteita, jotka itkivät kuollutta. Ei koskaan ole missään
ihmisuskonnossa voimallisemmin ilmaistu tuota peljästystä, joka
valtaa sielun, kun se tempautuu irti ruumiista ja vavahtelee Jumalan
musertavan majesteetin läsnäollessa. Tuon huutojen huudon edessä
saavat nöyrtyä säveltäjät ja heidän hehkuvimmatkin sävellyksensä. Ei,
ei mikään voi vertoja vetää tuolle laululle, joka kokoaa säveliinsä
ihmisintohimot ja kuin sähkövirta antaa niille elämää haudan tuolla
puolenkin, vieden ne vielä värisevinä elävän ja kostavan Jumalan
eteen. Lasten äänet yhtyneinä mataliin ääniin sisältävät tuossa
kuolinvirressä ihmiselämän sen kaikissa kehitysasteissa, ne tuovat
ilmi kehdon kärsimykset, ne kasvavat elämän vuosien kaikista tuskista
miesten täyteläisessä poljennossa, pappien ja vanhusten sorajavassa
säveleessä: koko tuo ytimiin tunkeva sointu, täynnä salamaa ja
ukkosta, eikö se puhu pelottomimmallekin mielikuvitukselle,
kylmimmällekin sydämelle ja vieläpä filosofillekin? Sitä kuunnellessa
tuntuu kuin Jumala puhuisi. Eivät minkään kirkon holvikaarrokset ole
kylmiä; ne väräjävät, ne puhuvat, ne herättävät pelkoa valtavalla,
moninkertaisella kaiullaan. Te luulette näkevänne lukemattomien
kuolleiden nousevan ylös ja ojentavan käsiään. Ei isä, ei nainen
eikä lapsi ole enää mustan vaatteen alla, se on ihmiskunta, joka
nousee tomusta. On mahdotonta tuomita katolista, apostoolista
roomalaista uskontoa niin kauan kuin ei ole kokenut syvintä tuskista:
itkenyt rakastettua olentoa, joka lepää hautakammiossa; niin
kauan kuin te ette ole tunteneet kaikkia niitä mielenliikutuksia,
joita teidän sydämessänne herättää tuo epätoivon hymni noilla
huudoilla, jotka musertavat sielun, tuolla pyhällä pelolla, joka
kasvaa säkeistöstä säkeistöön, joka kääntyy taivasta kohden, joka
järkyttää, joka painaa alas, joka kohottaa sielun ja jättää teidän
mieleenne ikuisuuden tunteen, sinä hetkenä, jolloin viimeinen värssy
päättyy. Äärettömyyden suuri ajatus on noussut teidän eteenne, ja
silloin on kaikki hiljaista kirkossa. Kukaan ei puhu sanaakaan,
eivätpä epäuskoisetkaan tiedä, mikä heidän oikein on. Espanjalainen
nero yksin on voinut keksiä tuon valtavan majesteetillisyyden
valtavimmalle surulle. Kun juhlan pääosa oli loppunut, tuli
kaksitoista surupukuista miestä kirkon kuudesta sivukappelista ja
asettui arkun ympärille kuuntelemaan toivon laulua, jonka kirkko
soinnuttaa kristitylle sielulle ennen hänen maallisen hahmonsa
hautaamista. Sitten jokainen noista miehistä nousi verhottuihin
vaunuihin; Jacquet ja herra Desmarets ottivat kolmannettoista vaunut
ja palvelijat seurasivat jalkasin. Tunti jälkeenpäin nuo kaksitoista
miestä olivat hautausmaalla, jota kansanomaisesti kutsutaan nimellä
Père-Lachaise, kaikki piirissä haudan ympärillä, johon arkku oli
laskettu, uteliaiden ihmisten edessä, joita tuon julkisen puutarhan
kaikilta puolilta oli kerääntynyt paikalle. Sitten, lyhyen rukouksen
jälkeen, pappi heitti kourallisen maata tuon naisen jäännöksille;
ja haudankaivajat, vaadittuaan juomarahansa, kiiruhtivat täyttämään
hautaa, mennäkseen jonkun toisen hautajaisiin...
Tähän näyttää päättyvän tämän kertomuksen kulku; mutta ehkäpä
se olisi epätäydellinen, jos, annettuamme vähäisen luonnoksen
pariisilaiselämästä ja seurattuamme sen oikullisia heilahduksia,
olisimme siitä unohtaneet kuoleman. Kuolema Pariisissa on aivan
erilainen kuin muissa pääkaupungeissa, ja harvat henkilöt
tuntevat noita taisteluita, joita todellinen suru saa kestää
sivistystä, Pariisin hallitusta vastaan. Ehkäpä myös Jules ja
Ferragus XXIII pyrkivät hyvinkin hartaasti siihen, että heidän
elämänsä kehitys pääsisi vapaaksi kylmyydestä. Lyhyesti, monet
ihmiset ottavat mielellään selvän kaikesta ja tahtoisivat, kuten
nerokkain arvostelijoistamme on sanonut, tietää minkä kemiallisen
menettelyn kautta öljy palaa Aladinin lampussa. Jacquet, hallinnon
virkamiehenä, kääntyi luonnollisesti virastojen puoleen saadakseen
luvan kaivaa rouva Jules'in ruumiin ylös ja polttaa sen. Hän puhui
poliisipäällikölle, jonka suojeluksen alaisena kuolleet nukkuvat.
