Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa
mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan
suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee
kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja
tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin
luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.
Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa,
puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten,
kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras
ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa
— noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin
luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"
Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja
houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti
kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut
häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo:
"Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja
perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä,
herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja
talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"
Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä
tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja
ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan
hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt
Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei
pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä
tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa
pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin
kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli
äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan
käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään
taloudellisesta harrastuksesta.
— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.
Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä,
jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.
— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna
lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.
— Ah, Salmela, hän on saanut jo _kahdeksantoista_ näinä viitenä
päivänä, ja on yhtäläinen!
Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan
sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus
johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin
mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa,
ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei
tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut
näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle
sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja
houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse
Antinliisa.
Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa
tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että...
ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara
että... ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että... ja
oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että... ja tänään,
aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän
luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että... ja hän,
Elina, oli niin hirveästi peloissaan että... sillä hän tiesi että pappa
oli niin hirveän kiivas että...
Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin
kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko
joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan
uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta
apua.
Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten
ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni
äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia
kangasmallikirjoja.
Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan.
Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan
myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen
silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu
alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi
ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään
olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt... tuollainen
nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi... Jo, tottavie,
koputettiinkin ovelle... _astukaa sisään!_
Hirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;
— Minä halua...
— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te
"haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette
häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte
sisälle säälimättömästi...
— Suokaa anteeksi, minä koputin...
— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne!
Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni,
kun te juuri kuin pommi...
— Pyydän anteeksi, jos häiritsen...
— _Josko_ häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä
tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi...
— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra
Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä,
saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu?
"Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin
mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt
tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole
ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään
isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?
— Surkea erehdys...
— _Juuri_ niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa
sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa
itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen
kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa.
Mutta istukaahan, helkkarissa, _istukaa!_ Se on sydämettömyys, joka...
— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti...
— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, _eipä tietenkään_. Te
otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun _ne_ ovat
lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat,
hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan
oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki,
minä...
— Mutta jumaliste, jos minä aion...
— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla,
ettette sitä _nyt_ ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että
myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta
ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne... sillä tietysti
sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa... ja sitten Teidän molempain
"ajanmukaiset" elämänvaatimukset... Jos sitten vielä kohtaa sairaus;
_lapsia_ sitä kaikissa tapauksissa tulee...
— Mitä ajattelette, herra...
— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte
saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun
poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että
tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine
kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan
pikkus...
— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell...
— _Herra!_ Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te
jatkatte...
— Mutta _kuulkaahan_ siis, hyvä...
— _Ei koskaan!_ Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te
voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt...
— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään...
— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun
epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon!
Olkaa hyvä ja pist...
— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki...
— Kas niin vaan, sehän on hienoa! _Uhkailkaa_ te vaan! Nytpä
näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin!
"Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi,
niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'—
retkaletta tahansa. _Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi
vuotta, herraseni!_
— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä...
— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan,
mutta...
— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun _vai ettekö?_
— Säh... säh... sähkö... laskunko? Oletteko te siis...?
— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan
saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja
seitsemänkymmentäviisi.
Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo
Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.