Setä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen
kanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko "Pohjoismaiden perhekirjaa"
mukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia
maailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä
vähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.
Muun muassa hän kerran sanoi näin:
Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein
kiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä
ystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen
vuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän
vekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua
huvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.
Mutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan
suostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.
Vielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita,
mutta minä kyllästyin siihen.
Olin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä,
hänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän.
Kerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen
lankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:
— Mihinkäs nyt?
— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä
silloin.
Nytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen
näköisenä ja sanomaan näinikään:
— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän
on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!
Ja sitten hän meni.
Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan
lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä
tyynesti ja varovaisesti sukaisen:
— Hm... hm... ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin
helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.
— Hän on _nauta_, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta,
tokaisee silloin Tuominen.
— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen
toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen,
olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi
sanottu.
Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat
sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta
-arvostelusta.
Sitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:
— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän
sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän
eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.
Heimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.
Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat
Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina
ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat
toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät
he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen
kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa
vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.
Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella.
Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani
seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan
yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.
— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä
olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän
siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle.
Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin
uuden ostaminen tai tikkauttaminen.
— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?
— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.
No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä
huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä,
ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat
minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut
peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja
tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei
kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti
peitosta, vastaa hän:
— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin,
kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja
yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.
Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin
kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa.
Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili
pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.
Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan
ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:
— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!
Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä
sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:
— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta
nyyhkyttelikin:
— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä
kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä...
Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin
yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö
tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa,
pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin
kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.
Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin
enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän,
jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko
ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan
kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.
— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.
Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin
aina niin monimielisesti kuin taisin:
— Ah neitiseni!
— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?
— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin,
kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat...
— Te olette murhannut minun elämäni onnen... Te unhotitte panna
kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin... Se on kai teillä
vielä taskussanne... Antakaa tänne se!
— Neitiseni, vannonpa...
— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö
te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni,
rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen,
joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut... Oi
Jumalani... me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne...
Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon,
minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi,
ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka
käskisivät.
Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella
toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti
ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin
papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata
palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta
rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle
mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.
Mutta hirmuisinta kumminkin oli... hm... no, se ei tähän kuulu... hm...
— Totta kai, kertokaa, kertokaa!
— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti
rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi
ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin,
olisiko hänellä mitään toivoa...
"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy
aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä.
Joku muu vaan pilaa asian."
Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen
hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti
nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.
Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin,
ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli.
pannut hänen päänsä niin pyörälle...
Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja
suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.
— Se... se on kamala muisto, sanoi hän.
— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?
— Eikä.
— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen
kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?
— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.
— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon
rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?
— Voi, he eivät koskaan... eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!
— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema,
hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden
unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?
— Ei kumpaankaan... ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti,
kolkosti eteensä.
— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!
— Niin... haa, se on hirmuista... kun aloin puhella tytölle sydämen
hellemmistä tunteista ja... ja... tuollaisesta, niin hän kuuntelee
hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea
johtopäätöksissään... aivan helkkarin liian nopea... ja... ja...
— Noo?
— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se
olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten
asioita.