Ranskankielestä suomensi Volmari Raitio

WSOY, Porvoo, 1915.

Pariisissa on muutamia katuja, joilla on aivan yhtä paha maine kuin

häpeän tahraamalla ihmiselläkin voi olla; siellä on hienoja katuja,

on tavallisia kunniallisia katuja, sitten nuoria katuja, joiden

moraalisesta arvosta yleisö ei ole vielä muodostanut mielipidettänsä;

lisäksi murhamiesten katuja, katuja vanhempia kuin vanhimmatkaan

leskirouvat, arvokkaita katuja, aina puhtaita katuja, aina likaisia

katuja, käsityöläisten, työmiesten ja kauppiaiden katuja. Lyhyesti

sanottuna Pariisin kaduilla on ihmisominaisuuksia, ne synnyttävät

meissä ulkomuodollaan määrättyjä ajatuksia, joita emme voi

mielestämme poistaa. On katuja, jotka tarjoavat niin huonoa seuraa,

ettette niiden varsilla tahtoisi asua, yhtähyvin kuin sellaisia,

jonne te mielellänne asettuisitte. Muutamat kadut, kuten esimerkiksi

Montmartre, ovat alkupäästään kauniita, mutta kapenevat sitten

loppua kohden kuin kalan pursto. La Paix-katu on leveä ja suuri,

mutta se ei herätä ainoatakaan niistä miellyttävistä ja jaloista

ajatuksista, jotka Royale-kadulla yllättävät herkkävärähteisen

sielun, ja siltä puuttuu ilmeisesti se majesteetillisuus, mikä

hallitsee Vendome-aukeaa. Jos tunnette hermostuttavaa alakuloisuutta

kävellessänne Saint-Louis-saaren kaduilla, niin syyttäkää siitä

niiden yksinäisyyttä, rakennusten synkkää ulkonäköä ja tyhjiä

suuria palatseja. Tämä saari on Pariisin Venetsia. Pörssi-tori

on täynnä puheensorinaa, kiirettä, kunniattomuutta; se ei ole

kaunis muulloin kuin kuutamossa kahden aikaan aamulla. Päivällä

se on osa Pariisia; yöllä se on kuin unelma Kreikanmaasta. Ja

Traversière-Saint-Honoré- katu -- eikö se ole häpeällinen? Siellä

on kaksi-ikkunaisia rakennuspahasia, joihin on kasattu kerros

kerroksen päälle paheita, rikoksia ja kurjuutta. Ahtailla, pohjoiseen

suuntautuvilla kaduilla, jonne aurinko paistaa korkeintaan kolme

tai neljä kertaa vuodessa, kävelevät murhaajat rankaisemattomina.

Meidän aikamme oikeus ei puutu asiaan; mutta ennen muinoin olisi ylin

tuomioistuin varmaankin kutsunut poliisiupseerin saamaan moitetta

näistä asioista, ja ainakin se olisi määrännyt ehkäiseviä asetuksia

kadun johdosta. Lisäksi vielä on herra Benoiston de Châteauneuf

osoittanut, että kuolevaisuus näillä kaduilla on kaksin verroin

suurempi kuin muilla. Toistaaksemme esimerkin avulla lyhyesti nämä

ajatukset, eikö Fromenteau-katu ole kerta kaikkiaan murhien ja

paheellisen elämän tyyssija? Epäilemättä ne tutkijat, ajattelijat,

runoilijat ja elostelijat, jotka kuljeskellessaan Pariisissa osaavat

koota sen muurien sisäpuolella joka hetki kuohuvaa huikentelevien

nautintojen runsautta, samoinkuin ne, joille Pariisi on herkullisin

ihmeilmiöistä, ymmärtävät näitä huomioita, jotka ulkopuolella

Pariisia ovat käsittämättömiä. Tuossa se on kuin kaunis neito,

tuossa kuin vanha, köyhä nainen, tuossa aivan uutukainen kuin vasta

leimattu raha, tuossa taas komea kuin muotinainen. Pariisilla on

todellinen jättiläisen hahmo. Sen ullakkokamarit muodostavat pään,

joka on täynnä tietoa ja nerokkuutta; sen ensimäiset kerrokset

ovat onnellisia vatsoja; sen myymälät todellisia jalkoja: täältä

ne lähtevät kaikki kävelijät, kaikki liikeasioitsijat. Miten

alati toimeliasta elämää viettääkään tämä jättiläinen! Tuskin on

viimeisten tanssiaisista vyöryvien ajopelien täry häipynyt sen

sydämestä, niin se jo liikuttelee käsivarsiaan laitakaupungilla

ja hitaasti pudistelee itseänsä. Kaikki portit haukottelevat

ja kääntyvät saranoissaan kuin suuren ravun tuntosarvet, joita

kolmekymmentätuhatta miestä tai naista näkymättömästi ohjaa. Kukin

näistä ihmisistä asuu kuuden jalan suuruisessa neliössä, ja tämä

ala sisältää keittiön, työhuoneen, vuoteen, lapsia ja puutarhan.

Siellä ei näe selvästi ja kuitenkin pitäisi kaikki nähdä. Natisten

levenevät nivelliikunnot huomaamatta yhä laajemmalle, katu puhuu.

Keskipäivällä kaikki elää, uuninpiiput savuavat, hirviö syö: sitten

se mylvii ja sen tuhannet käpälät liikkuvat. Kaunis näky! Mutta

oi Pariisi! Kukapa ei ole ihmetellyt sinun varjokkaita teitäsi,

sinun valokäytäviäsi, sinun syviä, hiljaisia umpikujiasi; kuka ei

ole kuullut sinun humuasi kahdentoista ja kahden välillä yöllä,

ei tuntenut sinun todellista runouttasi, sinun kummallisuuksiasi

ja jyrkkiä vastakohtiasi! Pariisissa on pieni joukko kaupungin

ihailijoita, väkeä, joka ei koskaan kulje ummessa silmin; he

maistelevat kaupunkiansa ja tuntevat sen piirteet niin hyvin, että

näkevät niissä jok'ainoan syylän, näppylän ja punoituksen. Toisille

Pariisi on aina sama ihmeotus, suunnaton kokoomus liikuntoja,

koneita ja ajatuksia, sadantuhannen romaanin kaupunki, maailman

pää. Tällaisista Pariisi on joko surullinen tai iloinen, ruma tai

kaunis, elävä tai kuollut; mutta noista toisista se on elävä olento.

Jokainen ihminen, jokainen talon osa on heistä tilkku tämän suuren

hempukan huokoista vaatetta, ja he tuntevat täydelleen hänen päänsä,

sydämensä ja haaveelliset tapansa. Nämä ovat myöskin Pariisin

rakastajia. He kohottavat nenäänsä määrätyllä kohdalla katua varmoina

siitä, että tapaavat jonkun kellotaulun; he sanovat ystävälle,

jonka tupakkamassi on tyhjä: "Mene sitä ja sitä tietä, siellä on

tupakkakauppa vasemmalla erään leipurin lähellä, sen, jolla on sievä

vaimo." Kulkea ympäri Pariisia on näille runoilijoille kallisarvoista

ylellisyyttä. Miksikäs ei voisi tuhlata joitakin hetkiä niihin

näytelmiin, onnettomuuksiin, kuviin ja värikkäisiin tapahtumiin,

jotka yllättävät teidät keskellä tätä kaupunkien eloisaa,

ilmoituksilla vaatetettua kuningatarta. Eikä sillä kuitenkaan ole

edes yhtä omaa nurkkaa, niin suuresti se suosii ranskalaisten

paheita. Kukapa olisi aamulla lähtenyt asunnostaan matkalle Pariisin

äärimmäisiin kolkkiin voimatta kuitenkaan päivällisen aikaan olla

poissa keskikaupungilta? Tällaiset henkilöt tulevat antamaan anteeksi

tässä kertomuksessa esitetylle kulkuriyritykselle, varsinkin kun

se saa alkunsa eräästä silminnähtävästi hyödyllisestä ja uudesta

huomiosta, mikäli joku huomio voi olla uusi. Pariisissa, jossa

ei oikeastaan mikään ole uutta, ei edes eilispäivänä pystytetty

kuvapatsaskaan, johon katupoika jo on ennättänyt piirtää nimensä.

Kuten sanottu, Pariisissa on katuja tai katujen loppuja, samoinkuin

tiettyjä taloja, jotka ovat tuntemattomia useimmille suuren maailman

henkilöistä, ja joihin tähän maailmaan kuuluva nainen ei voisi astua

jalallaankaan aiheuttamatta itsestään mitä loukkaavimpia ajatuksia.

Jos tämä nainen on rikas, jos hänellä on ajopelit, jos hän käy

jalkasin tai valepuvussa muutamilla pariisilaisen maan ahtaista

kujista, saattaa hän kunniallisen naisen maineensa vaaranalaiseksi.

Mutta jos hän sattumalta on tullut sinne kello yhdeksän illalla,

niin ne johtopäätökset, jotka joku tarkkaava näkijä voi tästä tehdä,

tulevat suorastaan hirvittäviksi seuraustensa kautta. Lyhyesti

sanoen, jos tämä nainen on nuori ja kaunis, jos hän käy sisälle

johonkin näiden katujen taloista; jos tässä talossa on pitkä, synkkä,

kostea ja löyhkäävä käytävä; jos käytävän päässä värähtelee lampun

himmeä valo ja sen loisteessa häämöittävät vanhan luisevasormisen

akan hirvittävät kasvot: tosiaankin, sanokaamme se nuorten, kauniiden

naisten menestyksen tähden, tämä nainen on kadotettu. Hän on sen

tuntemansa miehen vallassa, joka hänet ensimäisenä kohtaa näissä

Pariisin rämeissä. Mutta Pariisissa on sellainen katu, jossa tämä

kohtaus voi muodostua peljästyttävän kauheaksi hirmunäytelmäksi,

näytelmäksi, joka on täynnä verta ja rakkautta, nykyaikaisen

kirjallisen koulun näytelmäksi. Onnettomuudeksi tätä tosiasiaa, tätä

draamallisuutta, kuten nykyaikaista draamaakin, vain harvat henkilöt

tulevat ymmärtämään, ja on todellakin sääli kertoa joku kertomus

yleisölle, joka ei voi omaksua itselleen kaikkia sen paikallisia

ansioita. Mutta kukapa voikaan itseänsä imarrella sillä, että olisi

aina ymmärretty? Me kuolemme kaikki tuntemattomina. Se on naisten ja

se on myöskin runoilijoiden sana.

Helmikuussa, noin kolmetoista vuotta takaperin, kello puolikahdeksan

illalla tapahtui Pagevin kadulla eräs seikkailu. Se oli siihen

aikaan, jolloin täällä kadulla ei ollut ainoatakaan seinää ilman

rivouksia, Soly kadun kohdalla, joka on ahtain ja epäkäytännöllisin

kaikista Pariisin kaduista niin hyvin vilkasliikkeisimmältä kuin

autioimmaltakin kohdaltaan. Sattuman johdosta, jommoisia ei kenenkään

elämässä esiinny kahta kertaa, kääntyi eräs nuori mies Pagevin

kadun kulmasta mennäkseen Augustinkadulle oikeata puolta, jossa

juuri Soly katu on. Täällä tämä nuori mies, joka itse asui Bourbon

kadulla, tapasi eräässä naisessa, jonka jäljessä hän jonkun matkan

päässä sangen huolettomasti asteli, heikkoja yhtäläisyyksiä Pariisin

kauneimman naisen, siveän ja viehättävän olennon kanssa, jota hän

salaa kiihkeästi rakasti ja rakasti ilman toivoa: tämä nainen oli

naimisissa. Heti alkoi hänen sydämensä hypähdellä, sietämätön kuumuus

syntyi hänen sydänalassaan ja levisi kaikkiin suoniin, selkää

palelti ja hän tunsi väristyksiä päänsä pinnalla. Hän rakasti, hän

oli nuori, hän tunsi Pariisin. Terävänäköisenä hän ei voinut olla

huomaamatta kaikkea sitä häpeää, mikä mahdollisesti piili tuon

korean, nuoren ja kauniin naisen rikoksellisen salavihkaisessa

kävelyssä. _Hänkö_, tässä saastassa, tähän aikaan! Rakkaus, jota

nuori mies tunsi tätä naista kohtaan, näytti hyvin ihmeelliseltä,

sitäkin enemmän, kun hän oli kuninkaallisen kaartin upseeri. Jos hän

olisi kuulunut jalkaväkeen, olisi asia ollut uskottavampi, mutta

ratsuväen ylempänä upseerina hän kuului siihen ranskalaisen sotaväen

luokkaan, joka käyttää valloituksissaan mahdollisimman suurta

nopeutta ja joka on yhtä turhamielisen tarkka rakkaussuhteissaan

kuin puvuissaankin. Oli miten oli, tämän upseerin rakkaus oli

todellista, ja monesta nuoresta sydämestä oli se jotain suurta.

Hän rakasti tätä naista sentähden, että tämä oli siveellinen, hän

rakasti tässä naisessa siveyttä, kainoa suloutta ja kunnioitettavaa

pyhyyttä salaisen rakkautensa kalleimpina aarteina. Tämä nainen

oli tosiaankin arvokas virittämään eloon tuollaisen platoonisen

rakkauden, jommoista keskiajan historiassa kohtaa ikäänkuin kukkina

veristen raunioiden keskellä, arvokas olemaan vaikuttimena kaikkiin

nuoren miehen toimintoihin; rakkaus yhtä korkea, yhtä puhdas kuin

taivas sinessään; toivoton rakkaus, johon kiintyy sentähden, että

se ei koskaan petä; rakkaus, joka ei säästä hillittömiä nautintoja,

etenkin iässä, jolloin sydän on hehkuva, mielikuvitus kuluttava

ja jolloin miehen silmät näkevät hyvin selvästi. Pariisissa on

erikoisia, kummallisia ja selittämättömiä yövaikutelmia. Ainoastaan

ne, joita huvittaa näiden ilmiöiden tarkkaaminen, tietävät kuinka

haaveellisia muotoja nainen voi saada iltahämärässä. Milloin

näyttää hän teistä, kun sattumalta tai tarkoituksella häntä

seuraatte, hoikalta, milloin, jos hänen sukkansa ovat valkoiset

ja puhtaat, luulette, että hänen jalkansa ovat sirot ja hienot;

vartalo, vaikkakin suojahuivin tai turkisvaipan peittämä, häämöttää

teille nuorteana ja aistillisena, ja lopuksi, jonkun myymälän tai

katulyhdyn laimea valo heittää tuohon tuntemattomaan pikaisen ja

melkein aina pettävän valaistuksen, joka kiihdyttää ja sytyttää

mielikuvituksen ja sinkauttaa sen todellisuuden rajain ulkopuolelle.

Silloin liikkuvat tunteet, kaikki värittyy ja elävöityy. Nainen

saa aivan uuden näön; hänen ruumiinsa kaunistuu; hetkittäin hän

ei enää olekaan nainen, vaan demooni, virvatuli, joka vetää teitä

polttavalla voimalla aina johonkin säädyllisen näköiseen taloon

asti, jossa tuo nainen, kunnon porvaritar, peljästyneenä teidän

uhkaavista askeleistanne tai kaikuvista saappaistanne, sulkee

porttikäytävän nenänne edessä katsahtamattakaan teihin. Häilähtelevä

loiste lankesi erään kenkämyymälän ikkunasta ja valaisi äkkiä juuri

vartalon keskiosan siitä naisesta, joka kävi nuoren miehen edellä.

