Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä
sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia
tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään,
toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.
Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika".
Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen
lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että
koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin,
kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille
sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja
kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää
heiltä edes heidän aamukahviaan.
Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset
ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä
oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa,
kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta
oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut:
"Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän
paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä,
ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.
Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja,
neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten
omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia
minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen
poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen,
mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden
nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä
luottamusta.
Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus,
pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa
arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria
Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta,
jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta,
joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä,
vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina.
Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut
kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.
Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia
valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista
vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa,
kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria
kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka
sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali
Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon.
Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta
henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki
kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta,
kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja
huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja
riemusta.
Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä;
kellot herrastelivat noissa neljässä.
Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä
kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä
ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän
taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen
kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta
illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa
esiin, osoitti kelloa ja sanoi: