Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää
totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä
ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut
lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja
ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi
saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen
koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet
vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin
silloin pois sekä huovat että lakanat.
Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta
alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän
vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka
nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.
Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta
varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta,
muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan,
ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun
varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.
Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla
varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille
kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri.
Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto
ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku
otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.
Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä
paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi
Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle
kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan
päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta
myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti
edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa
katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä
tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään
naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan
varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli
pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta
palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson
tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja
vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui
viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin
kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.
— Hm... anteeksi... onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja
standaareja?
— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka...
— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen
Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada
uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, _ei ensinkään_.
— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi
tavallisia?
— Ei... ehei... no... ky... kyllä... niin no, antakaa olla! Suuri,
hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa... ja... sitten pikkuruinen,
viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka
sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm... anteeksi! Minun pitäisi ehtiä
junalle, ja minun kelloni... Mitähän kello nyt lienee?
Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.
— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.
— Rakas muisto.
— Ette kai... hm... anteeksi... Ette kai tahtone myydä sitä?
— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen
kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.
Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon
piilopaikkaan.
— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä
käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!
Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada
nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.
— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin
kolmesataa kruunua.
— _Ei koskaan_, herra!
Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti
Holmin huoneessa.
— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot... mitä
sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?
— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.
— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä...?
— _En koskaan_, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain
omaisuuteni.
Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi
ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta,
Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä
arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin
sääryksetön sukka ilman jalkaa.
Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.
— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada
tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.
Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.
— Tu... tu... _tuhat_ kruunua, neiti!
— Käteistäkö?
— _Käteistä_, neiti Holm.
— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta... mutta... ei, minä _en
voi!_ Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa...
Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan.
Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa
kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet
eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut
muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman
juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt
vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä
tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman
mitään varjoa.
Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi
kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt
suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti
kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista
kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja
marsalkansauva rensselissä.
Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.
Kamreeri puhui:
— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli
vaan tekosyy saadakseni nähdä _sinua_, suloinen tyttö. Olen rakastanut
sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa.
Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!
Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse.
Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin
taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna
hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:
— _Oma_ Anderssonini...
Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa
rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan
päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:
— Andersson, säästä minun kainouttani...
Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla
vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.
Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan,
joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein
katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä
kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien
Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan
oman makuukamarinsa kynnyksen yli.
Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis
Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen
kellonjalustalle yöpöydällensä.
Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän
morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin _hänen_ kellonsa,
vetävän sen ja ripustavan sen _omaan_ kellonjalustaansa. Läähättäen
ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen
tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:
— Oh, Ander...
Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,
Allidan kello kädessään...
Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!
— Mi... mi... missä on äidinäidin kello, Allida?
— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta
kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en
tahtonut sinulta rahaa pyytää.
— My-y-yit _kolmesta sadasta_ kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!
— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; _minuthan_ sinä
vaan tahdoit omaksesi?
— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle
silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet...
— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun
ainoani maailmassa. _Nyt_ minä voin menettää sen, sillä nythän olet
_sinä_ minulla!
Ja hän _piti_ hänet.