Tämä virkamies vaati tekemään siitä anomuksen. Oli ostettava arkki
leimattua paperia, oli annettava surulle virastollinen luonne; oli
lausuttava virkakielellä toivomus, jonka ilmaisemiseen masentuneelta
mieheltä puuttui sanoja; oli kylmästi mainittava ja reunaan
merkittävä anomuksen sisällys:
Asianomainen pyytää lupaa vaimonsa ruumiin polttamiseen.
Tämän nähdessään ja lukiessaan tuota reunamuistutusta, jossa
pyynnön sisällys oli hänen neuvonsa mukaan niin selvästi ilmaistu,
virkamies, jonka tehtävänä oli esittää asia valtioneuvokselle,
poliisipäällikölle, lausui:
-- Mutta tämähän on hyvin vakava kysymys! Raportti ei voi olla valmis
ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.
Jules, jolle Jacquet'n oli pakko puhua tästä viivytyksestä, ymmärsi
Ferragus'in sanat: "sytyttää tuleen Pariisi". Ei mikään näyttänyt
hänestä luonnollisemmalta kuin tuhota tuo hirviörykelmä.
-- Mutta, sanoi hän Jacquet'lle, pitää kääntyä sisäasiain ministerin
puoleen. Ehkäpä sinun ministerisi voisi puhua hänelle.
Jacquet meni sisäasiain ministeristöön, pyysi puhelua ja saikin
sen, mutta vasta viidentoista päivän kuluttua. Jacquet oli sitkeä
mies. Hän kulki virastosta virastoon ja pääsi lopulta ministerin
yksityissihteeriin asti, jolle hän sai toimitetuksi asiansa
ulkoasiain ministerin yksityissihteerin kautta. Näiden korkeiden
suosijain avulla pääsi hän jo seuraavana aamuna ministerin puheille,
ja kun hänellä oli mukanaan ulkoasiain hallitsijan antama kirjallinen
suositus sisäasiain Pashalle, toivoi hän yhdellä ryntäyksellä
voittavansa asian. Hänellä oli kaikki perustelut, kumoavat vastaukset
ja niin poispäin valmiina; mutta kaikki meni myttyyn.
-- Asia ei liikuta minua, sanoi ministeri, se kuuluu
poliisipäällikölle. Sitäpaitsi ei ole lakia, joka myöntäisi
aviopuolisoille oikeuden vaimojensa ruumiisiin yhtävähän kuin isille
lapsiensa ruumiisiin. Tapaus on siis sangen mutkallinen. Lisäksi
tulee asiassa esille yleisen hyödyn kysymykset, joita on tarkoin
pohdittava. Pariisin kaupungin edut voivat siinä kärsiä. Sanalla
sanoen, jos asia riippuisi välittömästi minusta, en minä voisi käden,
käänteessä asiaa ratkaista, vaan täytyisi minun ensin saada raportti.
Raportti on nykyisessä hallinnossa samaa kuin helvetin esipiha
kristinuskossa. Jacquet tunsi raporttitaudin, hänen ei tarvinnut
ensi kertaa huoata tuota virastonaurettavuutta, hän tiesi, että
siitä lähtien, kun raportti oli tunkeutunut valtioasioihin,
vuodelta 1804 polveutuvan hallinnollisen vallankumouksen kautta, ei
ainoakaan ministeri olisi muodostanut itselleen mielipidettä tai
ratkaissut jotain asiaa, ellei tuo mielipide tai asia ensin olisi
ollut paperintöhrijöitten, viivotinritarien ja hänen virastonsa
ylevien aivojen supistama, seuloma ja kynimä. Jacquet (hän kuului
noihin ihmisiin, jotka ansaitsisivat Plutarkon elämäkertojensa
kirjoittajaksi) huomasi, että hän oli pettynyt asian kulusta ja
että hän, lakitietä käyttämällä, oli tehnyt sen mahdottomaksi.
Rouva Jules olisi yksinkertaisesti pitänyt viedä jollekin herra
Desmarets'n maatiloista ja siellä kylänvoudin suosiollisella
luvalla tyydytettävä surevan puolison toivomus. Valtiollinen ja
hallinnollinen laillisuus ei edistä mitään, se on sekä kansoille ja
kuninkaille että yksityisten eduille hedelmätön hirviö; mutta kansat
eivät osaa tulkita muita kuin verellä kirjoitettuja perusohjeita, ja
laillisuudesta johtuva onnettomuus on aina rauhallista; se tyhmentää
vain kansaa, siinä kaikki. Jacquet, vapaamielisenä miehenä, ajatteli
takaisin palatessaan rajattoman itsevaltiuden hyviä tekoja, sillä
ihminen arvostelee aina lakeja ainoastaan intohimojensa valossa.
Kun Jacquet sitten seisoi Jules'in edessä, täytyi hänen ilmoittaa
pettymyksensä, ja onneton puoliso, ankaran kuumeen valtaamana, sai
pysyä kaksi päivää vuoteessa. Ministeri puhui vielä samana iltana
eräillä ministeri-illallisilla erään pariisilaisen haaveesta polttaa
vaimonsa roomalaisten tavalla. Pariisin seurapiirien puheenaiheena
oli juuri tällöin lyhyen aikaa antiikkiset hautaukset. Kun vanhat
tavat jälleen tulivat muotiin, pitivät jotkut hyvin kauniina sitä,
että ylhäisille henkilöille jälleen käytettäisiin ruumisrovioita.
