Herra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina
jotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa.
Jos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan
jonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla,
ja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta
aikojaan kolkuttelemaan. Mutta "asiamies?"
Hän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita
Viisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse
viittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että
voit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että
varoitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja
hän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies
ja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.
Asiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen
ammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä
kanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia
asiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen
lemmittynsä lapsen äitiä.
Herra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon
maailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota
rakastaisi, johon liittyisi.
Seuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut
oikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten
kanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa
avioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.
Silloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä
olisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen
maailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa
kotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen
ja toimeliaisuuden jälkiä.
Ja siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä
tyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet
yhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte
muassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin,
niin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi.
Hollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina
nurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta
valkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin
voi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli
repaleina ja näytti sangen käytetyltä.
Ja juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki
saada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan
luokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma
pöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja
virnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo
pienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli
isäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa
häntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten
luule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden
ylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin
ystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.
Ja se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut,
katosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä
nuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja
isäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen
maanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja,
niinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.
Herra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon
kahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan
takajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa
vasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan
öljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse
luikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee
öljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle.
Siitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla
kerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan
olevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään.
Kasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista
oli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja
koiran kasvattamiseen.
Tyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle,
joka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta
oikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija
kutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili
puolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa
viikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten
Tyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra
Blomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden
elonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti
kaikki lupaavan mitä parasta.
Eräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan
lemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona.
Mutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui
keinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli
kauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi
hänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten
kuolleen lehmän kylkiluuta.
Herra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa
halpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat
solisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka
korkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta
jonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten
tyttösiä hullaannuttamaan.
Ja vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut
hiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin
pysyä sellaisena.
Ja muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä
akkunasta silmällä.
Mutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän
kuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai
nähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa
työtuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.
En tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön,
josta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja
arvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.
Mutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa
sydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki
korviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he
olivat toisiinsa.
Tahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin
muistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja
pidetään luvallisina.
Silloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä
äänellänsä jotenkin tähän tapaan:
— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla
viikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja...
Samalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon
kiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia
vakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa
eikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.
Mutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän
sai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse
sairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.
Mutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista,
mitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle
herätyskirjan: "Palaja turmeluksen tieltä", ja siveysyhdistyksen naiset
rukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle
katkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen
neulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan
piioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen
kevytmielistä elämäänsä.
Syvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi
herra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen
talonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.
Tyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana
seuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi
pikkukauppiaita tietysti.
Sitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä
portista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa
maanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa
ja pelaamassa krokettia.
Blomberg vihelsi, mutta Tyraspa ei totellut.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisäpuolelle! huusi patruuna.
Blomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen
koiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja
konjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän
pisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja
kalanlientä.
Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja
kärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne
ja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi
päivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:
— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja
samalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on
saanut kotiin.
— Mitäs tehdä!
Kun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan
hullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja
lemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa
olevana miehenä.
Ja kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan,
ettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa
naimisissakin.
No, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg
irti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa,
näytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan
läheisessä metsässä.
Silloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului
pensaikosta piipatus:
— Mitä aiot, armaiseni, tehdä?
— Minä vaan vapautan itseni tuosta koiranpennusta, sanoi hän.
Silloin kapusi rouva esiin ja kiljaisi:
— Ei, sitä _et_ saa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt
eläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin
yhteen!
Niin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen
potkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä
lennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.