Varmasti, ainoastaan _hän_ oli niin pyöreäjäseninen. Hänellä yksin

oli tuo salaperäinen, kaino käynti, joka tiedottomasti saattaa

näkyviin mitä ihanimman muotojen kauneuden. Nuohan olivat hänen, tuo

aamuviitta ja tuo aamuisin käytetty samettihattu; hänen harmaissa

silkkisukissaan ei näkynyt yhtään ainoata likapilkkua, enempää kuin

hänen kengissäänkään. Suojahuivi peitti tarkoin yläruumiin; sen alta

häämöittivät viehättävät ääriviivat. Nuori mies oli tanssiaisissa

nähnyt hänen valkeat hartiansa; hän tiesi kaikki ne aarteet, joita

tuo suojahuivi kätki. Tavasta, jolla pariisitar kietoutuu huiviinsa,

tavasta, jolla hän nostaa jalkaansa kadulla, arvaa hienovainuinen

mies hänen oudon kulkunsa salaisuuden. Siinä on jotain värisevää,

jotain kevyttä tuossa naisolennossa ja hänen käynnissään. Hänen

painonsa näyttää vähentyneen, hän kulkee kulkemistaan tai pikemminkin

hän kiitää yhtenä viivana kuin tähti, hän lentää hameensa liehuvista

poimuista ilmenevän ajatuksen siivittämänä. Nuori mies joudutti

askeleitaan, kulki naisen ohitse ja kääntyi häntä katsomaan... Hs!

Nainen oli kadonnut erääseen käytävään, jonka tähystysristikolla

ja kellolla varustettu ovi paukahti ja soi. Nuori mies kääntyi

takaisin ja näki naisen, vanhan portinvartijattaren ylen kohteliaan

tervehdyksen saattamana, nousevan ylös mutkaisia portaita, joista

ensimäiset olivat kirkkaasti valaistuja; ja nousu kävi kevyesti ja

eloisasti, kuten kärsimättömän naisen tapana on.

-- Kärsimätön ja mistä? kysyi nuori mies itseltään ja peräytyi

painautuakseen kadun toisella puolella olevaa muuriaitausta vastaan.

Ja hän katseli, onneton mies, kaikkia talon kerroksia yhtä

tarkkaavasti kuin poliisivirkamies, joka etsii salaliittolaista.

Talo oli yksi niitä rakennuksia, joita on tuhansittain Pariisissa,

ruma, jokapäiväinen, ahdas, väriltään kellertävä, nelikerroksinen

ja kolmi-ikkunainen. Myymälä ja välikerros kuuluivat suutarille.

Ensimäisen kerroksen akkunasuojustimet olivat suljetut. Minne tuo

nainen meni? Nuori mies luuli kuulevansa kellonsoittoa toisesta

kerroksesta. Todellakin, valo liikkui yhdessä kaksi-ikkunaisessa,

kirkkaasti valaistussa huoneessa ja kulki äkkiä kolmanteen, joka

pimeydestä päättäen oli ensimäinen huone, epäilemättä huoneuston sali

tai ruokasali. Pian kuulti ikkunassa heikko varjo naisen hatusta, ovi

sulkeutui, ensimäinen huone tuli pimeäksi, sitten kaksi viimeistä

ikkunaa sai jälleen punertavan värinsä. Tällöin nuori mies kuuli

huudon: "Pois tieltä!" ja sai töytäyksen hartioihinsa.

-- No tehän ette huomaa mitään! sanoi karkea ääni.

Se oli eräs työmies, joka kantoi pitkää hirttä hartioillaan. Ja

työmies meni menojaan. Kaitselmus oli lähettänyt hänet sanoakseen

nuorelle miehelle: "Mitäs tämä sinuun kuuluu? Hoida omat asiasi ja

jätä pariisilaiset rauhaan pikku tehtävineen!"

Nuori mies pani käsivartensa ristiin rinnalleen; sitten kenenkään

näkemättä hän antoi raivon kyynelten vapaasti vuotaa poskiansa

pitkin. Lopulta varjojen leikki kahdessa valaistussa ikkunassa

teki hänelle pahaa, hän katsahti sattumalta ylöspäin pitkin

Vieux-Augustins katua ja näki vuokra-ajurin, joka oli pysähtynyt

seinän vierustalle paikkaan, jossa ei ollut talon portti eikä

myymälän valoa.

Onko se hän vai eikö? Rakastajalle oli tässä kysymyksessä elämä tai

kuolema. Ja tämä rakastaja odotti. Hän pysyi paikoillaan kokonaisen

kahdenkymmenen minuutin vuosisadan. Sen kuluttua nainen laskeutui

alas, ja hän tunsi silloin, että tuo tuntematon oli se, jota hän

salaa rakasti. Kuitenkin hän tahtoi vielä epäillä. Nainen meni ajurin

luo ja nousi vaunuihin.

-- Talo on pysyvä paikallaan, minähän voin aina tutkia sitä, sanoi

itsekseen tuo nuori mies, joka juosten seurasi ajoneuvoja saadakseen

viimeisetkin epäilyksensä häviämään, ja pian hän niistä pääsikin.

Ajuri pysähtyi Richelieu-kadulla erään korukaupan edustalle lähellä

Ménars katua. Nainen astui vaunuista, meni sisälle myymälään,

lähetti ajurille maksun ja tuli ulos valittuaan joukon marabouts

nimisiä jättiläishaikaran sulkia. Marabouts sulkia hänen tummaa

tukkaansa varten! Hän oli lähentänyt niitä päähänsä nähdäkseen kuinka

ne sopivat. Upseeri luuli kuulevansa keskustelun tämän naisen ja

myyjättärien välillä.

-- Armollinen rouva, ei mikään sovi paremmin tummille hiuksille.

Tummatukkaisilla on piirteissään jotain liian täsmällistä ja

Marabouts sulat antavat heille juuri sen pehmeyden, mikä heiltä

puuttuu. Herttuatar de Langeais sanoo, että nämä antavat naiselle

jotain epämääräistä, ossianilaista ja jotain hyvin säädyllistä ja

sopivaa.

-- Hyvä. Lähettäkää ne minulle heti.

Sitten tuo nainen kääntyi reippaasti Ménars kadulle ja meni kotiinsa.

Kun sen rakennuksen portti, jossa hän asui, oli sulkeutunut, käveli

nuori rakastaja kaiken toivonsa ja, mikä pahempi, kalleimman uskonsa

menettäneenä kuin juopunut pitkin Pariisia ja löysi pian itsensä

kotoaan tietämättä miten oli sinne tullut.

Hän heittäytyi nojatuoliin, asetti jalkansa uuninristikolle

ja jäi istumaan kumarruksiin, pää käsien välissä, kuivaten ja

oikeinpa polttaen märkiä saappaitansa. Hetki oli yksi noita

ihmiselämän kauheita hetkiä, jolloin luonne muodostuu ja jolloin

mitä parhaimmankin ihmisen elämänsuunta riippuu hänen ensimäisen

toimintansa hyvyydestä tai pahuudesta. Kaitselmus tai sattuma, kummin

tahdotte?

Tämä nuori mies kuului hyvään perheeseen, joka ei kuitenkaan ollut

kovin vanhaa sukua; mutta vanhoja sukuja on niin vähän tänäpäivänä,

että kaikki nuoret aateliset ovat vastaansanomatta vanhoja. Hänen

esi-isänsä oli ostanut neuvosherran viran Pariisin parlamentissa

ja tullut sitten sen presidentiksi. Hänen poikansa, vaikkakin

olivat kaikki hyvissä varoissa, astuivat virkoihin ja pääsivät

suhteittensa avulla hoviin. Vallankumous oli järkyttänyt tätä

perhettä, mutta siitä oli jäänyt jälelle vanha, sitkeäluontoinen

leskirouva, joka ei ollut tahtonut muuttaa pois maasta ja joka,

oltuaan vangittuna, kuolemalla uhattuna ja sitten 9 p:nä thermidoria

pelastettuna, sai takaisin omaisuutensa. Soveliaana aikana 1804

vuoden tienoilla palautti hän luokseen pojanpoikansa Auguste de

Maulincourin, ainoan Carbonnon de Maulincourin jälkeläisen, ja

kasvatti hänet kolminkertaisella huolella, äitinä, aatelisnaisena

ja sitkeäluontoisena leskirouvana. Kun sitten restauratsionin aika

tuli, astui tämä nuori mies, silloin kahdeksantoista vuoden ikäisenä,

muskettisoturien rykmenttiin, seurasi prinssejä Gent'iin, tuli

henkivartiokaartin upseeriksi, palveli linjaväessä ja kutsuttiin

sitten kuninkaankaartiin, jossa hän nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana

oli ratsuväkijoukon päällikkönä -- mainio paikka, josta hän sai

kiittää isoäitiään, joka iästään huolimatta tunsi hyvin maailman.

Tämä kaksinainen elämäkerta on, muunnoksia lukuunottamatta, lyhyt

yleis- ja yksityishistoriallinen silmäys kaikkiin niihin perheisiin,

jotka muuttivat maasta, joilla oli velkoja ja omaisuutta, leskirouvia

ja elämäntaitoa. Paronitar de Maulincourilla oli ystävänä vanha

tuomioherra de Pamiers, Maltan ritariston entinen suurmestari. Tämä

oli yksi niitä ikuisia ystävyyssuhteita, joita kuusikymmeniällä

solmitaan ja joita ei mikään voi repiä rikki, sillä näiden

suhteiden pohjalla on aina ihmissydämen salaisuuksia, ihmeteltäviä

esiinpengottaessa, silloin kun siihen on aikaa, mutta mauttomia

jos yritetään selvittää niitä parillakymmenellä rivillä. Niistä

voisi kirjoittaa neliniteisen teoksen ehkäpä yhtä huvittavan kuin

"Killerinen tuomiorovasti", joka on niitä teoksia, joista nuoret

puhuvat ja lausuvat arvostelujaan niitä edes lukematta. Auguste de

Maulincourilla oli siis isoäitinsä ja tuomioherran kautta paikkansa

vanhan aateliston kaupunginosassa faubourg Saint-Germainissä, ja

suvun kaksi vuosisataa riitti antamaan hänelle samat mielipiteet

ja ylpeän ryhdin, kuin niillä oli, jotka väittivät polveutuvansa

Ranskan valtakunnan perustajasta Klodovig kuninkaasta. Tämä nuori

mies, kalpea, pitkä, solakka ja hienonnäköinen, oli muutoin

tosirohkeuden mies, joka epäröimättä suoritti kaksintaistelunsa, ja

vaikka hän ei ollut vielä ottanut osaa mihinkään sotataisteluun,

kantoi hän napinlävessään kunnialegionan ristiä. Se oli nähkääs

yksi restauratsionin pysyviä virheitä, ehkäpä anteeksiannettavin

niistä. Tämän ajan nuoriso ei ollut minkään aikakauden nuorisoa: se

kukoisti keisarikunnan ja maastamuuton muistojen välillä, vanhojen

hoviperintätietojen ja porvarien tunnollisien yritysten välillä,

uskonnon ja tanssipukujen välillä, kaksinaisen politiikan välillä,

Ludvig 18:nnen, joka ei nähnyt muuta kuin oman aikansa, ja Kaarle

10: nnen, joka näki liiaksi eteenpäin; kaiken lopuksi tämä nuoriso

oli pakotettu tottelemaan kuninkaan tahtoa, vaikka kuningaskunta

kävi harhaan. Tätä kaikessa epävarmaa, sokeaa ja selvästinäkevää

nuoruutta eivät pitäneet minkään arvoisena vanhukset, jotka

olivat kovin kiihkeitä säilyttämään omissa tutisevissa käsissään

valtakunnan ohjakset, sillävälin kun yksinvalta olisi voitu pelastaa

heidän väistymisensä kautta ja päästämällä asioitten johtoon tämän

nuoren Ranskan, josta vielä tänäpäivänä vanhat doktrinäärit,

nuo restauratsioniajan vanhaliberaaliseen puolueeseen kuuluvat

maanpakolaiset tekevät pilkkaa. Auguste de Maulincour oli silloiseen

nuorisoon piintyneitten aatteiden uhri, seuraavalla tavalla.

Tuomioherra oli vielä kuusikymmentäseitsemän vuotiaana sangen

terävä-älyinen mies, paljon nähnyt, paljon kokenut, hyvä kertoja,

kunnian ja kohteliaisuuden mies, mutta hänellä oli naisista mitä

parantumattomimmat mielipiteet: hän rakasti heitä ja hän halveksi

heitä. Naisten kunnia, naisten tunteet -- pelkkää lorua, joutavuuksia

ja teeskentelyä! Heidän lähellänsä tämä ihmeellinen aatelisherra

uskoi heihin; hän ei vastustanut heitä koskaan ja antoi heille

täyden arvon. Mutta ystävien kesken kun tästä oli kysymys, hänellä

oli periaatteena, että naisten pettämisen, useammalla taholla yhtä

aikaa rakkausseikkailuihin ryhtymisen tuli olla nuorten miesten

ainoana tehtävänä, sillä nämä muka menivät harhaan tahtoessaan

sekottautua muihin valtioasioihin. Tuntuu kiusalliselta ryhtyä

hahmottelemaan näin vanhentunutta kuvaa. Kaikkiallahan sitä on

piirretty ja onhan se kirjallisuudessa melkein yhtä usein käytetty

aihe kuin keisarikauden krenatööri. Mutta tuomioherralla oli de

Maulincourin kohtaloon vaikutus, johon on välttämättä tutustuttava;

tuomioherra luki hänelle moraalia omalla tavallaan ja koetti kääntää

häntä sievisteleväisyyksien suuren vuosisadan oppeihin. Leskirouva,

hurskas ja hellä nainen, jakautuneena tuomioherransa ja Jumalan

kesken, oli oikea vienon sulouden esikuva, mutta hänessä oli samalla

hyvään suuntaan kehittynyttä sitkeämielisyyttä, joka ajan pitkään

saa voiton kaikesta. Hän tahtoi säilyttää pojanpojalleen elämän

kauniit harhakuvat ja oli kasvattanut häntä mitä oivallisimpien

periaatteiden mukaan; leskirouva antoi hänelle kaiken hienoutensa

ja teki hänestä aran, avuttoman näköisen ihmisen. Tämän pojan

tunteellisuus säilyi puhtaana eikä suuntautunut ollenkaan ulospäin,

ja hän pysyi niin kainona ja niin arkana, että hän loukkautui

herkästi teoista ja lausunnoista, joihin muut ihmiset eivät

kiinnittäneet mitään huomiota. Häveten herkkämielisyyttään nuori

mies teeskenteli varmuutta ja kärsi hiljaisuudessa; hän teki muiden

kanssa pilkkaa asioista, joita hän yksin ollen ihaili. Sitäpaitsi

hän, tuo vienon alakuloisuuden ja henkevän rakkauden mies, pettyi,

kun hän, seuratessaan kohtalon hyvin tavallista oikkua, kohtasi

ensimäisen rakkautensa esineessä naisen, joka olisi saattanut kauhun

valtaan jonkun saksalaisen tunnevetistelijän. Nuori mies epäili

itseään, tuli uneksujaksi ja kantoi murheista mieltä valitellen,

ettei häntä ymmärretty. Kuta vaikeampi jokin asia on saavuttaa,

sitä voimakkaammin me sitä himoitsemme, ja niinpä hän jatkoi

niiden naisten jumaloimista, joilla on älykäs hellyys ja kissan

liehakoitseva hempeys, ominaisuuksia, joiden salaisuuden he yksin

tietävät ja joita he ehkä tahtovat pitää yksityisoikeutenaan. Totta

puhuen, vaikka naiset aina valittavat, että miehet rakastavat heitä

huonolla tavalla, he eivät kuitenkaan ollenkaan mielly sellaisiin,

joiden sielu on puoleksi naisellinen. Koko heidän ylemmyytensä

ilmenee uskotteluna, että miehet ovat heitä alempana rakkaudessa;

myöskin jättävät he hyvin kernaasti rakastajan, silloinkun tämä

on saanut tarpeeksi kokemusta riistääkseen heiltä pelontunteet,

joilla he tahtovat kaunistaa itseänsä, nuo väärän mustasukkaisuuden

nautinnolliset myrskyt, nuo pettyneen toivon epäilykset, nuo

turhat odotukset, sanalla sanoen koko tuon heidän surkuteltavien

naiskurjuuksiensa valikoiman; Grandissonit [henkilöitä englantil.

kirjailijan Richardson'in romaaneissa. Suom. muist.] ovat heille

kauhistus. Mikä on enempi heidän luontonsa vastaista kuin tyyni

ja täydellinen rakkaus? He tahtovat mielenliikutuksia ja hyvyys

ilman rajuilmaa ei ole heille ollenkaan hyvyyttä. Naissielut, jotka

ovat kylliksi voimakkaat rakastaakseen loppumattomasti, kuuluvat

enkelimäisiin poikkeuksiin ja ovat naisten joukossa samaa kuin

mitä nerot miesten joukossa. Suuret intohimot ovat harvinaisia,

kuten suurtyötkin. Ulkopuolella tätä rakkautta ei ole muuta kuin

sovitelmia, ohimeneviä kiihotuksia, halveksittavia, kuten kaikki,

mikä on pientä.