Tällä mielipiteellä oli vastustajansa ja puolustajansa. Muutamat
sanoivat, että suuria miehiä oli liian paljon ja että tuo tapa
kallistaisi polttopuita, sitäpaitsi herättäisi, tahdonilmauksiltaan
niin vaihtelevaisessa kansassa kuin ranskalaiset ovat, helposti
naurua nähdä joka kadunkäänteessä pitkä sarja uurniin pantuja
esi-isiä, ja jos uurnilla olisi arvoa, iskisivät ehkä koronkiskurit,
nuo ihmiset, jotka eivät ole tottuneet kunnioittamaan mitään,
kyntensä niihin ja silloin piankin saisi nähdä uurnia, täynnä
kunnianarvoisaa tuhkaa, seisomassa huutokaupassa. Toiset vastasivat,
että esi-isät, sillä tavoin asetettuina, olisivat suuremmassa
turvassa kuin Père-Lachaise'ssa, sillä Pariisin kaupungin täytyisi
nähtävästi ennen pitkää järjestää joku Pärttylinyö kuolleitansa
vastaan, jotka yhä enemmän ja enemmän anastivat maata itselleen
ja uhkasivat jonakin päivänä ulottua la Brie'n maihin. Lyhyesti,
koko asia muodostui yhdeksi noita pintapuolisia, lennokkaita
pariisilaisväittelyitä, jotka usein iskevät kylläkin syviä haavoja.
Onneksi Jules ei tiennyt mitään noista keskusteluista, leikki- ja
kokkapuheista, joihin hänen surunsa antoi aihetta Pariisissa.
Poliisipäällikkö loukkautui siitä, että Jacquet oli käyttänyt
ministeriä välttääkseen korkean katurauhaviraston viisautta
ja hitautta. Rouva Jules'in hautaus oli kysymys, joka kuului
katurauhavirastolle. Poliisitoimisto työskenteli siis anomuksen
jyrkän hylkäämisen suuntaan, sillä jokainen anomus asettaa viraston
liikkeelle, ja kun se on kerran päässyt liikkeeseen, voi sillä päästä
koko pitkälle. Hallitusvirasto voi nimittäin viedä kaikki asiat
valtioneuvostoon asti, ja se on toinen vaikeasti käyntiin asetettava
kone. Toisena päivänä Jacquet antoi ystävänsä ymmärtää, että tämän
oli luovuttava toivostaan; sillä kaupungissa, jossa mustiin liinoihin
ommelluilla kyynelillä oli hintaluettelo, jossa lait määräsivät
seitsemän hautaamisluokkaa, jossa kuolleiden maa punnittiin
hopeassa ja surusta kiskottiin etuja ja pidettiin kaksinkertaista
kirjaa, jossa kirkon rukoukset olivat korkeassa hinnassa, jossa
kirkkoneuvosto otti eri maksun muutamista Dies-irae-kuoron
lisä-äänistä, sellaisessa kaupungissa oli mahdotonta kaikki se, mikä
pyrki eroamaan viranomaisten surulle määräämästä tiestä.
-- Se olisi ollut onni minun kurjuudessani, sanoi Jules, minä olin
tehnyt suunnitelman kuolla kaukana täältä ja toivoin saavani pitää
Clémence'n käsivarsillani haudassa. En tiennyt, että virkavalta voi
ulottaa kyntensä aina meidän ruumisarkkuihimme asti.
Sitten hän tahtoi mennä katsomaan, olisiko hänen vaimonsa
vieressä vielä hiukan tilaa hänelle. Molemmat ystävät läksivät
siis kirkkomaalle. Sinne tultuaan tapasivat he, kuten teatterien,
museoiden ja postipysäkkien ovilla, ciceroneja, jotka tarjoutuivat
heitä opastamaan Père-Lachaise'n labyrintissä. Heidän kumpaisenkin
oli mahdotonta tietää, missä Clémence lepäsi. Mika kauhea ahdistus!
He menivät kysymään hautausmaan portinvartijalta. Kuolleilla
on portinvartijansa, ja on hetkiä, jolloin kuolleet eivät ole
näkyvissä. Saa myllertää kaikki korkeamman ja alemman poliisin
säädökset saadakseen oikeuden öisin tulla itkemään hiljaisuudessa
ja yksinäisyydessä haudalla, jossa rakastettu olento nukkuu. On
asetuksia talvea ja asetuksia kesää varten. Kaikista Pariisin
portinvartijoista on Père-Lachaise'n portinvartija varmaankin
onnellisin. Ensiksikin hänen ei tarvitse vetää mitään soittokellon
nauhaa; sitten hänellä on kopin asemesta talo, rakennus, joka ei
ole tosin täydellinen ministeriö, vaikkakin siellä on suuri joukko
virkamiehiä ja useampia käskyläisiä ja vaikka tuolla kuolleiden
kuvernöörillä on kiinteä palkka ja käytettävänään suunnaton
valta, josta kukaan ei voi valittaa: hän voi olla itsevaltias
oikein sydämensä pohjasta. Hänen talonsa ei ole myöskään mikään
liiketalo, vaikka siellä on konttorihuoneita, kirjanpitoa, tuloja,
menoja sekä voittoja. Tuo mies ei ole sveitsiläinen, ei ovenvahti
eikä portinvartija; portti, joka ottaa kuolleet vastaan, on alati
avoimena; lisäksi, vaikka hänen on pidettävä huolta muistopatsaista,
hän ei ole mikään hoitaja; lyhyesti, hän muodostaa epämääräisen
poikkeuksen, vallan, joka ottaa osaa kaikkeen ja joka itse ei ole
mitään, vallan, joka on kaiken ulkopuolalla, kuten kuolema, josta se
elää. Kuitenkin riippuu tuo kaikkien säädöksien ulkopuolella oleva
mies Pariisin kaupungista, olennosta, joka on haaveellinen kuin
laiva, joka on sen tunnusmerkkinä, järjellä varustetusta olennosta,
jonka tuhannet käpälät harvoin ovat yksimielisiä liikkeissään, niin
että sen virkamiehet ovat melkein erottamattomia. Tämä kirkkomaan
vartija on siis virkamieheksi tullut portinvahti, joka ei riipu
mistään muutoksista. Hänen asemansa ei ole muutoin mikään lepoa
tarjoava paikka: hän ei anna haudata ketään ilman lupatodistusta,
hänen on tehtävä tiliä kuolleistaan, hän osoittaa tuolla avaralla
kentällä ne kuusi neliöjalkaa, jonne te jonakin päivänä asetatte
kaiken, mitä te rakastatte, kaiken mitä te vihaatte, rakastetun,
ystävän. Niin, tietäkää se, kaikki Pariisin tunteet päätyvät tuohon
taloon ja siellä hallitaan. Tuolla miehellä on luetteloita, joihin
hän kirjaa kuolleensa, ne ovat samalla kertaa sekä haudoissaan että
hänen papereissaan. Hänellä on alaisinaan vartijoita, puutarhureita,
haudankaivajia ja apulaisia. Itkevät eivät puhu ensiksi hänelle.
