— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että
olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa
opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.
— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni
lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on
tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene _koskaan_
naimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.
— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa
mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.
— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen
tyttö.
— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.
— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.
He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli
neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita,
joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän
huoaten talon eikä enää ikinä palannut.
Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa,
että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli
murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.
— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.
— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.
Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa
nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin
rintapielet.
Hän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.
Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä
valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan
neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.
Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä
oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka... ah... taiteilijasydän.
Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja
lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.
He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan
nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset
naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja
taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.
Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli
karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan
mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan
nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle
juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.
Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin
tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.
Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun
halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee
viinapuotia ajatellessaan.
Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän
tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin
elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja
saivat ehkä lapsiakin.
Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja,
ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä
markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan
hillitsemättömästä kateudesta.
Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi
kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa
hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta
markkaa kappaleesta.
Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä
iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin
hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät
illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät
metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.
Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä
ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.
Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu
ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan
talousrahoista.
— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.
— _Vai niin_, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen
ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli
kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman
korkeinta oluttehtaan piippua.
Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt,
pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:
— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta,
vaan ei armoa.
Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa
silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:
— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale,
ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?
— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan
järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä
ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen
jähmettyneen tomunsa.
— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä
Jägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.
He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa
kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.
— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.
— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi
Florentiina.
— Mitä _sinä siitä_ tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi
paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli
säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.
— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa?
riemuitsi Florentiina.
— Kyllä _vähäsen_, kitisi Mazarino.
Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti
ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois
hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.
— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi
hyljätä hänet, sanoi pappa.
Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua,
joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn
kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin
kiinni.
Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa
laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan
ruokalaan.
Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut
aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.
— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset
sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.
— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua
prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä
äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan
saa käyttää puheneuvojaan.
— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään
ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta
kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään
kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä
kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".
— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.
Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta,
joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.
— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti
silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja
istahdettuansa hihasilleen villashaalille.
— Oo... leen... kaa... ii .. i... i, sanoi Florentiina.
— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä
toist...?
— E... e... ei, nyt on... va... va... vaan niin ky... y... lmä,
muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.
Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita
säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.
Aatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:
— _Tahdotko_ nyt, lemmikkini?
— Ky... y... yl... lä, minä luu... uu... len ta... ah... tov... an...
i... Ah Her... ra Jumala... aijaijai... aut...!
Ja Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.
Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen
käsivarsien väliin.
— Pa... a... appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.
— "Pa... a... appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä
hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa,
poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista
maanantaina?
Itsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.
— _Ilkiö!_ huudahti hän ja ryntäsi päin "maalaria".
— _Armaiseni!_ vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi
saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla
käyttämään.
— Eihän, onko se _mahdollista_, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki
sentään _jotakin_, huokasi itsepäinen tyttö.