Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein
kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja
kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan
muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona,
johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman
ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen
frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman
polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy
hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla
olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon
velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.
Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois
punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä.
Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen
pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään
puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia
viinestänsä.
Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä
nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on
riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä
uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin
yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan
kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla
riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut
neuvosmiehen Adelea.
Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista
punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan
polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri
Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti
kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"
Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa
leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta
kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.
Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden
n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja
salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien
ruusunpunaisiin korviin.
Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski
Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi,
vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti
ja luottavaisesti:
— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta
kysyäkseni... tutkaistakseni... tiedustellakseni... kuinka teidän
mammanne voi.
Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen
tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren
vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä
leiviskäisen nuoren naisen edessä...
Tuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.
Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä
oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä
oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä
keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja
Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen
kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja
kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.
He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli
himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.
— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai
puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen
pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa
käytetään.
— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja
hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran
suloisessa läheisyydessänne.
Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa
taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että
Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:
— Oi, herra Pitkänen... teidän... teidän... täytyy varoa minun
viuhkaani!
Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten
aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa
samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli
Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa
jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä
konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin
muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne
siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli
paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.
"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan
kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa
katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin
silmiin kuin... kuin... sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin
valtamereen.
Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten
hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa,
ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten
he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten
oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa
työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä"
ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten
tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja
jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.
Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut
yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta
olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä
lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta
tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan
tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja
kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia,
huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden
sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:
"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin
käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä
armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.)
Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!)
Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei,
enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun
olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun _rinnallani_ (niin,
missähän _senkin_ paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä
onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa
on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää
paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti _oma_
Louisesi".
"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen
vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan
päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs _siitä_ pääsi.
Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa
silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas
puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä.
Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen
lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.
Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli
tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen
niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta
kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti
vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa?
Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te
peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto
lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen
mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen
toisen huuliparin oli hellittänyt, kas _siinäpä_ se tärkeä kysymys?
Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä
odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä
ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa!
Inhoittavaa!
"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä
_sillä_ tavalla, vaikka sitä lausutaan _tällä_ tavalla; mutta kaikki
heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise
Suvantoa "Lovisaksi"...
Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni
siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen
hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.
Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin
ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen
hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään
tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna
levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle,
vaalealle silkkihameelle.
Ei epäilemistäkään! _Tämä_ se oli! — Louise, _oma_ Louiseni! riemuitsi
Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla
syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.
— Herra Pitkänen... Johannes... te tulette niin äkkiä, mutta minun
sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen
päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.
— Oma Louiseni, minä...
— Vait, joku tulee...
Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle
sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä,
kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.
— Sinä... tääl... herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta
teeskennellä... olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.
Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —
Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!
Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen
heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka
mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli
hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä
vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.