Hän ilmaantuu ainoastaan vakavissa tapauksissa, kun on kysymyksessä
vaihdoksiin joutunut kuollut, murhattu kuollut, haudan avaaminen
tai kuollut, joka nousee ylös. Hallitsevan kuninkaan rintakuva on
hänen kamarissaan ja luultavasti säilyttää hän myöskin entisien
kuninkaiden ja keisarien rintakuvia jossakin kaapissa, jossakin
tuollaisessa pikku Père-Lachaise'ssa, vallankumouksen varalta.
Lyhyesti, hän on julkinen mies, erinomainen mies, hyvä isä ja hyvä
puoliso, tämä olkoon sivumennen sanottuna. Hän on kuitenkin nähnyt
niin erilaisia tunteita kulkevan ohitsensa ruumisvaunujen muodossa,
hän tuntee niin paljon kyyneliä, todellisia ja teeskenneltyjä, hän
on nähnyt surun niin monessa hahmossa ja niin monilla kasvoilla, hän
on oppinut tuntemaan kuusi miljoonaa ikuista surua, niin että suru
on hänelle enää vain yksitoista tuumaa paksu, neljä jalkaa korkea
ja kaksikymmentäkaksi jalkaa leveä kivi. Mitä suruun tulee, on se
hänen virkansa ikävyyksiä. Hän ei voi koskaan syödä aamiaista eikä
päivällistä ilman lohduttamattoman murheen sadetta. Kaikkiin muihin
tunteisiin nähden hän on hyvä ja lempeä: hän voi itkeä jokaista
draaman sankaria, herra Germeuil'iä Auberge des Adrets-näytelmässä,
miestä, jolla on vain keltaiset housut ja jonka Robert Macaire
murhaa, mutta todellisia kuolleita kohtaan hänen sydämensä on
kivettynyt. Kuolleet ovat hänelle numeroita, hänen virkansa on
järjestää kuolema. Lopuksi voi sattua kolme kertaa vuosisadassa
aika, jolloin hänen toimensa on ylevä, ja silloin on hän ylevä
joka hetki... ruton aikana. Kun Jacquet lähestyi häntä, oli tämä
itsevaltias juuri vihan puuskan valtaamana.
-- Minä olin käskenyt, huusi hän, kastella kukat Masséna-kadulta aina
Regnauld de Saint-Jean-d'Angely-torille asti. Mutta olisittekos te
sen tehneet! Piru vieköön, jos sukulaiset suvaitsevat tulla tänään,
kauniilla ilmalla, heittäytyvät he minun niskaani; he huutavat kuin
kärvennetyt, levittävät meistä kauheita asioita ja parjaavat meitä...
-- Herra, sanoi hänelle Jacquet, tahtoisimme mielellämme tietää,
minne rouva Jules on haudattu.
-- Kuka? Rouva Jules? kysyi hän. Kahdeksan päivän aikana on meillä
ollut kolme rouva Jules'ia... -- Ah! huudahti hän keskeyttäen
ja katsoi portille, tuolla tulee översti de Maulincour'in
hautajaissaatto, tuokaa minulle lupatodistus... kaunis saatto
toden totta, jatkoi hän, Hän on seurannut isoäitinsä kantapäillä.
On perheitä, joissa pyritään maakamaraan oikein kilpaa. Näillä
pariisilaisilla on niin kirotun huono veri!
-- Herra, sanoi hänelle Jacquet koskettaen häntä käsivarteen, kuollut,
josta teille puhun, on rouva Jules Desmarets, vekselinvälittäjän
puoliso.
-- Ah! minä tiedän, vastasi hän katsoen Jacquet'hen. Eikö se ollut
ruumissaatto, jossa oli kolmetoista suruvaatteista ajoneuvoa ja
vain yksi ainoa sukulainen kahdessatoista ensimäisessä? Se oli niin
koomillista, että se herätti meidän huomiotamme...