Salaisten sydänsurujensa aikana, etsiessään naista, joka olisi

häntä ymmärtänyt -- etsintä, mikä sivumennen sanottuna on meidän

aikakautemme rakastavien suuri hulluus -- kohtasi Auguste

maailmassa, joka oli kaikkein kauimpana hänen omastaan, rahamaailman

toisarvoisessa piirissä, jossa pankkikeinottelulla on suurin arvo,

täydellisen olennon, yhden niitä naisia, joissa on jotain sanoin

selittämättömän puhdasta ja ylevää ja jotka herättävät niin suurta

kunnioitusta, että rakkaus tarvitsee kaikki pitkän ystävyyden

apukeinot voidakseen tulla ilmi. Auguste heittäytyi siis kokonaan

tuon liikuttavimman ja syvimmän intohimon, puhtaasti ihailevan

rakkauden hurmauksiin. Siihen sisältyi lukemattomia tukahdutettuja

haluja, intohimon värähtelyjä niin epämääräisiä ja niin syviä, niin

pakenevia ja niin tuntuvia, ettei tiedä, mihin niitä vertaisi. Ne

muistuttavat tuoksuja, pilviä, auringonsäteitä, varjoja, kaikkea

mikä luonnossa hetken loistaa ja sammuu, leimahtaa elämään ja

kuolee, jättäen sydämeen pitkällisiä liikutuksia. Silloin kun

sielu on vielä kylliksi nuori ymmärtääkseen melankolian kaukaisia

toiveita ja kun se löytää naisessa enemmän kuin naisen, onhan se

suurin onni, mikä miehen osaksi voi tulla, kun hän rakastaa niin

ylenmäärin, että tuntee enemmän iloa valkean käsineen kosketuksesta,

hiusten hiipumisesta, lauseesta, silmäyksestä, kuin mitä voi

kiihkeimmästäkään onnellisen rakkauden omistamisesta tuntea.

Sitäpaitsi hyljätyt ihmiset, rumat, onnettomat, tuntemattomat

rakastajat, arkailevat naiset tai miehet, tuntevathan he yksin ne

aarteet, jotka sisältyvät rakastetun henkilön ääneen. Perusteissaan

ja alkulähteissään puhjeten itse sielusta saattaa rakkautta hehkuvan

ilman värinä sydämet niin voimakkaaseen vuorovaikutukseen, välittää

ajatuksen toisesta toiseen niin selvästi ja niin pettämättömästi,

että yksi ainoa äänen käänne merkitsee usein ratkaisua. Kuinka

ylettömään ihastukseen saattaakaan runoilijan sydämen suloisen äänen

sointuva kaiku! Kuinka monia mielteitä se hänessä herättää! Mikä

raikkaus siitä vuotaa! Ennenkuin rakkaus näkyy katseesta, ilmenee

se ensin äänessä. Auguste oli runoilija rakastuneitten tavoin

(on runoilijoita, jotka tuntevat, ja runoilijoita, jotka antavat

tunteillensa muodon, edelliset ovat kaikkein onnellisimpia), Auguste

oli maistanut kaikkia näitä rakkauden runsaita ja hedelmällisiä

ensi iloja. Hänellä oli hivelevin äänielin, mitä joku heimaileva

nainen milloinkaan on itselleen toivonut voidakseen pettää mielensä

mukaan. Hänellä oli tuo hopeainen ääni, joka korvaa viihdyttäen ei

ole painokas muulle kuin sydämelle, jota se pettää ja liikuttaa, jota

se hyväilee ja järkyttää. Ja tämä nainen käveli illalla Soly katua

pitkin lähellä Pagevin katua; ja hänen salavihkainen näyttäytymisensä

pahamaineisessa talossa särki suurenmoisimman kaikista intohimoista!

Tuomioherran järkiperäiset mielipiteet viettivät voittojansa.

-- Jos hän pettää miestänsä, kostamme me, sanoi Auguste.

Siinä oli vielä rakkautta tuossa "jos" sanassa... Descartesin

filosofian epäilys on kohteliaisuutta, jolla aina on kunnioitettava

hyvettä. Kello löi kymmenen. Tällöin muisti paroni de Maulincour,

että tämän naisen piti mennä tanssiaisiin taloon, johon hänelläkin

oli pääsy. Paikalla hän pukeutui, läksi ulos, saapui tanssiaisiin ja

ryhtyi salamielisen näköisenä etsimään _häntä_ saleista. Nähdessään

Augusten niin toimekkaana sanoi rouva de Nucingen hänelle:

-- Te ette näe rouva Jules'iä, sillä hän ei ole vielä saapunut.

-- Päivää, rakkaani, lausui eräs ääni.

Auguste ja rouva de Nucingen kääntyivät. Rouva Jules tuli

valkopukuisena, yksinkertaisena ja hienona, hiuksissaan juuri ne

marabouts sulat, jotka nuori paroni oli nähnyt hänen valitsevan

korukaupasta. Tämä rakkauden ääni lävisti Augusten sydämen. Jos

hän olisi ymmärtänyt hankkia itselleen hitusenkaan oikeutta olla

mustasukkainen tästä naisesta, olisi hän voinut kivetyttää hänet

lausumalla sanat: "Soly katu!" Mutta nyt, vieraana ihmisenä, vaikka

hän olisi tuhat kertaa toistanut nämä sanat rouva Jules'in korvaan,

olisi tämä hämmästyneenä kysynyt häneltä näiden sanojen tarkoitusta.

Nuori paroni katseli häntä tyhmistyneenä. Ilkeämielisille ihmisille

ja niille, jotka kaikesta tekevät pilkkaa, on ehkä suurikin huvi

tuntea jonkun naisen salaisuus, tietää että hänen puhtautensa on

valhetta, että hänen tyynen ulkopintansa alla kytee syvä ajatus ja

että hänen puhtaan otsansa alla piilee joku hämmästyttävä draama.

Mutta on muutamia sieluja, joita tällainen näkö todellakin masentaa,

ja paljon sellaisia, jotka sille nauravat, mutta kotonaan, yksin

omantuntonsa kanssa, kiroovat maailmaa ja halveksivat tällaista

naista. Näihin kuului Auguste de Maulincour rouva Jules'in

läsnäollessa. Omituinen asema! Heidän välillänsä ei ollut muuta

suhdetta kuin se, mikä syntyy maailmassa henkilöiden kesken, jotka

vaihtavat seitsemän tai kahdeksan kertaa talvessa jonkun sanan, ja

tässä hän nyt vaati naiselta onneansa, josta tämä oli tietämätön,

tuomitsi hänet antamatta hänen tietää syytöstä.

Monien nuorten miesten on laita samoin. He menevät kotiinsa

epätoivoisina siitä, että ovat iäksi särkeneet välinsä salaa

rakastetun, salaa tuomitun ja halveksitun naisen kanssa. Yksinäisen

huoneen seinät saavat silloin kuulla outoja yksinpuheluja, sydämen

pohjalla kuohuu ja tyyntyy myrskyjä ja tapahtuu ihmeteltäviä

moraalisia kohtauksia, joita kuvatakseen pitäisi olla maalari. Rouva

Jules kävi istumaan jättäen miehensä tekemään kierrosta salissa.

Istuuduttuaan näytti hän hiukan vaivautuneelta ja yhtämittaa puhellen

naapurinsa kanssa hän heitti salavihkaisen silmäyksen mieheensä Jules

Desmarets'hen, joka oli paroni de Nucingen'in vekselinvälittäjä.

Seuraavassa kertomus tästä perheestä:

Herra Desmarets'lla oli viisi vuotta ennen naimistansa paikka

erään vekselinvälittäjän luona. Hänellä ei silloin ollut muuta

omaisuutta kuin liikeapulaisen laiha palkka. Mutta hän oli niitä

miehiä, joita vastukset kouluttavat nopeasti ja jotka käyvät suoraan

eteenpäin sitkeästi kuin hyönteinen pyrkiessään pesäpaikkaansa;

hän oli niitä lujamielisiä nuoria miehiä, jotka hiljaa vaikenevat

esteitä kohdatessaan ja joiden pitkämielisyys menee kärsivällisyyden

huipunkin yli. Vaikka hän olikin nuori, oli hänellä kaikki köyhän

kansan tasavaltalaishyveet: hän oli raitis, aikaansa säästävä,

huvituksia vihaava. Hän odotti. Luonto oli muutoin antanut hänelle

kaikki ne suuret edut, joita kaunis ulkomuoto tuo mukanaan. Hänen

otsansa oli rauhallinen ja puhdas, hänen kasvojensa juonteet olivat

tyynet, mutta ilmehikkäät, hänen tapansa yksinkertaiset. Kaikki

hänessä ilmaisi työteliästä ja altista elämää, tuota korkeata

persoonallista arvokkuutta, joka vaikuttaa, ja tuota salaista

sydämen aateluutta, joka säilyy kaikissa olosuhteissa. Hänen

vaatimattomuutensa herätti kunnioituksen tapaisia tunteita kaikissa,

jotka hänet tunsivat. Eläen muutoin yksinäisenä keskellä Pariisia,

hän ei nähnyt maailmaa kuin vilauksittain niinä harvoina hetkinä,

jotka hän juhlapäivinä vietti isäntänsä salissa. Tässä nuoressa

miehessä oli hämmästyttävän syviä intohimoja, kuten useimmissa,

jotka elävät kuin hän; intohimoja liian voimakkaita tuhlautuakseen

koskaan pikku tapahtumiin. Hänen pienet varansa pakoittivat hänet

viettämään vaatimatonta elämää, ja hän hillitsi mielikuvituksensa

suurella työtaakalla. Kun hän oli tullut kalpeaksi numeroiden

kirjoittamisesta, virkisti hän itseänsä koettamalla hellittämättä

hankkia itsellensä sitä tietojen kokonaisuutta, mikä nykyään on

välttämätön jokaiselle, joka tahtoo tulla huomatuksi maailmassa,

liikeasioissa, asianajotoimissa, politiikassa tai kirjallisuudessa.

Ainoa kari, joka näiden kaunosielujen tielle kohoaa, on heidän

oma kunnollisuutensa. Jos he näkevät köyhän tytön, rakastuvat he

häneen, naivat hänet ja elävät elämäänsä taistellen kurjuuden

ja rakkauden välillä. Kaikkein kauneinkin kunnianhimo sammuu

talousmenojen kirjaan. Jules Desmarets ajoi täydelleen tälle

karille. Eräänä iltana hän näki isäntänsä luona nuoren, harvinaisen

kauniin naishenkilön. Rakkaudesta osattomat miehet, nuo onnettomat,

jotka kuluttavat nuoruutensa ihanan ajan pitkällisissä töissä,

tietävät yksin salaisuuden niihin rajuihin hyökyihin, joita joku

intohimo nostaa heidän hyljätyissä ja halveksituissa sydämissään.

He ovat niin varmoja suuresta rakkaudestaan, kaikki heidän voimansa

keskittyvät niin pikaisesti siihen naiseen, johon he kiintyvät,

että he hänen läheisyydessään tuntevat hurmaavia tunneväreilyitä

ilman että tuo nainen itse usein ollenkaan on niistä osallinen.

Se on imartelevinta kaikista itserakkauden tunteista naiselle,

joka aavistaa tämän intohimon näennäisen liikkumattomuuden ja

nämä pyörteet niin syvät, että ne tarvitsevat jonkun verran aikaa

ilmetäkseen pinnalle. Näillä miesparoilla, jotka elävät erakkoina

Pariisin sydämessä, on kaikki erakkojen nautinnotkin ja he voivat

välistä sortua kiusauksiinsa. Mutta useammin tulevat he petetyiksi,

harhaan viedyiksi ja väärin ymmärretyiksi ja heidän on harvoin

sallittu poimia suloisia hedelmiä tästä rakkaudesta, joka heille aina

on kuin taivaasta pudonnut kukkanen. Yksi ainoa vaimonsa hymyily,

yksi ainoa äänenkäänne riitti sytyttämään Jules Desmarets'ssa

rajattoman rakkauden. Onneksi tämän salaisen intohimon keskitetty

tuli ilmeni hyvin yksinkertaisella tavalla sen aiheuttajaa kohtaan.

Nämä kaksi ihmistä rakastivat toisiansa melkeinpä uskonnollisella

tavalla. Ilmaistaksemme kaikki yhdellä sanalla, he eivät hävenneet

ihmisten seurassa ottaa toisiansa kädestä kiinni, kuten kaksi

lasta, veli ja sisar, jotka tahtovat käydä ihmisjoukon läpi, jossa

jokainen antaa heille tietä, ihaillen heitä. Tuo nuori nainen oli

yhdessä sellaisessa surkuteltavassa asemassa, johon itsekkyys

saattaa muutamat ihmislapset. Hänellä ei ollut säätyä, ja hänen

nimensä Clémence, samoinkuin hänen ikänsä, olivat julkisen notarion

merkitsemät. Omaisuutta oli hänellä tuskin mitään. Jules Desmarets

oli ylen onnellinen kuullessaan näistä onnettomuuksista. Jos Clémence

olisi kuulunut johonkin hyvin rikkaaseen perheeseen, olisi hän

epäillyt voivansa saada hänet; mutta Clémence oli köyhä rakkauden

lapsi, jonkin hirveän aviorikoksellisen intohimon hedelmä, ja niinpä

he menivät naimisiin. Tästä hetkestä alkoi Jules Desmarets'lle sarja

onnekkaita tapahtumia. Kaikki kadehtivat häntä ja syyttivät häntä

jo silloin siitä, ettei hänellä ollut muuta kuin pelkkää onnea,

ottamatta ollenkaan huomioon hänen hyveitänsä ja hänen rohkeuttansa.

