He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen
sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka
oli mennyt vääräänkurkkuun.
Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka
juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä
erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla
45 vuoden vanhoja.
Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja
sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan
sattunut näkemään.
Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä
ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen
kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä
hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa
hakaneulaa.
Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut
paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei
Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.
Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä
miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa
neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka
tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja
kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen
turvattoman lapsen orpokodissa.
Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla
levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan
itseänsä varten.
Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt
nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi
ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää
tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.
Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa
vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden
sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi
olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa,
joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin
kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden
tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla
on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla
tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja
repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen
hänet uudestaan _omalla_ tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla
luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.
Ja niitä juuri Ellillä olikin.
Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse
paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja
hyväileminen toisessa ja sanoo:
— Kultaseni, nappi nisk... niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla
keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän
naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen
plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:
— Hyvää iltaa!
Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa
vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee
järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki
häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään
huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä
etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te
olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan:
"Kuuleppas, se pitsin malli..."
Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien
ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne
riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä
leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa
maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.
Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä,
seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.
Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin
hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat
siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli
hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"
Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli
häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."
— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla
Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!
— Nii-iinkö... Katri on aina ollut sellainen mieskiekku... hm...
— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät
silmänsä, niin heti...
— Ei, _nyt_ sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa
paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä.
Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon... Katri
on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein _vähimmän_. Mutta
kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse
vaan; minä en voi oikein hyvin.
Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse,
täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja
seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.
Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa
iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli
Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja
huudahtaa innostuneesti:
— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun
sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä
ikinä olen nähnyt! _Sinullakos_ vasta mies on, Elli! Niin äärettömän
ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!
— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut
tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti
sanomattoman lämpimältä.
— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?
— Ah, nehän katsoivat _teihin_ samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli
silmiään.
— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta... mutta kahvi on aivan jähtynyt jo,
ja tyttö pääsi vastikään ulos... Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi
nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.
— _Vai niin_, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen
ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut.
Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en
saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän
kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka...
— Kuinka niin?
— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle
huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin
että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän
on herrain kanssa, ja koko luokassa _hän_ oli se, jonka kanssa minä
kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.
Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen
luona.
Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana
kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään.
Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti
Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi
"olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja
kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."
Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi
saada saatella Lauraa kotiin.
Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui
seurahuoneella tuntikauden.
— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva,
kun hän vihdoin saapui kotiin.
— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän
kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän
jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän
on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin
hän myöskin on.
— Kyllä, ellei hänen punainen tuk...
— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan
niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö!
Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan
pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein _hellästi_, tiedäthän, ei
ikinä.
— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!
— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla... Hyvää yötä,
Elli!
Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin,
hyvin harvoin vierashuoneessakin.
Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista
rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin
saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta
hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi
viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä,
niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen
kanssa."
Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet
lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella
häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä
pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua
hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa
peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina
niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo
ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon
partaalle.
Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä
ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen
ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden
että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan
täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein
lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna —
ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä
hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi
laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille,
riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa
mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle
huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.
Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden
aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli
molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:
— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta
ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke... eesä tu... ulee, niin
paetkaamme pi... eeneen tu... upaseen metsässä, josta ei kukaan lö...
yyydä me...