— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani,
sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen
totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja
huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.
— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti
soittokelloa.
— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut... kiljahti pikku tuomari
Palmu ja syöksähti pystyyn.
— ... ettet se ole _sinä_, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi
pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.
— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias'
ja pani nappejaan kiinni.
— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella,
muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles
alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.
— O... o... ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät
alkoivat loistaa.
— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin
ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää,
sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.
— No, olkoon sitten menneeksi... hm... menneeksi yhdellä
höynäyksellä... mutta sitten menemme _heti_, sanoi Palmu.
Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt
pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen
tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi.
Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri
päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän
lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery
seciä.
Ja kahvia y.m.
Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista
johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat
pystyvät.
— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette?
sanoi hän.
— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa
hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin
valtiaalta.
Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan"
ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri
siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.
— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu,
ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat
kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta
meillä, jotka istumme täällä, ei ole usein _tapana_ oleskella ulkona
renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin...
— ... niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti,
naureli Rauhaniemi.
— _Eikä!_ Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja
nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru
kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on
juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos
koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on _toisia_ keinoja... huokasi
neuvosmies Vuorensalpa.
— Hyvä! Kuinka _sinun_ siis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi
pormestari.
— Hm... se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan... mutta
nähkääs, hänellä on _muisto_, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä
nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut
tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen
sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää
hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja
sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut
kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee
kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse,
ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:
— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?
Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä
että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta
että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi
sanoa...
Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä
siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä
taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka
Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat
almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi _sitä_ aikaa, Albert?
Oi kuinka sinä rakastit minua _silloin_!" kuiskaa hän ja hyväilee
minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa
kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin
kapakasta.
— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden
vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.
— Sitten _minun_ on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi
sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä
tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista
sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän
vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:
— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää
tapahtunut sinulle?
Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun
käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että
luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.
Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:
— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma
herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan
virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii,
ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona
ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa
että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen
lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä...
Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä,
tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:
— Hyvää _huomenta_, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että
Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet
jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua _eilen_
kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!
— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena.
Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit
heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä
toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä
kemuista!
— _Minun_ akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri
Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen
niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee,
olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin
siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:
— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja.
Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä
nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku
tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja
Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla.
Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla
täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on
oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa
tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.
Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja
kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän
aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen
kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:
— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?
Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä
tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla
äänellä:
— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä
olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi
voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi.
Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina
maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun
päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta
lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja
kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä
onkaan ankaraa!
— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut
raha-asiain ministeri; _hän_ olisi kyllä pusertanut rahat irti
eduskunnalta.
Nyt on Palmun vuoro. _Sinun_ pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt
pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!
— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei
hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo
rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan
päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni
ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin
siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja
on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo:
"Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä
nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän
on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia
akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta
hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän
ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja
kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää
valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja
hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja
liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta
kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi
ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta
kylällä.
— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?
— Ei ikinä.
— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen
ilmeensä haihtui pois.
— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen.
Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa!
Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani
koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja
sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän
ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo
käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas _siinä_ on nainen kaikessa
täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut
kotiin kymmenen minuutin kuluessa.
Ja niin hän meni ennen muita.
Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.
Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:
— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin
olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton
vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.
Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.
Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen
kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme
neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan
ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan
totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.
Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka
oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen
puolestansa.