Muutamia päiviä tyttärensä naimisen jälkeen kehoitti Clémencen äiti,

joka maailmassa kävi hänen kummistaan, Jules Desmarets'a ostamaan

vekselinvälittäjän viran, luvaten hankkia hänelle kaiken tarvittavan

pääoman. Tähän aikaan näillä viroilla oli vielä kohtuullinen

hinta. Illalla, vieläpä vekselinvälittäjänsä salissa, ehdotti eräs

rikas kapitalisti tämän rouvan suosituksesta Jules Desmarets'lle

edullisinta liikeyritystä, mihin yleensä voi ryhtyä, ja antoi

hänelle niin paljon luottoa kuin hän tarvitsi päästäksensä hyötymään

etuoikeudestaan. Seuraavana päivänä onnellinen liikeapulainen oli

ostanut isäntänsä viran. Neljän vuoden kuluttua Jules Desmarets oli

yksi liikeseuransa rikkaimpia miehiä. Arvossapidettyjä liiketuttavia

saapui lisäämään niiden lukua, jotka hänen edeltäjänsä oli hänelle

jättänyt. Hän herätti rajatonta luottamusta, ja hänen oli mahdotonta

olla huomaamatta siitä tavasta, millä liikeasiat hänelle koituivat,

jotain salaista anoppinsa vaikutusta tai kaitselmuksen näkymätöntä

huolenpitoa. Kolmannen vuoden lopulla Clémence kadotti kumminsa.

Tällöin oli herra Jules'illa -- näin nimitettiin häntä eroitukseksi

vanhimmasta veljestään, joka toimi notariona Pariisissa -- noin

kahdensadantuhannen markan vuositulot. Pariisissa ei ollut toista

esimerkkiä niin suuresta menestyksestä kuin mikä tällä perheellä

oli. Viiden vuoden kuluessa ei tätä harvinaista rakkautta ollut

häirinnyt mikään, lukuunottamatta erästä panettelua, josta herra

Jules sai mitä loistavimman hyvityksen. Yksi hänen entisiä

tovereitaan luki rouva Julesin ansioksi hänen miehensä menestyksen,

joka muka oli kalliisti ostettujen ylhäisten suosijoiden avulla

saatu. Parjaaja sai surmansa kaksintaistelussa. Näiden puolisoiden

syvä, molemminpuolinen rakkaus, joka säilyi avioliitossakin,

sai seurapiireissä osakseen mitä suurinta suosiota, vaikkakin

tällainen suhde oli vastoin useiden naisten mieltä. Tätä onnellista

avioliittoa kunnioitettiin, jokainen juhli sitä. Herra ja rouva

Jules'ia rakastettiin todellakin, ehkäpä siksi, ettei ole mitään

suloisempaa kuin onnellisten ihmisten näkeminen. Mutta he eivät

koskaan viipyneet kauvan vieraskäynneillään, vaan riistäytyivät

irti, kärsimättöminä pyrkien, nopealla lennolla pesäänsä aivan kuin

säikähtynyt kyyhkyspari. Tämä pesä oli muutoin suuri ja kaunis

rakennus Ménars kadulla. Taiteellinen maku hillitsi siellä tuota

ylellisyyttä, jota rahamiesten on vanhoista ajoista ollut tapana

levittää näkyviin. Täällä nämä molemmat puolisot pitivät loistavia

vieraskutsuja, vaikka hienon maailman velvollisuudet eivät heitä

ollenkaan miellyttäneet. Kuitenkin Jules alistui tähän tietäen,

että se oli ennemmin tai myöhemmin perheelle tarpeen; mutta hän ja

hänen vaimonsa olivat näissä tilaisuuksissa aina kuin kasvihuoneen

kukat keskellä rajuilmaa. Hyvin ymmärrettävällä hienotunteisuudella

Jules oli huolellisesti salannut vaimoltaan niinhyvin panettelun

kuin sen surmatun alkuunpanijan, joka vähällä oli ollut häiritä

heidän onneansa. Rouva Jules, taiteellisena ja hienoutta rakastavana

luonteena, piti ylellisyydestä. Huolimatta kaksintaistelun

peloittavasta opetuksesta kuiskailivat kuitenkin muutamat

varomattomat naiset toisilleen, että rouva Jules'illa pitäisi olla

syytä joutua usein hämilleen. Ne kaksikymmentätuhatta markkaa,

jotka Jules vaimollensa myönsi hänen pukuihinsa ja mielitekoihinsa,

eivät voineet heidän laskujensa mukaan riittää tähän tarkoitukseen.

Totta puhuen oli rouva Jules usein komeammin puettu kotonansa kuin

silloin, kun hän oli lähdössä suuren maailman kutsuihin. Hän rakasti

koristautumista yksinomaan miestänsä varten, tahtoen sillä osoittaa

miehellensä, että tämä oli hänelle enemmän arvoinen kuin suuren

maailman ihmiset. Se oli todellista rakkautta, puhdasta rakkautta ja

ennen kaikkea onnellista, mikäli sitä julkisuudelta salattu rakkaus

voi olla. Siksipä myöskin herra Jules alati rakastaen ja päivä

päivältä yhä enemmän oli onnellinen vaimonsa läheisyydestä ja vieläpä

hänen oikuistaankin, niin että hän oli oikein levoton silloin kun

hän ei niitä vaimossansa huomannut, ikäänkuin se olisi merkinnyt

jotain sairautta. Auguste de Maulincour'illa oli onnettomuus joutua

tämän intohimon pyörteisiin ja rakastua tähän naiseen aina hulluuteen

asti. Kuitenkaan hän ei ollut naurettava, vaikka hän sydämessään

kantoi niin ylevää rakkautta. Hän mukautui kaikkiin, sotilastapojen

vaatimuksiin, mutta hänessä oli kuitenkin selvästi huomattavissa

yksinpä samppanjalasinkin ääressä tuo uneksuva piirre, tuo äänetön

olemassaolon halveksuminen, tuo sumea ilme, sanalla sanoen kaikki

nuo ominaisuudet, jotka niin monennimisinä esiintyvät nautintojen

kyllästyttämissä ihmisissä, niissä, joita elämän tyhjyys kalvaa,

ja niissä, jotka luulevat olevansa keuhkotautisia tai potevat

sydämen sairautta. Toivoton rakkaus, elämään kyllästyminen ovat

nykyään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Koettaa järkyttää jonkun

itsevaltijattaren sydäntä tarjoaisi ehkä suurempaa menestystä

kuin hullaantunut rakkaus onnelliseen naiseen. Maulincour'illa

oli siis riittävästi syitä raskasmieliseen alakuloisuuteen. Joku

kuningatar voi vielä valta-asemansa nojalla tyydyttää turha- ja

kevytmielisyyttään ja korkeasta asemastaan huolimatta antautua,

mutta siveä keskisäädyn nainen on kuin siili tai kuin osteri kovissa

pukimissaan.

Tällä hetkellä nuori upseeri oli tuon tuntemattoman rakastettunsa

läheisyydessä, joka ei varmaankaan tiennyt olevansa kaksinkertaisesti

uskoton. Rouva Jules istui tuossa luonnollisena kuin maailman

teeskentelemättömin nainen, sulokkaana, täynnä arvokasta

levollisuutta. Mikä pohjaton syvyys onkaan ihmisluonto! Ennen

keskusteluun ryhtymistään katseli paroni tätä naista ja hänen

miestänsä, vuorotellen kumpaakin. Mitä mietelmiä hän tekikään!

Yhdessä hetkessä hän sepitti uudelleen Young'in "Yöt". Sillävälin

soitto soi saleissa ja tuhannet kynttilät säteilivät. Oli pankkiirin

tanssiaiset, yksi noita ylimielisiä juhlia, joilla tämä setelien

maailma koetti pilkata valetun rahan saleja, joissa faubourg

Saint-Germain'in kunnon seura piti ilojaan aavistamatta, että

eräänä päivänä pankki oli valtaava Luxembourgin ja istuutuva

valtaistuimelle. [Tarkoittaa Ludvig Filipiä, "porvarikuningasta".]

Salaliitot tanssivat vielä tähän aikaan yhtä huolettomina tulevista

vallan kukistumisista kuin tulevista pankin vararikoista. Paroni

de Nucingen'in kultakoristeisissa saleissa vallitsi tuo erikoinen

hilpeys, jonka Pariisin ainakin ulkonaisesti-iloinen hienosto

antaa Pariisin juhlille. Lahjakkaat henkilöt jakavat näissä

yksinkertaisille ajatusrikkauttaan ja nämä taas antavat heille

tuon onnellisen näön, joka on yksinkertaisille ominainen. Tämän

vuorovaikutuksen kautta kaikki elävöityy. Mutta Pariisin juhla

muistuttaa aina jonkun verran ilotulitusta: hienoudet, mielistelyt,

ilostelut räiskyvät ja sammuvat kuin raketit. Ja seuraavana päivänä

on jokainen jo unohtanut hienoutensa, mielistelynsä ja ilonsa.

-- No hyvä! sanoi Auguste mietelmiensä päätteeksi, naiset ovat kait

sitten semmoisia, joina tuomioherra heitä pitää. Varmastikin, kaikki

nämä naiset, jotka täällä tanssivat, ovat vähemmän moitteettomia kuin

rouva Jules, ja hän käy Soly kadulla.

Soly katu oli Augusten sairaus, jo nämä sanat yksin kouristivat hänen

sydäntänsä.

-- Rouva, ettekö te tanssi koskaan? kysyi hän.

-- Tämä on jo kolmas kerta talven alusta kun te teette minulle saman

kysymyksen, sanoi rouva Jules hymyillen.

-- Mutta tehän tuskin koskaan olette vastannut.

-- Se on totta.

-- Tiesin hyvin, että olisitte vilpillinen, kuten kaikki naiset...

Rouva Jules hymyili yhä.

-- Kuulkaahan, herra paroni, jos minä ilmoittaisin teille todellisen

syyn, nauraisitte te sille. Mielestäni se ei ole vilpillisyyttä, jos

on ilmoittamatta salaisuuksia, joita maailman on tapana pilkata.

-- Kaikki salaisuus vaatii, tullakseen julkilausutuksi, ystävyyttä,

johon minä epäilemättä olen arvoton, hyvä rouva; mutta teillä ei

voi olla muita kuin jaloja salaisuuksia, ja uskotteko minun silloin

voivan tehdä pilkkaa kunnioitettavista asioista?

-- Uskon kylläkin, sanoi rouva Jules, te, kuten kaikki muutkin

miehet, pilkkaatte meidän tunteitamme puhtaimpiakin, te parjaatte

niitä. Muutoin, minulla ei ole mitään salaisuuksia. Minulla on oikeus

rakastaa miestäni kaikkien nähden, sanon sen, olen siitä ylpeä ja jos

te teette minusta pilkkaa kuullessanne etten tanssi muiden kuin hänen

kanssansa, saan minä teidän sydämestänne mitä huonoimman käsityksen.

-- Ettekö ole koskaan, avioliitostanne alkaen, tanssinut muiden kuin

miehenne kanssa?

-- En, herra paroni. Hänen käsivartensa on ainoa johon olen nojannut,

enkä ole koskaan ollut kosketuksessa kenenkään muun miehen kanssa.

-- Eikö edes teidän lääkärinne ole koetellut suontanne?

-- Enkös arvannut, nyt te teette minusta pilkkaa.

-- En lainkaan, rouva hyvä, minä ihailen teitä sentähden että

ymmärrän teitä. Mutta te voisitte antaa kuulla ääntänne, antaa nähdä

teitä, te voisitte... voisitte sallia silmiemme ihailla teitä...

-- Ah! sepä minun huoliani onkin, keskeytti rouva Jules, lähtöisin

että avioliitossa oleva nainen voisi elää miehensä kanssa samalla

tavoin kuin rakastajatar rakastajansa kanssa; sillä silloin...

-- Silloin, miksi olitte muutamia hetkiä sitten jalkasin, valepuvussa

Soly kadulla?

-- Soly katu! mitä se merkitsee?

Hänen kirkkaassa äänessään ei voinut huomata mitään liikutusta, ei

ainoakaan piirre värähtänyt hänen kasvoissaan, hän ei punastunut,

vaan pysyi rauhallisena.

-- Mitä! te ette siis noussut toiseen kerrokseen eräässä talossa

Augustinkadulla Soly kadun kulmassa? Teillä ei ollut ajuria kymmenen

askeleen päässä, ja te ette palannut Richelieu katua pitkin

korukauppiaan luota, jolta ostitte nuo marabouts sulat, jotka nyt

kaunistavat päätänne?

-- En ole ollut poissa kotoani tänä iltana.

Näin valehdellen pysyi rouva Jules levollisen ja iloisen näköisenä

löyhytellen viuhkaansa; mutta jos jollakin olisi ollut oikeus asettaa

kätensä hänen vyönsä päälle keskelle hartioita, hän olisi ehkä

tuntenut sen kosteaksi. Tällä hetkellä Auguste muisti tuomioherran

opetukset.

-- Se oli siis joku muu nainen, ihmeesti teidän näköisenne, lisäsi

hän herkkäuskoisen näköisenä.

-- Herra paroni, sanoi rouva Jules, jos te kerran voitte seurata

naista ja siepata hänen salaisuuksiansa, sallikaa minun silloin

teille sanoa, että se on pahoin, hyvin pahoin tehty, ja saan kunnian

olla uskomatta teihin.

Paroni meni pois ja asettui uunin vierustalle näyttäen

miettiväiseltä. Hän oli pää kumarassa, mutta hänen suljettu katseensa

tarkkasi yhä rouva Jules'ia, joka, ottamatta huomioon seinäpeilejä,

loi häneen salaa pari kolme kauhun silmäystä. Rouva antoi miehellensä

merkin, nousi ja tarttui tämän käsivarteen lähteäkseen kävelylle

saleihin. Kun hän meni herra de Maulincour'in ohitse, sanoi tämä,

keskustellen erään ystävänsä kanssa, kuuluvalla äänellä ikäänkuin

vastaukseksi johonkin kysymykseen:

-- Hän on nainen, joka ei varmaankaan nuku rauhallisesti tänä yönä...

