— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä
Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään.
Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun
itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He _rakastavat_ harvoin tällä
vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja _ostaa_ minä en tahdo.
— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin
viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä
ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne
jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö
olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?
— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin
aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen
matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta.
Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi
voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika
kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä
rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä
ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.
— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?
— Kyllä, _vähäsen_. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt
naimisiin.
Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin
valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat
enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät
naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole
helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.
Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita
hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä
rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.
Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden
antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu
läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan
poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja
haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty
ainoatakaan riviä yliopistosta.
Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin,
että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies,
sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää
kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko
minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.
Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin,
niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua
kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin
yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön
kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen.
Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin
viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä
perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa
kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että
nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin"
haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.
Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka
ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet
minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää
minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.
Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan
halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa
aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan
äitiänsä.
Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin
maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun
tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan
ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.
Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa,
pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.
— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu
metsävuohi.
— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.
— Voi, _ettekö_ näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme!
Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa
kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. _Tulkaa!_
Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin
kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä,
rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.
Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin
rotta satimessa ja sanoin:
— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?
— _Johto_ on, mutta _apparaatti_ on sama, mikä isällä on kaupungissa.
Se muutetaan tänne kesäksi.
— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja...
— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?
— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.
— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin
kauheasti... minä kuolen.
Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet
kokonaisen korttelin vaarainmehua.
Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme
pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka
olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut
sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.
— Kas, päivää, päivää!
— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin
hattuani.
— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin
saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.
— Meitä on... on vaan... insinööri, ja minä... sanoi neitiseni. Meidät
saavutti rajuilma...
— Ahhaa... vaiiiiniiii... i... i... n... sanoi se mamma, jonka luona
olin kastanut leipää lihapataan.
— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa _kävellä_, arveli se
mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.
— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.
Ja niin he ajoivat pois.
Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys,
jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli
salaperäinen merkitys.
Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia,
että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.
Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita
sikareitani.
Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa
hänen lapsensa.
_Minäkö?_ Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen
jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren
terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!
Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.
Ennen illan tuloa olimme kihloissa.
Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys
sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja
sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon
kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni
ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt
sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun
oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.
Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen
"kokeen".
Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse,
parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi
toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan
ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan
näköisenä.
— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.
Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani
ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta
oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä
salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle
kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, _olihan_
minulla rakas Mariani, mutta _rahallisessa_ suhteessa olin typösen
tyhjä.
— _Eikö mitään_ pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään
langeta rinnoilleni.
— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut _kaikki_ pois? sanoi
hänen äitinsä.
Noikkasin surullisesti päätäni.
Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin.
Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen.
Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa
appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian
hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä
seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä
hengissä.
Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.
Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina
hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä
täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.
Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä
ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä
tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun
sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! _Tässä_
oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin
köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! _Hän_, eikä kukaan muu, oli
saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun
sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.
Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni:
"Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun
sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä
silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle.
Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen
kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka
köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että
sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."
Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.
Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja
näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista
vähintäinkin neljä kuolettavaa.
— Insinööri parka! sanoi tyttö.
— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!"
tuumaili mamma, joka oli papin leski.
— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä!
Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi
tohtori minulle eilen.
Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen
sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä,
aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa
köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän
ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin
viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.
Mutta — he pitkittivät ulvomistaan.
— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää
lankaa.
— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.
Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana
päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.
Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni
vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä _on_ kyllä olemassa rakkautta
maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö
itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan
koetukselle.