-- Herra, olkaa varuillanne, herra Jules on minun kanssani, hän voi
kuulla puheenne, ja se, mitä sanoitte, on sopimatonta.
-- Anteeksi, herra, te olette oikeassa. Luulin teidän olevan
perillisiä... -- Herra, jatkoi hän vetäen hautausmaan kartan
esiin, rouva Jules on Maréchal-Lefebore kadulla, käytävä n:o
4, Comedie-Francaise'n näyttelijättären neiti Raucourt'in ja
erään lihavan teurastajan herra Moreau-Malvin'in välissä.
Viimeksimainitulle on tilattu muistopatsas valkoisesta marmorista ja
tulee se olemaan kauneimpia, mitä meillä täällä on.
-- Herra, sanoi Jacquet keskeyttäen portinvartijan, näillä tiedoilla
emme ole päässeet sen pitemmälle...
-- Se on totta, vastasi hän katsellen ympärilleen.
-- Johannes, huusi hän eräälle miehelle, joka oli läheisyydessä,
vie nämä herrat erään vekselinvälittäjän puolison rouva Jules'in
haudalle. Sinä tiedät, neiti Raucourt'in vieressä, jonka haudalla on
patsas.
Ja molemmat ystävät läksivät nyt matkaan apulaisen saattamina; mutta
heidän ei onnistunut päästä sille jyrkälle tielle, joka vie ylempään
kirkkomaan käytävään, saamatta osakseen lukemattomia imelin ilmein
tehtyjä tarjouksia marmorin myyjiltä, lukkosepiltä ja hautakiven
veistäjiltä.
-- Jos herra tahtoo antaa jotain laittaa, voimme me hyvin halvalla
hinnalla palvella...
Jacquet'n onnistui suojella ystävänsä korvia näiltä sanoilta, jotka
ovat niin kauheita vertavuotaville sydämille, ja he saapuivat
hautauspaikalle. Nähdessään tuon vasta lapioidun mullan, johon
muurarit olivat pistäneet vaarnoja merkitäkseen kiven paikan
sepälle ristikon valmistamista varten, Jules nojautui Jacquet'n
olkapäähän ja nosti ainoastaan silloin tällöin päätänsä silmätäkseen
tuota multakasaa, johon hänen täytyi jättää sen olennon maalliset
jäännökset, jonka kautta hän vielä eli.
-- Kuinka pahasti hän onkaan tuolla! sanoi Jules.
-- Mutta hän ei ole siellä, vastasi Jacquet, hän on sinun
muistossasi. Tule, jättäkäämme tämä inhoittava hautuumaa, jossa
kuolleet ovat koristetut kuin naiset tanssiaisissa.
-- Jos ottaisimme hänet pois täältä?
-- Onko se mahdollista?
-- Kaikki on mahdollista! huusi Jules. -- Kerran olen siis minäkin
tänne tuleva, sanoi hän hetken kuluttua. Täällä on tilaa.
Jacquet'n onnistui viedä ystävänsä pois tästä ympäristöstä, joka
pronssiristikoilla ja komeilla hautalaitteilla oli jaettu neliöihin
kuten tammilauta. Hautoja koristivat palmut, kirjoitukset ja
kyyneleet, jotka olivat yhtä kylmiä kuin kivet, joihin lohduttomat
ihmiset olivat antaneet hakata surunsa ja vaakunansa. Mustin
kirjaimin oli niissä luettavana sanasutkauksia, epigrammeja
uteliaita vastaan, iskusanoja, lennokkaita jäähyväisiä, sopimuksia
nähdä jälleen toisensa paikoissa, joissa ei milloinkaan ketään
ole; pöyhkeitä elämäkertoja, kilin-kalia, vaaterepaleita,
kissankultaa. Täällä Thyrsussauvoja, tuolla keihäänkärkiä, sen ohessa
egyptiläisiä uurnia ja siellä täällä oikeita kanuuniakin; kaikkialla
tuhansien eri ammattien tunnusmerkkejä ja kaikenlaisia tyylejä:
maurilaista, kreikkalaista ja goottilaista tyyliä, villakankaita,
pallokeppejä, maalauksia, uurnia, suojelushenkiä, temppeleitä ja
paljon lakastuneita kukkia ja kuihtuneita ruusupensaita. Se oli
häpeämätöntä komediaa, se oli vielä kerran koko Pariisi katuineen,
kyltteineen, elinkeinoineen ja taloineen, mutta katsottuna nurin
käännetyn kaukoputken läpi, mikroskopinen Pariisi, supistettuna
varjojen ja kuolinnaamioiden alaan, ihmiskuntaan, jolla ei ole enää
muuta suurta kuin turhamaisuus. Sitten Jules huomasi jalkojensa
juuressa Seine-joen pitkässä laaksossa Vaugirard'in ja Meudon'in,
Bellevillen ja Montmartre'n rantojen välissä todellisen Pariisin
verhottuna sinertävään savuhuntuun, jonka auringonsäteet tekivät nyt
läpinäkyväksi. Hän silmäsi pikaisesti noita neljääkymmentätuhatta
taloa ja sanoi osoittaen Vêndome-torin pylväiden ja invaliidikirkon
kultakupolien välistä alaa: Hänet on riistänyt minulta tuo utelias
maailma, joka tuolla alhaalla liikkuu ja tunkee liikuttaakseen ja
tunkeakseen. Neljä peninkulmaa täältä, Seinen rannalla, eräässä
vaatimattomassa kylässä, joka oli yhdellä niistä kummuista, jotka
liittyvät tuohon pitkään vuorijonoon, jonka keskellä suuri Pariisi
liikkuu kuin lapsi kehdossaan, tapahtui kuolema- ja surunäytelmä,
mutta vailla kaikkea pariisilaista loistoa, vailla soihtuja ja
kynttilöitä, verhottuja vaunuja ja katolilaisia rukouksia, kuolema,
joka oli aivan yksinkertainen. Tapaus oli seuraava. Erään nuoren
tytön ruumis oli aamulla ajautunut Seine'n rannan liejuun ja
kaislikkoon. Hiekanvetäjät olivat sen työhön mennessään huomanneet
noustessaan heikkoon venheeseensä.