Rouva Jules pysähtyi, heitti häneen ylpeän, halveksumista uhkuvan

katseen ja jatkoi käyntiään tietämättä, että vielä yksi katse,

jos hänen miehensä olisi sen huomannut, olisi voinut saattaa

vaaranalaiseksi hänen onnensa ja kahden ihmisen elämän. Auguste

tukahdutti raivon sielunsa syvyydessä ja läksi pian pois vannoen

tunkeutuvansa tämän salaisuuden ytimeen asti. Ennen poislähtöänsä

etsi hän rouva Jules'ia katsellakseen häntä vielä kerran, mutta tämä

oli jo hävinnyt. Mikä draama kehkeytyikään tässä nuorukaisessa, joka

oli selvästi kiihkopäinen, kuten kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet

rakkautta kaikessa sen laajuudessa! Auguste jumaloitsi nyt rouva

Jules'ia uudella tavalla, hän rakasti tätä naista mustasukkaisuuden

raivolla, toivon hulluuttavilla tuskilla. Uskottomana miehellensä

tämä nainen tuli julkiseksi. Auguste saattoi heittäytyä kaikkiin

onnellisen rakkauden huumauksiin, ja hänen mielikuvituksensa

paljasti hänelle suunnattomia tämän naisen omistamisesta koituvia

nautinnonmahdollisuuksia. Jos hän olikin kadottanut enkelin, oli hän

sensijaan löytänyt hurmaavimman demooneista. Hän laskeutui levolle

rakennellen tuhansia ilmalinnoja ja puolustellen rouva Jules'ia

jollain ihmeellisellä hyvällä teolla, johon hän ei uskonut. Sitten

hän päätti jo huomenna antautua kokonaan niiden syiden, niiden etujen

etsimiseen, joita tämä salaisuus kätki. Tässä oli romaani luettavissa

tai pikemminkin draama näyteltävissä, ja hänellä oli siinä osansa.

Vakoojan ammatti on hyvinkin mukavaa työtä, kun sitä tekee omaksi

edukseen ja jonkun intohimon kannustamana. Saahan siinä tuntea

kaikkia rosvon nautintoja pysymällä kuitenkin kunniallisena

ihmisenä. Mutta silloin on valmistauduttava kiehumaan kiukusta,

ulvomaan kärsimättömyydestä, jäädyttämään jalkansa katurapakoissa,

jäykistymään kylmästä, palamaan kuumuudesta ja nielemään

harhatoiveita. Silloin on, jotakin vihiä saatua, mentävä tuntematonta

päämäärää kohti, iskettävä kirveensä kiveen, sadateltava, sepitettävä

itselleen elegioja ja dityrambeja, huudettava typeryyksiä jollekin

viattomalle kulkijalle, joka teitä ihmettelee; sitten vielä syöstävä

kumoon kunnon eukkoja leipä- ja hedelmäkoreineen, juostava,

levättävä, seistävä jonkun ikkunan edessä, tehtävä tuhansia

olettamuksia... Mutta tämähän on metsästystä, metsästystä Pariisissa,

metsästystä kaikkine seikkailuineen, vaikkakaan ei juuri koirilla,

pyssyillä ja halloo huudoilla! Näihin kohtauksiin ei löydä vertauksia

muualta kuin näyttelijöiden elämästä. Lopuksi tarvitaan vakoojan

ammattiin vielä rakkaudesta ja kostonhimosta paisuvaa sydäntä

voidakseen asettua Pariisissa väijyksiin kuin tiikeri, joka tahtoo

hypätä saaliinsa niskaan, ja voidakseen nauttia kaikista Pariisin

ja sen jonkun osan tapahtumista lisäämällä niiden jo ennestään

ylitsevuotavaan runsauteen vielä yksi mielenkiinnon aihe. Eiköhän

sydämen silloin täydy olla moninkertainen? Onhan tällainen elämä

tuhansien intohimojen, tuhansien tunteiden samanaikaista kokemista.

Auguste de Maulincour heittäytyi kiintymyksellä tähän kuluttavaan

toimeen, tuntien kaikkia sen onnettomuuksia ja nautintoja. Hän

käveli valepuvussa Pariisissa pitäen silmällä kaikkia Pagevin ja

Augustinkadun kulmia. Hän juoksi kuin metsästäjä Ménars kadulta Soly

kadulle ja Soly kadulta Ménars kadulle tuntematta kostoa, tuntematta

hintaa, jolla hänen oli maksettava niin monet vaivannäöt, juoksut

ja väijytykset, tai korvausta, jonka hän kaikesta tästä oli saava.

Ja kuitenkaan ei häntä vielä ollut vallannut tuo kärsimättömyys,

joka kalvaa sisuksia ja pusertaa hikeä. Hän kuljeskeli toivossa,

ajatellen ettei rouva Jules heti ensimäisinä päivinä asettaisi

itseänsä alttiiksi palaamalla sinne, missä hänet oli yllätetty.

Nämä ensimäiset päivät hän olikin sentähden käyttänyt etupäässä

tutustuakseen kadun kaikkiin salaisuuksiin. Aloittelijana tässä

ammatissaan hän ei rohjennut kääntyä sen talon portinvartijan ja

suutarin puoleen, jossa rouva Jules kävi; mutta hän toivoi voivansa

saada tähystyspaikan talosta, joka oli aivan vastapäätä tuota

salaperäistä huoneustoa. Hän tutki maapohjaa, hän tahtoi sovittaa

keskenään viisauden ja kärsimättömyyden, rakkauden ja salaisuuden.

Huhtikuun ensimäisinä päivinä keskellä suuren iskun

valmistelemissuunnitelmiaan, jättäessään shakkilautansa yhden

tuollaisen innokkaan, mutta tuloksettoman vahdinpidon jälkeen,

kääntyi Auguste noin kello neljän tienoissa asuntoansa kohden,

jonne eräs virka-asia häntä vaati. Kun hän oli päässyt Coquillière

kadulle, yllätti hänet yksi noita rankkoja sadekuuroja, jotka

paisuttavat silmänräpäyksessä katurännit ja joiden joka pisara

muodostaa vesikelloja pudotessaan kadun lätäkköihin. Pariisilainen

jalankävijä on silloin pakotettu muitta mutkitta pysähtymään ja

etsimään suojaa jossain myymälässä tai kahvilassa, jos hän on

kylliksi rikas maksaakseen pakollisen vierailunsa, tai, aina hädän

mukaan, jossakin porttikäytävässä, joita köyhät ja huonosti puetut

pitävät turvapaikkoinaan. Miksi ei kukaan meidän maalareistamme

ole yrittänyt kuvata niitä piirteitä, joita tuollaiseen kosteaan

holvikäytävään paenneessa pariisilaisjoukossa esiintyy? Mistä

voisi löytää rikkaampaa kuvaa? Siinä on jalankävijöiden joukossa

ensiksikin uneksija tai filosofi, joka mieltymyksellä tarkastelee

niitä vesiviivoja, joita sade piirtää harmaaseen ilmaan ja jotka

kaiverrustyön tapaisesti muistuttavat lasijuovien oikullisia

kiehkuroita; tai niitä kirkkaita vesiryöppyjä, joita tuuli

katoilla hajoittelee välkähteleväksi vihmaksi; tai noita kuohuvien

ja solisevien rännien kummallisia purkauksia ja muita tuhansia

ihmeellisiä pikkuseikkoja, joita kuljeksijat nautinnolla katselevat,

huolimatta siitä lakaisemisesta, jolla talonmies heitä kestitsee.

Sitten tuossa joukossa on vielä joku lörpöttelijä, joka valitellen

puhelee portinvartijattaren kanssa tämän nojautuessa luutaansa

kuin krenatööri kivääriinsä; joku köyhä kulkuri haaveellisesti

nojaten seinään, vähääkään välittämättä ryysyisistä vaatteistaan,

jotka ovat tottuneet olemaan kosketuksessa kadun kanssa; joku

oppinut, joka tutkii, tavailee tai lukee ilmoituksia pääsemättä

loppuun; joku pilkkakirves, joka tekee pilaa ihmisistä, joille

kadulla sattuu joku onnettomuus, nauraa lian tahraamille naisille

ja virnistelee akkunoissaolijoille; joku vaitiolija, joka katselee

kaikkia akkunoita ja kerroksia; joku liikemies, joka rahalaukku tai

paketti kainalossaan tuumii sateen tuottamaa voittoa tai häviötä;

joku teikari, joka saapuu kuin tykistä ammuttuna, lausuen: "Ah!

mikä ilma, hyvät herrat!" ja joka tervehtii kaikkia; vihdoin joku

kunnon pariisilainen porvari, jolla on sateenvarjo ja joka on

tottunut roimasateisiin. Hän on edeltäkäsin nähnyt myrskyn tulon,

lähtenyt ulos vaimonsa varoituksista huolimatta ja istuu nyt tuossa

portinvartijan tuolilla. Luonteensa mukaan jokainen tämän tilapäisen

yhteiskunnan jäsenistä tarkastelee taivasta ja lähtee hypähdellen

menemään joko välttääkseen likalätäköitä tai sentähden, että hänellä

on kiire, tai että hän näkee kansalaisia kävelemässä huolimatta

tuulesta ja rapakosta, tai että hän tuossa kosteassa ja kuolettavaa

katarria tuottavassa porttikäytävässä on joutunut, kuten sananlasku

sanoo, ojasta allikkoon. Jokaisella on omat syynsä. Jälellä on vielä

joku viisas mies, joka, päästäksensä lähtemään, tähystelee sinistä

taivasta riekaleisten pilvien lomitse.

Herra de Maulincour pakeni siis kokonaisen kävelijäperheen mukana

erään vanhan talon holvikäytävään. Talon piha muistutti suurta uunia.

Kalkituissa, salpietarilla sivellyissä, vihertävissä seinissä oli

niin paljon rännejä ja johtotorvia, noissa neljässä päärakennuksessa

niin monta kerrosta, että te olisitte kutsuneet tätä kaikkea

Saint-Cloud'n vesiputouksiksi. Vesi virtasi joka taholta; se kuohui,

pulpahteli ja solisi; se oli milloin mustaa, valkeaa, sinistä,

vihreää; se sohahteli ja roiskui portinvartijattaren luudan alla.

Tämä vanha, hampaaton eukko oli kuin luotu rajuilmoja varten; hän

näytti siunaavan niitä lakaistessaan tuossa kadulle tuhansittain

rikkoja, joiden uteliaisuutta herättävä luettelo paljasti jokaisen

talonasukkaan elämän ja tavat. Siinä oli karttuunin palasia,

teelehtiä, vaalentuneiden, särkyneiden tekokukkien hetaleita,

vihannesten jätteitä, metallipalasia. Rakastaja parka tarkasti

tätä näkyä, yhtä niistä tuhansista, joita liikkuva Pariisi joka

päivä tarjoaa. Hän katseli sitä koneellisesti omiin ajatuksiinsa

vaipuneena, kun hän kohottaen silmänsä huomasi olevansa vastakkain

erään miehen kanssa, joka juuri oli tullut sisälle käytävään.

Mies oli ainakin ulkonäöltään kerjäläinen, mutta ei noita Pariisin

kerjäläisiä, joille ihmiskielissä ei ole mitään nimeä. Ei, tämä

mies muodosti uuden tyypin ulkopuolella kaikkia niitä käsitteitä,

joita sana kerjäläinen synnyttää. Tuolla tuntemattomalla ei ollut

ollenkaan sitä aito pariisilaista luonnetta, joka meitä niin

usein liikuttaa niissä onnettomuuskertomuksissa, joita Charlet

on esittänyt välistä hyvinkin onnistuneilla huomioilla. Hänen

kuvauksissaanhan esiintyy noita karkeita, lian tahraamia olentoja

raakoine äänineen, punaisine pahkanenineen, hampaattomine, mutta

silti uhkapiirteisine suineen; noita alhaisia ja pelottavia

miehiä, joiden silmistä loistava syvä älykkäisyys näyttää olevan

peräti ristiriidassa heidän olemuksensa kanssa. Muutamilla näistä

häpeämättömistä kulkureista on iho marmorin kaltainen, naarmuinen

ja suonikas; otsa ryppyjen peittämä ja tukka harva ja tahmainen

kuin nurkkaan heitetyssä peruukissa. He ovat kaikki iloisia

alennustilassaan ja törkeitä huvituksissaan, he ovat kaikki

riettauden leimaamia ja heidän äänettömyytensä on ikäänkuin moite.

Heidän tilansa herättää pelottavia ajatuksia. Asemassaan rikoksen

tekijän ja almun anojan välillä heillä ei ole enää omaatuntoa, ja

he kieppuvat varovasti mestauslavan ympärillä joutumatta sille;

he ovat viattomia rikoksissaan ja rikollisia viattomuuksissaan.

He herättävät usein naurua ja aina ajatuksia. Yksi heistä edustaa

teille kuihtunutta yhteiskuntaa, häneen sisältyy kaikki: vankilan

kunnia, isänmaa, hyve, lisäksi vielä julkisen rikoksen pahuus ja

sukkelan ilkityön hienoudet. Toinen on alistuvaisen, syvämietteisen,

mutta tylsistyneen näköinen. Kaikilla heillä on halua järjestykseen

ja työhön, mutta heidät on sysännyt tähän heidän häpeätilaansa

yhteiskunta, joka ei tahdo ottaa kuuleviinsa sitä, että näiden

Pariisin kulkurien ja kerjäläisten joukossa voi olla runoilijoita,

suuria miehiä ja pelotonta, järjestäytymiskyvyltään suurenmoista

väkeä. Heidän joukossaan on läpeensä hyviä ja läpeensä pahoja

ihmisiä, kuten aina väessä, joka kärsii; he ovat tottuneet kestämään

suunnatonta kurjuutta, ja mahtava kohtalo pitää heitä alati tällä

alennuksen tasolla. Heillä kaikilla on yksi unelma, yksi toivo,

yksi onnellisuus: peli, arpominen tai viini. Ei mitään tästä

oudosta elämästä ollut nähtävissä tuossa miehessä, joka herra de

Maulincour'in edessä huolettomasti nojausi seinään, aivan kuin joku

kätevän taiteilijan atelierissaan tekemä piirustus maalauskankaan

toisella puolella. Tuo luiseva, pitkä mies, jonka lyijynharmaat

kasvot ilmaisivat syvää ja tyyntä ajattelua, karkoitti säälintunteet

uteliaiden sydämestä ivallisella olemuksellaan ja uhkaavalla

katseellaan, jotka ilmoittivat että hän kohteli heitä täydellisellä

välinpitämättömyydellä. Hänen kasvonsa olivat likaisenharmahtavat ja

hänen kuhmuinen, kalju päänsä muistutti lievästi graniittimöhkälettä.

Muutamia suoria, harmaita hiuksia laskeutui joka puolella päätä

hänen kaulaan asti napitetun, likaisen takkinsa kaulukselle. Hän

muistutti samalla kertaa sekä Voltairea että Don Quijotea; hän

oli ivallinen, surumielinen, täynnä halveksumista ja filosofiaa,

mutta samalla puoleksi hourupäinen. Hänellä ei näyttänyt olevan

paitaa. Hänen partansa oli pitkä. Viheliäisen, läpeensä kuluneen ja

rikkonaisen kaulaliinan alta näkyi leveä, kurttuinen kaula, täynnä

paksuja suonia kuin lankoja. Hänen kumpaakin silmäänsä ympäröitsi

leveä, ruskeansinertävä kehä. Hän näytti vähintäin kuudenkymmenen

ikäiseltä. Hänen kätensä olivat valkoiset ja puhtaat. Kengät olivat

rikkonaiset ja kallellansa. Sinertävät, monipaikkaiset housut olivat

nukkavierut ja vaalentuneet ja näyttivät hyvin kurjilta. Ehkä hänen

kastuneet vaatteensa haisivat pahalta, tai ehkä hänellä tavallisissa

oloissa oli tuo kurjuuden tuntu, joka Pariisin likapesissä tavataan

aivan samoin kuin virastoilla, sakaristoilla ja sairashuoneillakin

on siellä oma pahalta haiseva eltaantunut hajunsa, jota ei millään

voi kuvata; oli miten oli, tuon miehen vieressäolijat siirtyivät

pois hänen läheisyydestänsä ja jättivät hänet yksin. Hän loi ensin

heihin, sitten upseeriin tyynen, sulkeutuneen silmäyksen, yhden

noita Talleyrandin kuuluisia katseita, joiden loisteeton, kylmä ilme

on läpitunkemattomana verhona, jonka alla piilee voimakkaan sielun

syvät liikunnot ja mitä tarkimmat laskut ihmisistä, asioista ja

tapauksista. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Hänen

suunsa ja hänen otsansa oli kylmän-levollinen; mutta hänen katseensa

kääntyi alaspäin liikkeellä, jonka hitaus vaikutti jalolta ja

melkeinpä traagilliselta. Siinä ilmeni kokonainen draama tuossa hänen

kalpeiden silmäluomiensa painumisessa.

