On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun
sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat
omia lapsia hoidettavakseen.
Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja
hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä
tyhmyyksiä.
Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri
sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan
kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen
viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.
Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja
lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut
sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria
virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin
hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli
ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet
pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan
katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".
Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli
vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei
maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä
vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa
jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston
tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.
Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli
naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri
edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko
heidän eliniäkseen."
Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten
muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun,
veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei,
ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin
jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä
kuningastiikerin kanssa.
Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän
kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi
tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.
Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit,
onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin
erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat
vanhemmat.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta,
kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".
Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat
tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia
ympärillään.
— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten
muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.
— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita
ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.
— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme
häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.
— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän
alottaa lukemista? esitti muuan setä.
— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän
saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen,
kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt
oltiin, Janne?
— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa
sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan
vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.
— Mutta jos hän ei _tahdo_ maata sillä tacoin? Jos hän _kirkuu_? väitti
muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin
oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.
"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan
katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat
suunnitelmaansa.
Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa
muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta
hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä
ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan
mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.
Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta
ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista
konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa
äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret
ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.
Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman
laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka
tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka
kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi
leposijansa kehdon juurella.
Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken
nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.
— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti
järjestettyä elämää noudattamaan?
— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"...
kuka tuo Vuorenharju oli?
— Pataljoonanlääkäri.
— Kenties hän itse oli vaan poikamies?
— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää
melkein siltä.
Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja
Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli
hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa
ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.
Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen
kurituksensa todenteolla alkava.
— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena
syntymäpäivänä.
Mutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.
— Tule pian, taikka pappa suuttuu!
— Ujostele pappa!
— Tule heti! Muuten tottavie...
Pehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen
käsivarteensa.
— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta...
— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas
niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!
Kuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.
— _Näetkös_, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä"
ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen
lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt,
oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka
mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran
vielä irvisteli piioille.
Ja _sinun_ sitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.
— Niin kai, sanoi pappa.
Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä
ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja
Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti
neuvoa huolellisesti.
Mutta mamma yllätti hänet.
Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen
kerta, kun sellaista sai tapahtua.
Nyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.
Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse
saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.
— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.
— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!
— _Sinun_ täytyy se tehdä, Janne...
— Hm... _sinulla_ on pehmeämpi käsi...
— _Sinähän_ olet tottunut höyhentämään poikia?
— Niin, kyllähän... niin... mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.
— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.
Joutuin sisälle hänen kanssaan!
— Hyvä rakas, tee _sinä_ se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää
koskaan pidä minusta sitten...
— Oletko sinä _mies_, mitä?
— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla
loppu!
— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta... älä kiivastu... Janne kulta! Häntä
et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet
luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain _varovasti_, kuuletkos!
— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!
— Ehkä me kumminkin... tämän kerran vaan...
Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke
kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan
huoneeseen.
— Hän on niin _pieni_, Janne.
— _Vait!_
Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu
murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän
oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja
saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä...
Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä
anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa!
Hiukkasen vaan... Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt
tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi...?
— Avaa! _Minä_ se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä
lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt
kuoliaak...
Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä
kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:
— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt
häntä?
—. Hm... näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja... hm...
menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on
luvannut pappallensa...
— Mitä? _Etkö_ sinä olekkaan...? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi
oikea rasavilli, täytyy _minun_ ottaa hänet käsilleni.