-- Katsohan! viisikymmentä markkaa on ansaittu, sanoi yksi heistä.
-- Tosiaankin, sanoi toinen.
Ja he lähestyivät kuollutta.
-- Sehän on hyvin kaunis tyttö.
-- Mennään tekemään siitä ilmoitus.
Ja sitten kun molemmat hiekanvetäjät olivat peittäneet ruumiin
takeillaan, menivät he kylänvoudin luokse, joka suuresti hämmästyi
huomatessaan, että hänen oli tehtävä tästä löydöstä pöytäkirja.
Sanoma tapahtumasta levisi tuolla telegrafinopeudella, joka on
ominaista maille, joissa sosiaalisella yhteydellä ei ole mitään
keskeytystä ja joissa pahanilkiset puheet, juorut ja parjaukset,
lyhyesti, koko tuo sosiaalinen kertomistaito, joka märehtii maailmaa,
on aukottomassa yhteydessä rajalta rajalle. Kylänvoudin vapauttivat
pian kaikesta hämmennyksestä ihmiset, jotka tulivat virkataloon.
He muuttivat pöytäkirjan tavalliseksi kuolintodistukseksi,
sillä he tunsivat, että hukkunut tyttö oli neiti Iida Gruget,
korsettiompelijatar, joka asui Corderie-du-Temple kadulla numerossa
14. Oikeuspoliisi saapui ja myöskin leski Gruget tyttärensä viimeinen
kirje kädessään. Äidin nyyhkyttäessä lääkäri totesi kuoleman
johtuneen mustan veren virtaamisesta keuhkoihin, ja sillä oli
kaikki tehty. Kun tutkimus oli lopetettu ja tarpeelliset määräykset
annettu, salli virasto kello kuuden aikaan illalla haudata tytön.
Kylän pastori ei sallinut viedä kuollutta kirkkoon ja kieltäytyi
rukoilemasta hänen puolestaan. Eräs vanha talonpoikaisnainen kääri
hukkuneen kuolinliinoihin ja neljä miestä kantoi hänet sitten
tavallisessa, kuusilaudoista kokoonkyhätyssä arkussa kirkkomaalle;
pari uteliasta talonpoikaisnaista, jotka puoleksi hämmästyksellä
ja puoleksi osanotolla lörpöttelivät hänen kuolemastaan, seurasi
arkkua. Eräs vanha sääliväinen rouva esti leski Gruget'a ottamasta
osaa tyttärensä surulliseen saattoon. Seurakunnan kellonsoittajan,
lukkarin ja haudankaivajan virkoja hoitava mies oli sillävälin
kaivanut haudan, puoli tynnörinalaa käsittävälle, kirkon takana
olevalle kylän hautausmaalle. Kirkko oli tuota tunnettua klassillista
rakennustapaa. Siinä oli neliskulmainen torni, jonka katto oli
suippo ja liuskakivillä peitetty, ja sitä tukivat monikulmaiset
pilarit. Kuorin muodostaman puoliympyrän takana oli raunioituneen
muurin ympäröimä hautausmaa, kenttä täynnä pieniä kumpuja, ilman
marmorikiviä ja ilman kävijöitä, mutta varmaan oli jokainen hauta
kyynelin ja todellisella surulla peitetty; ainoastaan Iida Gruget'n
haudan täytyi olla ilman niitä, hänet kaivettiin maahan erääseen
nurkkaan, jossa kasvoi pensaita ja korkeata heinää. Kun ruumisarkku
oli laskettu tuon yksinkertaisuudessaan niin runollisen kentän
poveen, jäi haudankaivaja pian yksin yön lähestyessä. Täyttäessään
hautaa pysähtyi hän ajoittain työssään silmätäkseen tietä muurin
toisella puolella; kerran katsoi hän lapioonsa nojaten alas
Seine-virralle, joka oli hänelle tuonut tämän kuolleen.
-- Tyttö parka! huudahti eräs mies, joka äkkiä oli saapunut haudan
ääreen.
-- Te säikähdytitte minua, herra! sanoi haudankaivaja.
-- Onko pidetty sielumessua sille, jota te hautaatte?
-- Ei ole, herra. Pastori ei tahtonut. Tämä oli ensimäinen ihminen,
joka haudattiin tänne kuulumatta seurakuntaan. Täällä kaikki tuntevat
toisensa. Onko herra...? Kah, hän on poissa!
Muutamia päiviä oli kulunut, kun eräs mustiinpuettu mies tuli
Jules'in taloon ja, tahtomatta puhutella häntä, asetti hänen vaimonsa
huoneeseen suuren porfyriuurnan, jonka päältä Jules luki seuraavat
sanat:
INVITA LEGE
CONJUGI MOERENTI
FILIOLAE CINERES
RESTITUIT,
AMICIS XII JUVANTIBUS,
MORIBUNDUS PATER.