Nämä stoalaiset kasvot synnyttivät herra de Maulincour'issa yhden

noita harhailevia unelmia, jotka alkavat tavallisella kysymyksellä

ja loppuvat sisältämällä kokonaisen maailman ajatuksia. Rajuilma oli

mennyt ohitse. Herra de Maulincour ei nähnyt tuosta miehestä enää

muuta kuin takin liepeen, joka hipasi holvin kulmakiveä. Mutta kun

hän jätti paikkansa mennäkseen ulos, löysi hän jalkojensa juuresta

kirjeen, jonka vastikään oli täytynyt pudota. Hän arvasi, että se

kuului tuntemattomalle ja että se oli nenäliinaa taskusta otettaessa

pudonnut, sillä hän näki tämän pistävän kadulla nenäliinan taskuunsa.

Upseeri, joka otti kirjeen, jättääkseen sen tuntemattomalle, luki

vasten tahtoaan päällekirjoituksen:

Herra Ferragusse, Augustinkatu, Solykadun kulma. Pariisi.

Kirjeessä ei ollut mitään leimaa ja sen päällekirjoitus esti herra

de Maulincour'ia jättämästä kirjettä omistajalleen, sillä harvat

intohimot pysyvät ajanpitkään rehellisinä. Paroni aavisti tämän

löytönsä edullisuuden ja hän tahtoi, pitäessään kirjeen, saada

oikeuden tunkeutua tuohon salaperäiseen taloon, mennä sinne ja

jättää kirje tuntemattomalle miehelle, jonka hän varmasti uskoi

salaperäisessä talossa asuvan. Hänen luulevaisuutensa, hämärä kuin

aamun ensi sarastus, rakensi jo suhteita tuon miehen ja rouva

Jules'in välille. Luulevaiset rakastajat olettavat kaikkea, ja

juuri siitä, että he noin olettavat ja valitsevat todennäköisimmät

arvelut, arvaavat tuomarit, rakastajat, urkkijat ja tiedustelijat sen

totuuden, jonka ilmisaamiseen he pyrkivät.

-- Onko tämä kirje hänelle? Onko se rouva Jules'ilta?

Tuhansia samanlaisia kysymyksiä synnytti hänen levoton

mielikuvituksensa, mutta jo ensimäisistä kirjeen sanoista täytyi

hänen hymyillä. Kas tässä sananmukaisesti yksinkertaisten lauseidensa

loistossa ja huonossa oikokirjoituksessaan tämä kirje, johon oli

mahdoton mitään lisätä ja josta ei myös mitään voinut jättää pois,

ellei koko kirjettä. Kun se tässä julkaistaan on se välttämättä

varustettava välimerkeillä. Alkuperäisessä ei ole mitään pilkkuja,

ei mitään pisteitä, ei edes huutomerkkejäkään, seikka, joka olisi

ollut omiansa hävittämään sen välimerkkijärjestelmän, jota nykyajan

kirjailijat käyttävät kuvatessaan suurten intohimojen tuhotöitä.

"Henrik!

Niihin uhrauksiin, joihin sinuun nähden olin itseni velvottanut,

kuulu myöskin se, etten enää antasi sinulle tietoja ittestäni,

mutta vastustamaton ääni käskee minun ilmottaan sinulle rikoksesi

minua kohtaan. Tiedän edeltäkäsin, ettei sinun rikosten kovettama

sielusi alentusi surkuttelemaan minua. Sinun sydämesi on kuuro

tunteellisuudelle. Onko se sitä myöskin luonnon huudolle? Mutta

vähät siittä, minun täytyy ilmasta sinulle, kuinka suuresti

sinä olet rikoksellinen ja kuinka kauhee se asema on, johon

olet minun saattanu. Henrik, sinähän tiesit kaiken sen, mitä

minä olen saanu kärsiä ensimäisestä lankeemuksestani, ja

kuitenkin sinä syöksit minun samaan onnettomuuteen ja jätit

minun epätoivoon ja suruun. Niin, myönnän sen, usko, että

rakastit minua ja pidit minua arvossa, oli antanu minulle

rohkeutta kestään kohtaloni. Mutta nyt, mitä minulla on jäljellä?

Sinä olet saattanu minun hävittään kaiken, mikä minulle oli

rakkainta, mikä minua kiinnitti tähän elämään: vanhempani,

ystäväni, kunnijani, maineeni olen uhrannu sinulle ja minulla

ei ole jäljellä kuin häpeä, kunnijattomuus ja -- sanon sen

punastumatta, kurjuus. Onnettomuudestani ei puuttunut enää muuta

kun varmuus sinun halveksumisestasi ja vihastasi, ja nyt, kun

minulla on se, on minulla rohkeutta toteuttaa aikeeni. Olen

tehny päätökseni ja perheen kunnija vaatii sitä: olen tekevä

lopun kärsimyksistäni. Älä ryhdy mihinkään mietelmiin aikeeni

vastustamiseksi, Henrik. Se on hirveä, tiedän sen, mutta tilani

pakottaa minun siihen. Voisinko elää ilman apua, ilman tukea,

ilman ystävän lohdutusta? En. Kohtalo on niin määränny. Kahden

päivän kuluttua, Henrik, kahden päivän kuluttua Iida ei ole

enää ansaitseva sinun kunnijoitustasi, mutta kuule lupaukseni,

jonka sinulle teen omantunnon rauhani tähden ja koska ansaitsen

yhä vieläkin sinun ystävyyttäsi. Oi Henrik, ystäväni, sillä en

ole koskaan vaihtava sinua toiseen, lupaa minulle, että annat

anteeksi elämäntieni, jota nyt lähden kulkemaan. Rakkauteni on

antanu minulle rohkeutta, se auttaa minua pysymään siveydessä.

Kun sinun kuvasi on sydämessäni, olen minä suojattu viettelyksiä

vastaan. Älä unohda koskaan, että kohtaloni on sinun työtäsi, ja

tuomitse itseäsi. Älköön taivas rankaisko sinua rikkomuksistasi,

polvillani rukoilen sinulle anteeksiantamusta, sillä minä tunnen,

että kurjuuksistani ei puuttuisi enää muuta kun se suru, että

tietäsin sinun olevan onnettoman. Huolimatta hädästäni kieltäyvyn

kaikesta avusta sinun puoleltasi. Jos sinä olisit rakastanu

minua, olisin voinu ottaa sitä vastaan ystävyyden osotuksena,

mutta säälin aiheuttaman hyvän työn työntää minun sieluni pois

ja minä olisin sellaista vastaanottaissani halpamaisempi kun

se, joka sitä tarjoo. Tahtosin kuitenkin pyytää sinulta yhtä

suosionosotusta. En tiedä kuinka kauvan minun vielä täytyy

olla rouva Menardie'n luona, ole niin jalomielinen äläkä tule

luokseni. Sinun kaksi viimestä käyntiäsi teki minulle pahaa,

jota minä saan vielä pitkän aikaa tuntea. En tahdo ollenkaan

yksityskohtasesti puhua menettelystäsi tässä asijassa. Sinä

vihaat minua, nämä sanat ovat syöpyneet minun sydämeeni ja

jähmettäneet sen pelosta. Voi! juuri tänä hetkenä, jolloin kaikki

voimani jättää minun, minä tarvitsen kaikki rohkeuteni. Henrik,

ennenkun minä olen asettanu rajan välillemme, anna minulle

viimenen osotus siitä, että pidät minua arvossa. Kirjota minulle,

vastaa minulle, sano minulle, että sinä kunnijoitat minua vielä,

joskan et enää minua rakasta. Vaikka en koskan tarvitse hävetä

katsoa sinua silmiin, en kuitenkan tahdo tavata sinua: minä

pelkään suurta heikkouttani ja rakkauttani. Mutta ole armelijas

ja kirjota minulle yksi sana vielä, se on antava minulle

rohkeutta kestään vastonkäymisissä. Jää hyvästi minun kaikkein

onnettomuuksieni aiheuttaja, mutta minun ainoo ystäväni, jonka

sydämeni on valinnut ja jota se ei ole koskaan unohtava. Iida."

Tämän nuoren tytön elämä, jonka petetty rakkaus, tuhoa tuottavat

ilot, surut, kurjuus ja hämmästyttävä alistuminen olivat ilmaistut

niin vähillä sanoilla, tämä tuntematon, mutta täydellisesti

pariisilainen runo tahraisessa kirjeessä, liikutti hetkisen

herra de Maulincour'in mieltä, sitten hän kysyi eikö tämä Iida

ollut joku rouva Jules'in sukulainen ja eikö se iltakohtaus,

jonka todistajaksi hän sattumalta oli joutunut, ollut ehkä

johtunut hyväntekeväisyysyrityksestä. Että tuo kurja vanhus olisi

vietellyt Iidan... sehän oli aivan uskomatonta. Harhaillessaan

tässä mietelmiensä labyrintissa, jossa ajatukset risteilivät ja

kumosivat toinen toisiaan, paroni saapui lähelle Pagevinkatua ja

näki ajurin pysähtyneenä Augustinkadun päähän siihen kohtaan, jossa

Montmartrekatu haarautuu. Kaikki odottavat ajurit herättivät hänessä

epäluuloja.

-- Olisiko se _hän_? ajatteli paroni.

Ja hänen sydämensä tykytti kuumeisesti. Hän soitti pienen oven

kelloa, mutta pää kumarassa ikäänkuin jonkin häpeän painamana, sillä

hän kuuli salaisen äänen, joka sanoi: "Miksi sinä tunkeudut tähän

salaisuuteen?"

Hän nousi muutamia askeleita portaita ylös ja tapasi itsensä

vastakkain vanhan portinvartijattaren kanssa.

-- Asuuko herra Ferragus täällä?

-- En tunne häntä...

-- Kuinka! eikö herra Ferragus asukaan täällä?

-- Ei meillä tässä talossa ole sellaista henkilöä.

-- Mutta hyvä rouva...

-- En ole mikään hyvä rouva, herra, olen portinvartijatar.

-- Mutta, rouva, toisti paroni, minulla on kirje jätettävänä herra

Ferragus'ille.

-- No sitten! Jos herralla kerta on kirje, on se kokonaan toista,

sanoi portinvartijatar muuttaen ääntänsä. Antakaapa minun nähdä

kirjettänne.

Auguste näytti kokoontaitettua kirjettä. Vanha eukko pudisti päätänsä

epäilevän näköisenä, oli kahdella päällä ja näytti tahtovan jättää

paikkansa mennäkseen ilmoittamaan salaperäiselle Ferragus'ille tästä

odottamattomasta tapauksesta. Lopulta hän sanoi:

-- Hyvä on, nouskaa vain ylös, herra, te kai tiedätte missä se on...

Vastaamatta tähän lauseeseen, jolla viekas eukko olisi voinut pistää

hänet pussiin, upseeri kiipesi nopeasti portaita ylös ja soitti

kiivaasti toisen kerroksen ovella. Hänen rakastajavaistonsa sanoi

hänelle: "_Hän_ on siellä."

Porttiholvissa ollut tuntematon, Ferragus eli Iidan onnettomuuksien

"aiheuttaja" avasi itse oven. Hän oli puettu kukilla kirjailtuun

yönuttuun, hänen housunsa olivat valkoista flanellia, jalkoja

lämmittivät kudotut koruompeleiset tohvelit ja hänen kasvonsa oli

pesty. Rouva Jules, jonka pää näkyi toisen huoneen oviverhojen takaa,

kalpeni ja vaipui nojatuoliin.

-- Mikä teillä on, rouva? huudahti upseeri kiiruhtaen häntä kohden.

Mutta Ferragus ojensi käsivartensa ja heitti upseerin takaisin

niin kovakouraisella liikkeellä, että Auguste luuli saaneensa

rautatangosta iskun rintaansa.

-- Takaisin, herra! sanoi mies. Mitä te meistä tahdotte? Jo viidettä,

kuudetta päivää luovitte te tässä kaupunginosassa. Oletteko ehkä

vakooja?

-- Oletteko herra Ferragus? sanoi paroni.

-- En, herra.

-- Ei tee mitään, sanoi Auguste, minun on annettava teille tämä

kirje, jonka te pudotitte sen talon porttiholvissa, jossa me molemmat

olimme sateen kestäessä.

Näin puhuessaan ja ojentaessaan kirjettä tuolle miehelle paroni

ei voinut olla heittämättä silmäystä huoneeseen, jossa Ferragus

otti hänet vastaan. Tämä huone oli yksinkertaisesti, mutta

hyvin sisustettu. Tuli paloi uunissa ja sen lähellä oli pöytä

katettu huolellisemmin kuin mitä tuon miehen ulkonainen asema ja

vuokrahuoneiden halpuus edellyttivät. Lopuksi hän vielä näki toisen

huoneen sohvalla kasan kultaa ja kuuli ääntä, joka ei voinut olla

muuta kuin naisen itkua.

-- Kirje kuuluu minulle, kiitän teitä, sanoi tuntematon kääntyen

tavalla, josta paroni saattoi ymmärtää, että mies halusi päästä

hänestä eroon heti.

Liian uteliaana huomatakseen sitä syvää tutkimusta, jonka alaisena

hän oli, Auguste ei nähnyt niitä sähköisiä katseita, joilla

tuntematon näytti tahtovan niellä hänet; jos hän olisi kohdannut

tuon basiliskisilmäyksen, olisi hän älynnyt asemansa vaarallisuuden.

Liiaksi intohimon vallassa ajatellakseen itseään Auguste hyvästeli,

laskeutui alas ja palasi kotiinsa koettaen löytää jotain järkeä

noiden kolmen henkilön yhdistämisessä: Iida, Ferragus ja rouva Jules;

se oli tehtävä, joka henkisesti oli samanarvoinen kuin koettaa panna

kokoon kiinalaisen rakennuspelin kummalliset puupalikat tuntematta

leikin avainta. Mutta rouva Jules oli nähnyt hänet, rouva Jules kävi

tuossa talossa, rouva Jules oli hänelle valehdellut. Maulincour aikoi

tehdä vierailun tämän rouvan luo seuraavana päivänä, rouva Jules

ei voisi kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, hän oli tullut tämän

rouvan rikostoveriksi, hän oli käsin ja jaloin kiinni tässä hämärässä

salajuonessa. Hänellä oli mielestään jo valtit käsissään ja hän

ajatteli käskevästi pyytää rouva Jules'ia ilmaisemaan hänelle kaikki

salaisuutensa.

