Lokakuun 15 päivänä.
— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi
erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan
samalla hintaa.
Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani
metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko
kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja
hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden
ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin
tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi
huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!
Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää
minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä,
me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin
tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen
siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli
Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja
vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia,
saat uskoa.
"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit
mytoloogisine kuvioineen.
"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan
Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha
ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta,
joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista
korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan
pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka
muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä
neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin
tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti
rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi
portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla
katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli
voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta.
Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.
Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut
merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties
vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka
joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen
olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi
typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he
ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran
mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.
Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on,
makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.
Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää
lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme.
Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet
koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme
yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja
sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina
puoliseinään asti ulottuva.
Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän
vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa
siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että
naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja
vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki
minut alakuloiseksi.
Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu,
asumme ihan kuin Paratiisissa.
* * * * *
Syyskuun 1 päivänä.
— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen
maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua
vuokralla kaupungissa.
Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen
huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan
sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka
minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos,
muutamme kuukauden kuluttua pois.
— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi
muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli
koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä
kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.
Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä,
tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme
sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä
tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet
ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on
kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle,
joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa
merillä.
Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa
paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä
voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas.
Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla
ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava!
Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee
ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa
Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos
vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei
ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin
niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.
Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka
kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt
meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan
armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja
porsaita.
Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä
voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan
ja juhliaan.
— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit.
Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun
whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa
loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö
maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin
sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille.
No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut
kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:
— Puhukaa... herra insinööri...
Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja
kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan
Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa
julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin
kanssa — joululahjasta morseimelleen.
Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on
sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:
— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?
Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:
— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi
ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta
ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan
morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi
viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.
Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee
ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin
maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja,
ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden
ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita
kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.
Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran,
niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden
kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut
luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä
hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin
löytääkseen elintarpeensa.
Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin
ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä,
kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.
— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme
seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän
kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa
ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän
huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat
pienokaisemme.
Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän
silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin
sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.
Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin
kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan
kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää"
ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle
mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat
alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän
kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan
itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme
samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme
mitään tekemistä.
Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en
tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä
tavoin.
MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN
RAUTATIEASEMALLA.
On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa
puolenkolmatta tuntia.
Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava
kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta,
joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt
maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa
vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.
Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi
kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat
todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön
kuittina säännöllisestä elämästä.
Ahaa, lampaanpaistia!
Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan
Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja
joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan
toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä
mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka
vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten
paremmin.
Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä
tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat
minusta varsin pieneltä lohdutukselta.
Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni
viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein
vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.
Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista
tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia
ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!"
huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin,
julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!
Sellaista on elämä.
Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta
tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä.
Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä
saapusalla?
Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin,
rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis
valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.
Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella,
joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen,
rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden.
Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja
hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan
rouvan vaaleanharmaalle kapalle.
— Kas härkää! kiljahti rouva.
— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta
kyllä se on lammasta, sanon minä.
Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien
huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos
yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi.
Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää
ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne
aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun
rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.
Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä
jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä
nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää
niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin
"manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."
Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui
vahingossa?
Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta
ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma
lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.
Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.
Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen
ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui
mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia,
joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian
pääsisimme pulasta.
Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja
sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja
saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä
virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.
Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka
sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää
vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen
omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin
täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä.
S.m.]
Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat
jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä
pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden
ilme kasvoillani.
Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat
matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat
vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista,
jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa
vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.
Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta
ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni
ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä
vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista
perhetapausta.
Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan
paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset
olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä,
että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.
Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella.
Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli
elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja
valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys,
yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan
tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut
tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin,
ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin
lemmikkieläintä.
Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana.
Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut,
enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä.
Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota
minä melkein pidän lievänä pilkantekona.
Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei
ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi
kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen
huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.
Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!
Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.
Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja
viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen
ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä.
Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa
paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli
niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi
itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen
voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.
Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle
ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.
Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä
uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.
Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!
Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla
ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!
Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja
naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista
eläneiden pässin jäännösten kimpussa.
Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi
vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista
lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.
Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja
kymmenen äyriä.