[Lain ollessa vastaisena, surevalle puolisolle palautti tyttären
tuhkat, kahdentoista ystävän auttaessa, kuoleva isä.]
-- Mikä mies! sanoi Jules kyyneleitä vuodattaen.
Kahdeksan päivää riitti vekselinvälittäjälle täyttämään kaikki
vaimonsa toivomukset ja järjestämään asiansa; hän möi toimensa Martin
Faleix'in veljelle ja jätti Pariisin aikana, jolloin hallitus vielä
kiisteli siitä oliko kansalaiselle sallittua omistaa vaimonsa ruumis.
Kuka ei ole Pariisin bulevaardeilla, jossain kadun kulmassa tai
Palais Royal'in pylväistöissä, lyhyesti, jossain maailman paikassa,
miten sattuma kulloinkin sovittaa, kohdannut jotain olentoa, miestä
tai naista, jota nähdessä herää tuhansia sekavia ajatuksia? Kun me
näemme tuollaisen olennon, tunnemme me äkkiä syvää mielenkiintoa,
joko hänen piirteidensä vuoksi, joiden kummallinen muoto ilmaisee
levotonta elämää, tai tuon harvinaisen kokonaisuuden vuoksi, jonka
hänen liikkeensä, kasvonilmeensä, käyntinsä ja pukunsa muodostavat,
tuon syvän katseen tai muiden epämääräisten vaikutusten vuoksi,
jotka tunkevat meihin voimakkaasti ja yhdellä iskulla, ilman että
me voimme tarkoin selittää mielenliikutuksemme syytä. Seuraavana
päivänä hävittävät toiset ajatukset, toiset pariisilaiskuvat tuon
ohimenevän unen. Mutta jos me kohtaamme vielä kerran saman olennon
käymällä määrättyyn aikaan säännöllisesti tuon paikan ohi, kuten
tekee esim. kunnallisvirkamies, joka kahdeksan tuntia päivässä
saa päättää asioita, tai harhailemalla pitkin kävelyteitä noiden
ihmisten tavalla, jotka näyttävät olevan Pariisin katujen pysyvää
omaisuutta ja joita tapaa julkisissa paikoissa, ensiesityksissä
tai ravintoloissa, joiden kauneimpana koristuksena he ovat, niin
kietoutuu tuo olento lujasti teidän muistoonne ja pysyy siellä,
kuten ensimäinen nide romaanista, jonka loppua te ette voi
saada itsellenne. Me tunnemme itsessämme halua puhutella tuota
tuntematonta ja kysyä häneltä: "Kuka te olette? Minkätähden te
kuljeksitte? Millä oikeudella pidätte te taitettua kaulusta,
norsunluupäistä keppiä, vanhanaikaista liiviä? Minkätähden teillä
on siniset kaksinkertaisilla laseilla varustetut silmälasit?" tai:
"Minkätähden käytätte te yhä vielä keikarin kaulaliinaa?" Muutamat
noista harhailevista olennoista kuuluvat jonkinlaiseen rajajumalten
joukkoon; he eivät sano sielulle mitään, he ovat olemassa, siinä
kaikki; minkätähden? Kukaan ei sitä tiedä, he ovat kuten nuo kuvat,
joita kuvanveistäjät käyttävät tyyppeinään neljää vuodenaikaa
tai kauppaa tai menestystä varten. Toiset muistuttavat vanhoja
kansliavirkamiehiä, vanhoja valtion kaupanvälittäjiä, vanhoja
kenraaleja; he menevät, astuvat ohitse ja ovat aina jossain määrin
yli-ikäisen näköisiä. Joen vieremille puoleksi juurtuneiden puiden
kaltaisina he eivät näytä koskaan olevan olennaisena osana Pariisin
virrassa eikä sen nuorissa, toimeliaissa aalloissa. On mahdotonta
tietää, onko heidät unohdettu haudata tai ovatko he nousseet ylös
arkuistaan; he ovat joutuneet jonkinlaiseen kivettymistilaan.
Yksi noita Pariisin Melmoth-olentoja oli muutamia päiviä sitten
sekoittautunut tuohon viisaaseen ja mietiskelevään kansaan, joka,
kun taivas on kirkas, säännöllisesti peittää tasangon Luxembourg'in
eteläisen ja Observatoriumin pohjoisen ristikon välillä; suvuton,
puolueeton tasanko Pariisissa. Täällä ei Pariisi todellakaan enää
ole ja kuitenkin on. Tuolla paikalla on jotain torin, kadun,
bulevaardin, linnoituksen, puutarhan, puistokäytävän, maaseudun ja
pääkaupungin luonnetta, eikä se kuitenkaan ole mitään noista: se on
autiomaa. Tuon nimettömän paikan ympärillä kohoaa löytölasten koti,
synnytyslaitos, Cochin'in sairashuone, kapusinilaisluostari, La
Rochefoucauld'in vaivaistalo, kuuromykkäin talo ja Val-de-Grâce'n
sairashuone; lyhyesti, siellä on tyyssijansa kaikilla Pariisin
paheilla ja kurjuuksilla, ja jottei mitään tuosta ihmisystävällisestä
paikasta puuttuisi, tutkii tiede siellä nousu- ja pakoveden aikoja
ja maantieteellisiä pituusasteita. Herra de Chateaubriand on
perustanut sinne Maria-Teresia-sairashuoneen ja karmeliittinunnat sen
ohessa luostarin. Elämän suuret hetket ilmoitetaan kellonsoitolla,
joka kaikuu herkeämättä tuossa autiossa maassa niin äidille, joka
synnyttää, kuin lapselle, joka syntyy, niin paheelle, joka sortuu,
kuin työmiehelle, joka kuolee, samoin neitseelle, joka rukoilee,
vanhukselle, jota paleltaa, nerolle, joka erehtyy. Sitten, kahden
askeleen päässä, on Mont-Parnasse'n kirkkomaa, joka hetkestä hetkeen
ottaa vastaan Saint-Marceau-etukaupungin viheliäisiä surusaattoja.