Tähän aikaan Pariisi eli rakennustöitten kuumeessa. Jos Pariisi

on hirviö, on se varmaankin mielettömin kaikista hirviöistä.

Se innostuu tuhansiin haaveisiin. Milloin se rakentaa kuin

suuri herra, joka on mieltynyt muurikauhaan, sitten se jättää

kauhan ja rupeaa sotilaaksi; se pukeutuu kiireestä kantapäähän

kansalliskaartilaiseksi, harjoittelee ja tupakoitsee; äkkiä

jättää se sotilasharjoituksensa ja heittää pois sikaarinsa; se

huolestuu, tekee vararikon, myö huonekalunsa Châtelet-torilla ja

lakkauttaa maksunsa; mutta muutaman päivän perästä se järjestää

asiansa, juhlii ja tanssii. Yhtenä päivänä se ahmii täysin kourin

ryynisokeria; eilen se osti Weynen paperia; tänään hirviöllä on

hammastauti ja se liimaa kaikille muureilleen tuskaa karkottavien

lääkkeiden ilmoituksia; huomenna se varustautuu rintakaramelleillä.

Sillä on omat tottumuksensa kuukautta, huvikautta ja vuotta varten

aivan samoin kuin yhtä päivääkin varten. Juuri tähän aikaan koko

maailma rakensi ja repi alas jotain, josta ei vielä tiennyt, mitä

se oikein oli. Oli harvoja katuja, joilla ei olisi ollut korkeita

rakennustelineitä poikkilautoineen, jotka kerros kerrokselta

liittyivät tukipylväisiin. Tällaiset telineet olivat helposti

sortuvia laitoksia ja ne heiluivat muurarien alla; niitä oli nuorilla

vahvistettu ja ne olivat kalkista aivan valkoiset. Ajoneuvojen

sysäyksiä vastaan suojeli niitä harvoin sellainen lauta-aita, joka

on pakollinen julkisille rakennuksille, jotka ovat työnalaisina.

On jotain merellistä noissa mastoissa, tikapuissa, köysissä ja

muurarien huudoissa. Kaksitoista askelta talosta, jossa Maulincour

asui, oli myöskin kohonnut yksi tuollainen lyhytaikainen laite erään

talon eteen, jota rakennettiin neliskulmaisista kivistä. Seuraavana

päivänä, hetkellä, jolloin paroni de Maulincour ajoi kevyissä

kaksipyöräisissä ajoneuvoissaan näiden rakennustelineiden ohi ollen

matkalla rouva Jules'in luo, pääsi yksi kahden jalan suuruinen kivi,

joka juuri oli telineiden huipulle hinattu, irti nuorista, pyörähti

ympäri ja putosi ajoneuvojen takana istuvan kamaripalvelijan päälle,

musertaen hänet kuoliaaksi. Kauhun huuto tärisytti telineitä ja

muurareita; yksi heistä, joka näytti saaneen kivestä sysäyksen,

pysytteli kuoleman vaarassa vaivoin kiinni pitkissä tukipuissa.

Väkeä kokoontui nopeasti paikalle. Kaikki muurarit laskeutuivat

alas huutaen, kiroillen ja sanoen, että herra de Maulincour'in

ajoneuvot olivat aiheuttaneet heidän nostokoneensa heilumisen.

Jos upseeri olisi istunut pari tuumaa taaempana, olisi hän saanut

kiven päähänsä. Palvelija oli kuollut, ajoneuvot rikki. Tämä oli

huomattava tapaus tässä kaupunginosassa, ja sanomalehdet kertoivat

siitä. Herra de Maulincour, ollen varma, että hänen ajoneuvonsa

eivät olleet koskettaneet telineitä, teki valituksen. Viranomaiset

sekaantuivat asiaan. Pantiin toimeen tutkimus ja saatiin tietää,

että eräs pikku poika oli riuku kädessä pitänyt vahtia ja huutanut

ohikulkijoita väistymään. Asia jäi siihen. Herra de Maulincour ei

saanut hyvikettä palvelijastaan eikä säikähdyksestään ja sai pysyä

muutamia päiviä vuoteessa, sillä ajoneuvojen takaosa oli särkyessään

ruhjonut häntäkin, ja säikähdyksestä johtunut hermotäristys oli

aiheuttanut kuumeen. Hän ei mennyt rouva Jules'in luokse. Kymmenen

päivää tämän tapahtuman jälkeen, ensikertaa uloslähtiessään hän ajoi

korjatuilla ajoneuvoillaan Boulognen metsää kohden. Hänen Bourgogne

katua alasmennessään katkesi pyörän akseli äkkiä keskeltä poikki

juuri sillä kohdalla katua, jossa on likaviemäri, edustajaintaloa

vastapäätä. Paroni ajoi niin nopeasti, että molemmatkin pyörät

akselin katkettua pyrkivät törmäämään yhteen sellaisella voimalla,

että hänen päänsä olisi voinut helposti musertua niiden väliin.

Vaunujen luja katos pelasti hänet onneksi tästä vaarasta; kuitenkin

hän sai vaikean haavan sivuunsa. Jo toisen kerran kymmenen päivän

kuluessa hänet kannettiin aivan kuin kuolleena kyynelehtivän

leskirouvan luo. Tämä toinen sattuma herätti paronissa epäluulon

oireita, ja hän ajatteli hämärästi Ferragus'ia ja rouva Jules'ia.

Saadakseen epäluulonsa hälvenemään hän otti murtuneen akselin

kamariinsa ja kutsutti luokseen ajoneuvojensa tekijän. Tämä tuli,

silmäsi akselia ja katkeamaa ja ilmoitti herra Maulincour'ille kaksi

asiaa. Ensiksi, että akseli ei ollut lähtenyt hänen työpajastaan,

sillä hän ei tehnyt ainoatakaan sellaista kaivertamatta siihen

selvästi nimensä alkukirjaimia, eikä hän voinut selittää, millä

tavalla tuo akseli oli joutunut entisen sijalle; toiseksi, että tuon

epäillyn akselin murtumisen oli aiheuttanut sen sisustaan hyvin

taitavasti kaiverruksilla ja uurteilla aikaansaatu ontelo.

-- Toden totta, herra paroni, onpa sen täytynyt olla koko lurjus,

joka on tehnyt tuontapaisen akselin; voisi vaikka vannoa, että se

näyttää täysin ehyeltä.

Herra de Maulincour pyysi vaununtekijäänsä vaikenemaan tästä

seikkailusta ja piti itseänsä perusteellisesti varoitettuna. Nämä

kaksi murhayritystä oli järjestetty nerokkuudella, joka viittasi

henkisesti kehittyneiden ihmisten taholta lähtevään vihaan.

-- Tämä on sotaa elämästä ja kuolemasta, sanoi hän käännellen itseään

vuoteessaan, villien sotaa, yllätysten, väijytysten ja salakavaluuden

sotaa, ja se on julistettu rouva Jules'in nimessä. Kelle miehelle hän

sitten oikeastaan kuuluu? Mikä valta tällä Ferragus'illa on?

Herra de Maulincour ei voinut lopulta olla värisemättä, vaikka hän

olikin urhokas ja sotilaallinen. Niiden murhayritysten joukossa,

joita hän ajatteli, oli yksi, jota vastaan hän oli voimaton ja ilman

rohkeutta: eivätköhän hänen salaiset vihamiehensä piankin käyttäisi

myrkkyä? Pelon valtaamana, jota vielä lisäsi tilapäinen heikkous,

ruuasta kieltäytyminen ja kuume, hän kutsutti heti luokseen erään

vanhan naishenkilön, joka jo kauan sitten oli liittynyt hänen

isoäitiinsä, naisen, jolla oli häntä kohtaan puoleksi äidillisiä

tunteita ja joka oli oikea palvelijatar-ihanne. Kertomatta hänelle

kaikkea Auguste antoi hänen tehtäväkseen ostaa salaa, joka päivä,

eri paikoista, tarpeelliset ruoka-aineet ja käski hänen asettaa

ne lukon taakse. Hänen itsensä piti tuoda Augustelle ruoka eikä

hän saanut antaa kenenkään lähestyä ruoka-aineita silloin kun

niitä valmistettiin. Sanalla sanoen paroni ryhtyi mitä tarkimpiin

varovaisuustoimenpiteisiin suojellakseen itseään tuolta kuoleman

lajilta. Hän oli vuoteessa, yksin, sairaana; hän saattoi siis

tänä joutoaikana ajatella turvallisuuttaan, -- tarve, jossa

ihmisen itsekkyys kyllä toimii niin selvänäköisesti, ettei mitään

unhotu. Mutta onneton sairas oli myrkyttänyt elämänsä pelolla

vasten tahtoaan, epäluulo väritti kaikki hänen hetkensä synkillä

vivahteillaan. Kuitenkin nämä kaksi murhayritystä opettivat hänelle

yhden niistä hyveistä, jotka ovat välttämättömiä valtiomiehille,

teeskentelyn korkean taidon, jota on käytettävä leikittäessä elämän

suurilla eduilla. Vaieta salaisuuksistaan ei ole vielä mitään; mutta

vaieta edeltäkäsin, osata Ali pashan tavoin olla unohtavinaan joku

teko kolmeksikymmeneksi vuodeksi, jos niin tarvitaan, varmentaakseen

kolmenkymmenen vuoden kuluessa valmistellun koston, se on kaunis

näyte maassa, jossa on vähän ihmisiä, jotka voisivat teeskennellä

edes kolmeakymmentä päivää. Herra de Maulincour ei elänyt enää

muussa kuin rouva Jules'issa. Alinomaa ajatteli hän keinoja, joita

hän voisi käyttää tuossa tuntemattomassa taistelussa saavuttaakseen

voiton tuntemattomista vastustajistaan. Hänen salattu intohimonsa

tähän naiseen lisääntyi vain näistä vastuksista. Rouva Jules oli

alati hänen edessään, hänen ajatuksissaan, hänen sydämessään, vielä

viehättävämpänä luuloteltujen rikoksiensa takia kuin tunnettujen

hyveidensä vuoksi, jotka olivat saattaneet hänet jumaloimaan tuota

naista.

Tahtoen saada tietoonsa vihollisen aseman sairas luuli voivansa

vaaratta vihkiä tuomioherran tilansa salaisuuksiin. Suurmestari

rakasti Auguste'a kuin isä omaa lastaan, hän oli hieno, etevä mies

ja hänellä oli diplomaattista kykyä. Hän saapui siis kuulemaan

paronia, puisteli päätänsä ja ryhtyi sitten hänen kanssansa

neuvottelemaan. Kunnon tuomioherra ei ollut yhtä luottavainen kuin

hänen nuori ystävänsä, kun tämä sanoi hänelle, että aikana, jolloin

he elivät, poliisi ja valtiomahti kykenivät ottamaan selvää kaikista

salaisuuksista ja että, jos heihin kerran tuli turvautua, he olisivat

mahtavia auttajia.

Vanhus vastasi:

-- Poliisi, rakas lapseni, merkitsee sitä, mikä on kykenemättömintä

tässä maailmassa, ja valtiomahti sitä, mikä on voimattominta yksilöä

koskevissa kysymyksissä. Ei poliisi eikä valtiomahti osaa lukea

sydämen pohjalla piileviä ajatuksia. Ainoa, mitä heiltä voidaan

vaatia, on etsiä jonkun teon syitä. Siksipä sekä valtiomahti että

poliisi ovat ilmeisesti sopimattomia ehdottamaasi toimeen. Heiltä

puuttuu tuota persoonallista harrastusta, joka paljastaa kaiken

sille, jonka tarvitsee kaikki tietää. Ei mikään ihmismahti voi estää

murhamiestä tai myrkyttäjää pääsemästä jonkun ruhtinaan sydämeen tai

kunniallisen ihmisen vatsaan. Intohimot ovat paras poliisi.

Tuomioherra neuvoi hartaasti paronia matkustamaan Italiaan,

sieltä Kreikkaan, Kreikasta Syyriaan, Syyriasta Aasiaan, eikä

palaamaan, ennenkuin hänen salaiset vihollisensa ymmärtäisivät,

että hän katui ja oli tehnyt heidän kanssansa hiljaisen rauhan.

Ellei hän näin tekisi, oli hänen pysyteltävä talossaan ja vieläpä

omassa kamarissaan, jossa hän saattoi olla turvassa Ferragus'in

hyökkäyksiltä, eikä lähdettävä ulos paitsi jos hän voisi aivan

varmasti musertaa tuon miehen.

-- Vihollista pitää lähestyä ainoastaan lyödäkseen häneltä pään

poikki, sanoi tuomioherra painavasti.

Vanhus lupasi kuitenkin suosikilleen käyttää kaikkea sitä

oveluutta, jonka taivas oli hänelle suonut, hankkiakseen, ketään

alttiiksiasettamatta, tietoja vihollisesta, ottaakseen hänestä

tarkan selon ja siten valmistaakseen voittoa. Suurmestarilla oli

eräs vanha täysinpalvellut "Figaro" [henkilö ranskal. kirjailijan

Beaumarchais'n näytelmässä "Figaron häät"], pahanilkisin apina, mikä

milloinkaan on ihmiskasvoja kantanut, ennen nerokas kuin paholainen,

kaikkeen valmis kuin rangaistusvanki, valpas kuin varas ja kavala

kuin nainen, mutta nyt henkiseen rappiotilaan vajonnut, olosuhteitten

takia, sillä pariisilaisen yhteiskunnan uusi järjestys oli pannut

toimeen uudistuksen myöskin komedian palvelijoitten suhteen. Tämä

täysinpalvellut "Scapin" [henkilö ranskal. kirjailijan Molière'n

näytelmässä "Les Fourberies de Scapin". Suom. muist.] oli kiintynyt

herraansa kuin johonkin ylempään olentoon, mutta viekas tuomioherra

lisäsi joka vuosi vanhan rakkausseikkailujensa apulaisen palkkaan

kelpo summan, huomaavaisuus, joka vahvisti luonnollista ystävyyttä

myöskin hyödyn näkökannalta ja tuotti vanhalle herralle auliimpaa

palvelusta kuin mitä kiihkeinkään rakastajatar olisi voinut keksiä

sairaalle ystävälleen. Tämän, vanhojen teatteripalvelijoiden helmen,

tämän jäännöksen edelliseltä vuosisadalta, joka oli aivan lahjomaton,

koska hänellä ei enää ollut mitään intohimoja tyydytettävänä, tämän

nyt suurmestari ja herra de Maulincour tekivät uskotukseen.

-- Herra paroni on turmeleva kaiken, sanoi tuo livreepukuinen

suuruus kutsuttuna neuvotteluun. Herra syököön, juokoon ja nukkukoon

rauhassa. Minä otan koko asian hoitaakseni.

