ERNST (Suruisena ja alakuloisena:) Hyv'iltaa, Maria!
MARIA. Oletkos viimeinkin siinä?! -- No, onko sinulla työtä?
ERNST (Antaen hänelle kätensä ja väsyneenä istuutuen:) Ei, Maria! --
Jalkapohjani polttavat ja jäseneni vapisevat. Kaikki kävelemiseni
olivat taas turhaan. Miehiä, jotka ennen ystävällisesti puhuivat
kanssani, vältti minua nyt. Itse työhuoneet, joihin työmiehiä
etsittiin, eivät ottaneet minua vastaan, se on, niinkuin jos paha teko
raskauttaisi nimeäni. -- Ajavat minua pois -- (Hetken ääneti:) sulkevat
minulle ovet! Mitä olen minä niin kovasti rikkonut, jos rohkenin
rakastaa rikkaan miehen, isäntäni tytärtä? -- Onko se siis rikos, jos
köyhän rinnassa sydän sykkii? Ja oliko se minun rikokseni, että hän
minua rakasti? -- Olenko minä häntä houkutellut? -- Enkö ole häntä
välttänyt, vaikka sydämmeni oli halkeemaisillaan? -- Viittä viikkoa
sitte en ole häntä nähnyt, niin hän näyttäytyi minulle taas,
lohdutuksen enkelinä -- äitimme aukean haudan reunalla. Hän ja isä John
olivat ainoat, jotka, pait meitä, vainaajalle kukka-kiehkuran tiellä
taivaasen antoivat; he olivat ainoat, jotka saattoivat kuolutta
haudalle. Ei pappi ole seisonut haudan vieressä lohdutuksen sanalla --
sillä me olemme köyhät ja emme jaksa ketään maksaa -- silloin vaipui
hän rintaasi vasten, sisareni, ja lausui, kyynelet silmissään: Älkää
epäilkö; mitä Jumala tekee, se on hyvästi tehty!
MARIA (kyyneleitä silmissä ja kädet ristissä:) Niin, mitä Jumala tekee,
se on hyvästi tehty! (Syleillen Ernestia:) Amen!
ERNST. Amen! -- -- -- Mutta mihin rupeemme? -- Täytyykö minun siis
kerjätä almuja. Eikö minulle vastaanhuudeta: tee työtä!! (Hetken
ääneti.) Isä John on myöskin jättänyt meitä -- muutamaan aikaan en ole
häntä nähnyt. Se vaivaa minua, että hän on ja'annut meidän kanssamme,
ja nyt kenties itse on puutteessa.
MARIA. Eikö hän ole antanut sitä rahaa käsirahana kaavastasi, jonka hän
lupasi myydä Englannissa?
ERNST. Oi, älä usko jotakuta semmoista, rakas sisar! Hän tuntee minua
ja tietää minun ei lainaavan, ell'en toivo voivani sitä maksaa -- se
oli vaan tekosyy. -- Hiljaa! -- Etkös kuule askeleita? -- Niin, niin,
se on isä John!
8:s Kohtaus.
Entiset. John.
JOHN. Niin, se on isä John! (Kumpiki on noussut ylös ja mennyt häntä
kohtaan.)
MARIA ja ERNST. Hyv'iltaa, isä John!
JOHN. Oi, kuinka sulosti tämä sana soi! -- Niin, te olette lapseni!
Antakaatte minua teitä niin kutsua!
MARIA. Istukaa, isäseni, ne korkeat rappuiset ovat väsyttäneet teitä.
JOHN. Oletkos kaikk' vieläkin kärsivä, rakas lapsi? Minä lähetän sinun
luoksesi lääkärini.
MARIA. Älkää kuitenkaan, isä John, toivon sen taaskin tällä tavoin
tulevan hyväksi.
JOHN. Ja miks'en? -- Ei, ei, pitää totteleman isää -- hän tahtoo vaan
hyvää lapsilleen. -- Ja sinäkin näytät kalvealta ja turmeltuneelta;
Ernst. --
ERNST. Oi, isäni, minä voisin epäillä!
JOHN. Älä epäile, poikani, minuakin on onni vainonut -- mutta sadetta
seuraa päivän paiste. Tulkaatte, istuukaa minun vieressäni ja kuulkaa
minua hetken. (He istuutuivat, niin että John jää keskeen.) Näekää,
lapset, minä olen yksinään kulkenut maailmassa, minulla ei ole ollut
yhtäkään ystävää. Veljeni -- minulla oli vaan yksi ainoa -- vaikka
velipuolikin, hän minua ylenkatsoi. (Hetken äänettömyys.)
MARIA. Isä John raukka!
JOHN. Ei, en raukka! Olenhan löytänyt teidät! Jos ei sukulaisuus vetää
minua teidän luokse -- joku toinen, suurempi se on: se on avunne!
Olkaatte lapseni, kutsukaa minua isäksi, ja minä jakaan teidän kanssa,
mitä minulla on.
ERNST. Jalo mies!
JOHN. Ei niin, Ernst, kutsu minua isäksi! -- (Hetken ääneti.) Taikka
hävettääkö teitä ruumiini vika?