Tuon korkealla sijaitsevan paikan, joka kohoaa Pariisin yli,
ovat kuulanpelaajat ottaneet haltuunsa, nuo vanhat, harmaat,
hyväntahtoiset olennot, kunnon ihmiset, joissa meidän esi-isämme
elävät yhä edelleen, ja joiden kasvoja voidaan verrata ainoastaan
heidän yleisönsä kasvoihin, elävään kuvakokoelmaan, joka heitä
alati seuraa. Mies, joka muutamia päiviä sitten oli tullut tuon
kaupunginosan asukkaaksi, oli alituisesti läsnä kuulapeleissä ja oli
tuon joukon silmiinpistävin ilmiö, ilmiö, joka, jos olisi luvallista
lajitella pariisilaiset eläintieteen eri luokkiin, olisi kuulunut
nilviäisiin. Uusi tulokas kuljeskeli myötätuntoisesti, kädessään
pieni kuula, jota käytetään maalina ja johon pelin koko mielenkiinto
kohdistuu. Kun maalikuula pysähtyi, nojautui hän puuta vasten ja
katseli samalla tarkkaavaisuudella, jolla koira seuraa isäntänsä
liikkeitä, kuulia, jotka lensivät ilmassa tai pyörivät maassa.
Häntä olisi voinut pitää kuulapelin haaveellisena suojelusjumalana.
Hän ei puhunut mitään, ja kuulanpelaajat, jotka ovat kiihkeimpiä
ihmisiä, jommoisia vain jossakin uskonlahkossa tapaa, eivät koskaan
olleet kysyneet syytä hänen itsepintaiseen vaitioloonsa, ainoastaan
jotkut terävänäköiset heidän joukossaan pitivät häntä sekä kuurona
että mykkänä. Kun oli määrättävä eri etäisyydet heittokuulan ja
maalikuulan välillä, oli tuntemattoman kävelykeppi erehtymättömänä
mittapuuna, jonka pelaajat noutivat vanhuksen jäisistä käsistä
pyytämättä sitä ainoallakaan sanalla lainaksi tai tekemättä edes
jotain ystävällisyyden merkkiä. Hänen keppinsä lainaaminen oli
palvelus, johon hän vaieten oli myöntynyt. Jos tuli sade, jäi hän
seisomaan pelin ääreen, kuulien orjana, alotetun pelin suojelijana.
Sade ei liikuttanut häntä sen enempää kuin kaunis ilmakaan, ja hän
oli, kuten pelaajatkin, jonkinlainen älyttömimmän pariisilaisen ja
älykkäimmän eläimen välimuoto. Muutoin oli hän kalpea ja kuihtunut,
siistimätön ja hajamielinen ja saapui usein paljain päin, jolloin
nähtiin hänen vaalentuneet hiuksensa ja hänen kulmikas, keltainen,
kalju päänsä, joka muistutti jonkun köyhän rikkonaisista housuista
esiinpistävää polvea. Hän oli tylsä, ilman ajatuksen hiventäkään
katseessaan ja ilman lujuutta käynnissään; hän ei hymyillyt koskaan,
ei nostanut koskaan silmiään taivaaseen päin, vaan piti ne alati
maahan käännettyinä, ja näytti siltä, kuin olisi hän alati sieltä
jotain etsinyt. Kello neljältä nouti hänet eräs vanha nainen
viedäkseen hänet jonnekin, ei tiedetty mihin; nainen hinasi häntä
käsivarresta niinkuin nuori tyttö vetää mukanaan itsepäistä vuohta,
joka tahtoo vielä syödä, kun on mentävä talliin. Tämä vanhus oli
hirveä nähdä.
Eräänä iltapäivänä tuli Jules yksin matkavaunuissa, jotka nopeasti
kiitivät Itäistä katua pitkin ja kulkivat Observatoriumi-mäen poikki
juuri sillä hetkellä, jolloin tuo vanhus, puuhun nojaten, antoi
muutamien rauhallisesti kiihtyneiden pelaajien kiroillessa ottaa
kepin itseltään. Jules, joka luuli tuntevansa tuon miehen, tahtoi
pysähtyä ja samassa hetkessä hänen vaununsa seisahtuivatkin: kuski,
jolta ohikulkeva rattaiden jono oli sulkenut tien, ei uskaltanut
pyytää kiihtyneitä kuulanpelaajia väistymään: hänellä oli liiankin
hyvä tajunta siitä, että katumeteliä on kavahdettava.
-- Se on hän! sanoi Jules, joka lopuksi oli noissa ihmisenraunioissa
tuntenut Ferragus XXIII:nnen, salaliittolaisten päämiehen. --
-- Kuinka hän rakasti Clémence'a! lisäsi hän vähän ajan perästä. --
Antakaa mennä, kuski! huusi hän.