Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin
virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa,
minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä
ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille
kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön
mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt
mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.
Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella
jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen
päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.
55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja
rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena
ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei
yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän
katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja
postiluettelon avulla läpi kylien.
Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on
kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti
ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat
viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen
koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin
mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä,
niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista,
ammattituntija.
Hänen erikoisalansa oli "Ruotsin kulkuneuvot".
Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän
saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa
viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen
nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa
kuolemisenkin arvoinen.
"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä
jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani!
Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt
laajemmalle; kuin almanakka."
Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan.
Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden
ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he
tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit
järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja
kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.
— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147
ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja...
— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö...
— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä
ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen
vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä
Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan...
— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!
Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.
Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon
ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä
seuraavan kirjeen:
Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne
kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa
muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä
elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään
ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua
epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan
teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin
palvelijanne
_Joonas Tellerman_.
Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa
ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu
Skrunkebyn kyytimiehen kuva.
— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia
matkustavaisten näkökannalta.
— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän
häneltä.
— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin
mahdollista, sanoi Joonas.
Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä
oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen
rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:
— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla
keskiviikko-illalla.
Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten
oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä
eräänä iltana illallista syödessä:
— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.
— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli
Joonas.
— Kulkee.
— Ei.
— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.
— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:
Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.
Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen
toverinsa sai paikan.
Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion,
mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä
toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.
— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.
— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä,
otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi
voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin
Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on
nauta.
Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K.
eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun
presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui
karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä
häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna
heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.
— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän
luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.
Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime
keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.
— Mokoma kurja! sanoi Joonas.
— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.
— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro
viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!
Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun
alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:
— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen
Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki
Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin
olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään
väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja,
mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia
höyrylaivoja, Missä te asutte?
— Weksiössä.
— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja
kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa
päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön.
Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan
Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal
Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen.
Weksiö! Vai niin, niinhän se on.
Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen
suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä
matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään
matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon
lohdutusta.
— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?
— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä,
mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön
sikseen, pastori.
— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?
— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja
höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina
olleensa väärässä.
— Eikö teillä ole mitään katumista?
— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka
kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut
anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut
Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia
katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa
maailmassa.
Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu
ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.
— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.
— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!
— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle;
nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan
matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni
tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun
tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.
— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?
— Eipä juuri... no, olehan hyvä... lue hiukan... Matkailijayhdistyksen
vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes
silmäjänteeni raukenevat...