sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat
supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja
loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat
talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan
toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin
tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan.
-- Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia
ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä
ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi
vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan
kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä
menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet
siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut
kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin
talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen
ja odotti, mitä tapahtuisi.
Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät
otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin,
ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi
tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko
istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat
penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru
remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti
suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän
vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta
ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut.
Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja
puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa
itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka
seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia.
Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun
hän sanoi heille kuivasti:
-- Pöytä on käytössä!
niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän,
etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään
luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti
heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.
Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata
kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko
joukkiota johti muuan aliupseeri, -- pieni, tylysilmäinen buldoggi,
naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia
tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo
juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä
pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin
tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan
ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti
kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat
purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli
salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän
kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi
sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon
heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:
-- Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää
täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut
pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he
ehtivät minua ärsyttää.
Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut
näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. -- Aliupseerin luihu ja
raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja
katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen
hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa,
hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo
pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen
valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin
miestä. -- Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun
juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen
ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja
tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen
huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea.
Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei
vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti
hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi
siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei
hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo
unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.
Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi
ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin
perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan
päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa,
niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta
Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät
hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä
Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen
halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli
riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi
sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen
kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski
nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein
tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla
mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas;
hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja
haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria
kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa
pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä
kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän.
Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla
vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei
ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin.
Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä
korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen
niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet
keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli
rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään
harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän
veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe
hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei
kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies
keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet
juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat
karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit
lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä
oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja
purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka
renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken
haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen
oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin
silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka
yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, -- lihava, vaaleaverinen
tallukka, -- näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, -- saman, joka
oli istuutunut äsken Christophen pöytään -- rusentelevan polvellaan
kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli
takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä
kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi,
haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat
rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän,
ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle.
Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin,
karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat
ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa
vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston
haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle
asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat
menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.
Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He
riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä.
He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki
yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa
Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä
lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja
piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja.
Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.
Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut
tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita,
joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja
ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli
sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä
jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty
kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli
jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu
permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri,
oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin
talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi
hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä.
Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua
raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut.
Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori
isäntä huusi haavoitetulle:
-- Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!
Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet
silmänsä hän sanoi:
-- Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.
Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu,
kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta
ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen
ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen.
Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat
nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo
kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät
uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein
sanoi Lorchenin isä:
-- Kyllä teitte kauniit tekoset!
Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään,
sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan
kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi,
ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan
siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään
jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon.
Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi
leuallaan häneen:
-- Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?
Koko joukon viha kohdistui Christopheen.
-- Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei
olisi mitään tullut.
Christophe ällistyi ja koetti vastata:
-- Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte
hyvin.
Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:
-- Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin
herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja
kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?
Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin
isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:
-- Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt
meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!
Talonpojat rääkyivät:
-- Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava,
kaikkien edestä.
He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe
näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan.
Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi
hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.
Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen
kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki
nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.
-- Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä,
että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty!
Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!... Jos
täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut
tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton
raukka!...
Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja
sitten alkoivat he taas rähistä:
-- Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään
tullut.
Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan;
tyttö jatkoi:
-- Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei
häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä
meitä, pelkurit, jänikset!
Hän sätti tanssitoveriaankin:
-- Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä
taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun
et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te
ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien
välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! -- Ja nyt te tahdotte
lykätä syyn hänen niskoilleen?... Mutta siitä ei tule mitään, sen minä
sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai
joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!
Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja
kirkui:
-- Pidä suusi kiinni... Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi
isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja
rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että
toisten korvat olivat haljeta:
-- Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt
sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla
vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!... Ne ovat
vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä
haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä
toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät
vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat
hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin;
mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat
nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi
Lorchenille:
-- Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.
-- Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin
te.
Ja hän alkoi taas haukkua.
Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.
-- Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?
Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen.
Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen
puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti,
aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli
hänen isänsä, ja sanoi:
-- No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?
Lorchen vastasi:
-- Minä tahdon, että hänet pelastetaan.
Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut
paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että
asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin
Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän
nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan
näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat
permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:
-- Puhutaanpa sitä tai tätä, -- jos hän jää tänne, hänen juttunsa on
selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta
kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.
Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi
edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi
itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa,
ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset
hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. -- Nyt,
kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe
pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä
muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.
-- Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat
pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä
takaisin... Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.
Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että
jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä
äitiä?... Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa;
hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta
talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken
olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt
he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin
oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin
hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet
vangittaisiin kotonaan. -- Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä
kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:
-- Te tahdotte nähdä äitinne?... Minä menen teidän puolestanne hänen
luokseen.
-- Milloin?
-- Tänä yönä.
-- Aivanko totta? Teettekö sen?
-- Minä menen.
Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.
-- Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille
mustetta.
Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän
kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:
-- Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä
häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.
-- Hyvä, hyvä, vastasi poika.
Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja
vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.
Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä.
Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes
syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin
vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama
kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?... Mutta mihinkä
hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi
tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin
joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa
kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä.
-- Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan.
Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä
Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat
toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:
-- Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.
Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi
eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.
Christophe kirjoitti:
"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en
voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun
täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen,
kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei
suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin
onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn
siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle
kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä
minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen
takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän
sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna
minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen..."
-- Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä
raottaen ovea.
Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen
Lorchenille.
-- Te viette sen itse?
-- Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.
-- Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte
minua Leidenissä, -- (ensimäinen asema Ranskan puolella) --
asemasillalla.
Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun
hän sitä kirjoitti.
-- Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki,
mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.
-- Minä kerron teille kaikki.
He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies
katseli heitä ovelta.
-- Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus
katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.
Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.
-- Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.
-- Mennään, vastasi Christophe.