Tosiaankin, kahdeksan päivää neuvottelun jälkeen, hetkellä, jolloin

herra de Maulincour, täydelleen parantuneena, söi aamiaista

isoäitinsä ja tuomioherran kanssa, Justin astui sisään tekemään

ilmoituksiaan. Sitten kun leskirouva oli saatettu huoneisiinsa,

hän sanoi tuolla väärällä häveliäisyydellä, jota lahjakkaat miehet

teeskentelevät:

-- Ferragus ei ole sen vihollisen nimi, joka vainoaa

herra paronia. Tuo pahuksen mies kutsuu itseään nimellä

Gratien-Henrik-Viktor-Jean-Joseph Bourignard. Herra Gratien

Bourignard on entinen rakennusurakoitsija ja on ollut ennen

hyvin rikas ja ennen kaikkea yksi Pariisin kauneimpia poikia,

oikea Lovelace [henkilöitä englantil. kirjailijan Richardson'in

romaaneissa. Suom. muist.], kykenevä viettelemään Grandissonninkin.

Tähän loppuvat tietoni. Hän on ollut tavallinen työmies, ja

salaliittolaisten ritarikunta on valinnut hänet sitten johtajakseen

nimellä Ferragus XXIII. Poliisin pitäisi tietää tämä, jos se yleensä

mitään tietää. Tuo mies on muuttanut pois Augustinkadulta ja asuu

nykyään Joquelet kadulla. Rouva Jules Desmarets käy häntä usein

katsomassa; sattuu usein, että herra Desmarets mennessään Pörssiin

saattaa vaimoaan Vivienne katua pitkin, tai tämä saattaa miestänsä

Pörssiin. Armollinen tuomioherra tuntee liiaksi hyvin nämä asiat

pakottaakseen minun sanomaan, mieskö tässä johtaa vaimoaan vaiko

vaimo miestään; mutta rouva Jules on niin kaunis, että minä löisin

vetoa hänen puolestaan. Kaikki nämä tiedot perustuvat viimeisiin

tosiasioihin. Bourignard pelaa usein numerolla 129. Hän on kaikella

kunnioituksella sanottuna, herra paroni, vanha lurjustelija, joka

rakastaa naisia ja koettaa tekeytyä säätyhenkilöksi. Muutoin, hän

voittaa usein, pukeutuu näyttelijäksi, maalaa itsensä tarpeen

mukaan ja viettää maailman omituisinta elämää. En epäile, etteikö

hänellä olisi useampia asuinpaikkoja, koskapa hän enimmäkseen pääsee

pakenemaan sitä, mitä herra suurmestari nimittää parlamentaariseksi

tutkimukseksi. Jos herra paroni niin haluaa, voidaan hänestä ainakin

kunnialla päästä irti, ottamalla huomioon hänen tottumuksensa. On

aina helppo vapautua miehestä, joka rakastaa naisia. Muuten, tuo

kapitalisti aikoo muuttaa vielä kerran asuntoa. -- Onko armollisella

tuomioherralla ja paronilla minulle jotain käskettävää?

-- Justin, minä olen tyytyväinen sinuun, älä mene pitemmälle

ilman määräystä, mutta pidä silmällä täällä kaikkea, niin että

herra paronin ei tarvitse mitään pelätä. -- Rakas lapseni, sanoi

tuomioherra kääntyen Maulincour'in puoleen, iloitse jälleen

elämästäsi ja unohda rouva Jules.

-- En, en, sanoi Auguste, minä en luovuta paikkaani Gratien

Bourignard'ille. Tahdon saada hänet kiinni, hänet ja rouva Jules'in

myöskin.

Illalla paroni Auguste de Maulincour, joka äskettäin oli nimitetty

korkeampaan asemaan eräässä henkivartiokaartin osastossa, läksi

tanssiaisiin Elysée-Bourbon'iin, herttuatar de Berri'in luokse.

Täällä hänen ei varmaankaan tarvinnut peljätä mitään vaaraa.

Kuitenkin Maulincour läksi näistä tanssiaisista suoritettavanaan

kunnianasia, asia, joka oli mahdoton järjestää muutoin kuin aseilla.

Hänen vastustajallaan markiisi de Ronquerolles'illa oli mitä

painavimpia syitä olla tyytymätön Augusteen ja Auguste oli antanut

siihen aihetta entisellä suhteellaan herra de Ronquerolles'in

sisareen, kreivitär de Sérizy'yn. Tämä nainen, joka ei pitänyt

saksalaisesta tunteellisuudesta, pani mitä tarkinta huomiota

teennäisesti vaatimattoman pukunsa pienimpiinkin yksityiskohtiin.

Sitten, kuten elämässä niin usein sattuu, vähäpätöiseltä

näyttävä asia: Auguste tuli lausuneeksi viattoman leikinlaskun,

jonka kreivitär de Sérizy otti kovin pahakseen ja josta hänen

veljensä loukkautui. Selvittely tapahtui nurkassa hiljaisella

äänellä. Maailmanmiehinä nuo kaksi vihamiestä eivät nostaneet

mitään melua. Vasta seuraavana päivänä keskusteltiin faubourg

Saint-Honoré'n, faubourg Saint-Germain'in ja hovin seurapiireissä

tuosta tapahtumasta. Rouva de Sérizy'a puolustettiin innokkaasti,

ja kaikki vääryys siirrettiin Maulincour'in puolelle. Ylhäisiä

henkilöitä puuttui asiaan. Todistajina oli kummallakin riitapuolella

mitä korkeampisäätyisiä henkilöitä, ja oli ryhdytty kaikkiin

varokeinoihin, jottei kaksintaistelupaikalla kukaan saisi surmaansa.

Kun Auguste seisoi vastustajansa edessä, joka oli miellyttävä,

kaikkien kunnioittama mies, ei hän voinut nähdä hänessä Ferragus'in,

salaliittolaisten johtajan, välikappaletta, mutta hänellä oli

salainen halu totella selittämättömiä aavistuksiaan ryhtyessään

puheisiin markiisin kanssa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän todistajille, en tietystikään kieltäydy

taistelemasta herra de Ronquerolles'in kanssa; mutta ennen sitä

tahdon ilmoittaa, että olen ollut väärässä ja että olen valmis

tekemään vaadittavat anteeksipyynnöt, vieläpä julkisestikin, jos

herra Ronquerolles niin haluaa, sillä kun nainen on kysymyksessä, ei

mikään luullakseni voi olla häpeäksi kohteliaalle miehelle. Vetoan

siis hänen oikeudentuntoonsa ja jalomielisyyteensä; mielestäni olisi

hiukan tyhmästi taistella, silloin kun oikeus voi ratkaista asian...

Herra de Ronquerolles ei tyytynyt lopettamaan asiaa tällä tavalla, ja

silloin paroni, tullen yhä epäluuloisemmaksi, lähestyi vastustajaansa.

-- Kuulkaa herra markiisi, takaatteko minulle aateliskunnianne kautta

näiden herrojen kuullen, ettei teitä mikään muu koston aihe tuo tähän

kohtaukseen kuin se, josta julkisesti on kysymys?

-- Herra, sellaisia kysymyksiä ei minulle tehdä.

Ja herra de Ronquerolles asettautui paikalleen. Oli sovittu

edeltäkäsin, että molemmat vastustajat vaihtaisivat keskenään

pistoolin laukauksen. Herra de Ronquerolles, huolimatta välimatkasta,

jonka olisi pitänyt tehdä herra Maulincour'in kuolema hyvin

epävarmaksi, jollei suorastaan mahdottomaksi, osui paroniin. Kuula

tunkeutui rintaan, kaksi sormen leveyttä sydämen alapuolelle, mutta

onneksi ilman pahempia vahinkoja.

-- Te tähtäätte liian hyvin, herra, sanoi kaartinupseeri, ainoastaan

kostaaksenne kuolleita tunteita.

Herra de Ronquerolles luuli Augusten kuolleen eikä voinut pidättää

ilkeämielistä hymyä, kuullessaan nämä sanat.

-- Julius Caesarin sisarta, herra, ei saa epäillä.

-- Taas rouva Jules! lausui Auguste.

Hän pyörtyi voimatta täydentää purevaa leikkipuhettansa, joka

kuoleutui hänen huulilleen. Mutta vaikka hän oli menettänyt paljon

verta, ei hänen haavansa kuitenkaan ollut vaarallinen. Viidentoista

päivän kuluttua, jona aikana leskirouva ja tuomioherra tuhlasivat

hänelle tuota huolenpitoa, johon vain vanhukset pystyvät ja jonka

salaisuus riippuu pitkästä elämänkokemuksesta, hänen isoäitinsä

puhui hänelle painavia sanoja. Hän ilmaisi pojanpojalleen sen

kuolettavan levottomuuden, jossa he, vanhukset, olivat eläneet nämä

viimeiset päivät. Hän oli saanut vastaanottaa kirjeen nimimerkillä

F, jossa kohta kohdalta kerrottiin hänelle se vakoilujuttu, johon

hänen pojanpoikansa oli alentunut. Tuossa kirjeessä oli herra

de Maulincour'ia moitittu teoista, jotka olivat sopimattomia

kunnialliselle miehelle. Hän oli, sanottiin kirjeessä, asettanut

erään vanhan vaimon Ménars kadulla vuokra-ajurin paikalle myömään

muka tynnöreistään vettä ajureille, mutta itse asiassa urkkimaan

rouva Jules Desmarets'n kulkua. Hän oli vakoillut maailman

viattominta ihmistä tunkeutuakseen tämän kaikkiin salaisuuksiin,

vaikka niistä riippui kolmen henkilön elämä tai kuolema. Hän yksin

oli tahtonut tuota leppymätöntä taistelua, jossa hän, jo kolme

kertaa haavoitettuna, varmasti oli sortuva sentähden, että hänen

kuolemansa oli vannottu ja pantaisiin toimeen kaikilla käytettävissä

olevilla keinoilla. Herra de Maulincour ei sitäpaitsi voisi enää

välttää kohtaloaan lupaamalla kunnioittaa näiden kolmen henkilön

salaperäistä elämää, koska oli mahdotonta luottaa sellaisen

aatelismiehen kunniasanaan, joka oli vajonnut niin alas, että saattoi

toimia poliisiurkkijana. Ja minkätähden? Häiritäkseen ilman syytä

erään viattoman naisen ja kunnianarvoisen vanhuksen elämää. Kirje ei

merkinnyt Augustelle mitään verrattuna niihin helliin moitteisiin,

joita hän sai kestää paronitar de Maulincour'in puolelta. Laiminlyödä

kunnioitus ja luottamus naista kohtaan, vakoilla olematta siihen

oikeutettu. Ja oliko sopivaa vakoilla naista, johon oli rakastunut?

Se oli oikea tulva oivallisia mielipiteitä, jotka eivät koskaan

merkitse mitään ja jotka saattoivat nuoren paronin, ensikertaa hänen

eläessään, tuollaisen suuren inhimillisen suuttumuksen valtaan, josta

syntyvät ja lähtevät elämän tärkeimmät teot.

-- Koskapa tämä taistelu on taistelua kuolemasta, sanoi hän lopuksi,

niin on minun surmattava viholliseni käyttämällä kaikkia niitä

keinoja, jotka suinkin vallassani ovat.

Suurmestari meni heti etsimään herra de Maulincour'in puolesta

Pariisin salapoliisipäällikköä ja sekottamatta tuon seikkailun

kertomukseen rouva Jules'in nimeä ja persoonaa, vaikkakin tämä

oli kaiken salainen alkusyy, hän ilmoitti poliisipäällikölle sen

pelon, jonka Maulincour'in perheelle aiheutti tuntematon henkilö,

kylliksi rohkea vannomaan tuhoa kaartinupseerille suoraan lain ja

poliisin nenän edessä. Päällikkö nosti hämmästyksissään vihreät

silmälasinsa ylös, niisti useampia kertoja nenäänsä ja tarjosi

tuomioherralle nuuskaa, joka kuitenkin, arvonsa vuoksi, väitti,

ettei hän sitä käyttänyt, vaikka hänen nenänsä oli siitä aivan

tahrainen. Sitten poliisipäällikkö otti paperinsa ja lupasi, että

hän, Vidocq'in vakoojineen auttaessa, oli muutamassa päivässä antava

Maulincour'in perheelle täydet tiedot tuosta vihollisesta, sanoen,

ettei Pariisin poliisille ollut olemassa mitään salaisuuksia.

Muutamien päivien perästä poliisipäällikkö tuli tervehtimään

tuomioherraa Maulincour'in asuntoon ja tapasi nuoren paronin

täydelleen parantuneena viimeisestä haavastaan. Hän lausui heille

virkansa puolesta kiitokset tiedoista, joita hänen oli ollut kunnia

saada heiltä, ja ilmoitti heille, että tämä Bourignard oli mies, joka

oli tuomittu kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, mutta joka

ihmeellisellä tavalla oli päässyt karkuun vankijoukkoa Bicêtre'sta

Toulon'iin kuljetettaessa. Kolmetoista vuotta jo oli poliisi turhaan

koettanut saada kiinni häntä, sillä tiedettiin, että hän oli

asettunut huolettomana asumaan Pariisiin, jossa hän tähän asti oli

välttänyt kaikkein innokkaimmatkin etsiskelyt, vaikka tiedettiin

hänen sekoittautuneen moneen hämärään konnankoukkuun. Lyhyesti:

tuo mies, jonka elämä tarjosi mitä kummallisimpia yksityiskohtia,

saadaan varmasti piakkoin vangituksi jossakin asunnoistaan ja tulee

jätettäväksi oikeuden käsiin. Poliisipäällikkö lopetti julkisen

tiedonantonsa lausumalla herra de Maulincour'ille, että jos hän

pani niin suurta painoa tähän asiaan, että tahtoi olla todistajana

Bourignard'in vangitsemisessa, hänen tarvitsi vain tulla seuraavana

päivänä kello kahdeksan aamulla Sainte-Foi kadulle erääseen taloon,

jonka numeron poliisipäällikkö ilmoitti. Herra de Maulincour päätti

olla hankkimatta itselleen silminnäkijän varmuutta tässä asiassa,

luottaen tuolla pyhällä kunnioituksella, joka Pariisissa poliisia

kohtaan vallitsee, viranomaisten valppauteen. Kolmen päivän perästä,

kun herra de Maulincour ei nähnyt sanomalehdissä mitään tuosta

vangitsemisesta, jonka kuitenkin olisi pitänyt antaa ainesta johonkin

uutiskirjoitelmaan, valtasi hänet levottomuus, mutta sen haihdutti

seuraava kirje:

"Herra paroni!

Saan kunnian ilmoittaa teille, ettei teidän tarvitse peljätä

mitään, mikä koskee asiaa, josta oli kysymys. Gratien

Bourignard eli Ferragus niminen henkilö on kuollut tänään

asunnossaan Joquelet kadun 7:ssä. Ne epäilykset, joita meillä

oli siihen nähden oliko hän oikea henkilö, ovat tosiasioiden

kautta täydelleen hälventyneet. Olemme poliisilääkärin

avuksi ottaneet vielä piirilääkärin, ja turvallisuuspoliisin

päällikkö on ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin

täydellisen varmuuden saamiseksi. Sitäpaitsi niiden todistajien

moitteettomuus, jotka ovat allekirjoittaneet kuolinpaperin,

samoinkuin niiden henkilöiden ilmoitukset, jotka olivat mainitun

Bourignard'in luona hänen viime hetkinään, niiden joukossa

todistus Bonne-Nouvelle kirkon kunnianarvoisalta pastorilta,

jolle Bourignard rippituolissa teki tunnustuksensa, sillä hän

kuoli kristittynä, eivät ole sallineet meidän säilyttää enää

pienimpiäkään epäluuloja.