yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet
keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse.
Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa,
sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin
olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi
yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat.
Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon
astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle
puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli
kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin
ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen
sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman
ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä
taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle.
Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan
punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he
olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan
leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he
sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien
ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi
valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät
luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli
alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota.
Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä
rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös
radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan
askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He
tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin
kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta
siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen
asiansa oli käynyt.
Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä
kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut
penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä
ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa
kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain
nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin
läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen
jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä:
yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!... Vangittaisiin! Se ajatus
vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!...
Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa,
jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa
itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään,
jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi
rikos... Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt
jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin
aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä
varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys:
hänet vangittaisiin... Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä
asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin
asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus.
Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon
taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi
liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä,
ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski
häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen
linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty
rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi
nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi
veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:
-- Tuho tulee!
Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä
puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi
sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven.
Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan
erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle.
Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei
hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu.
Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli... Aamu
alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot
kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin
ja tuli lyhdyssä... Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti
nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi
hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän
koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.
Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää
ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!... -- Ja
silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru,
huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja
mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan
penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija
minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan.
Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään,
ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin
asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli
joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa,
heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen
kuin tukki.
Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen
kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe
kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä
jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton
päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen.
Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa
hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta,
aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä
kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi
aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi
poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin
ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat
raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat
itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon...
Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut,
lammikon... -- Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia
hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu.
Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa
elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui
kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä
hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään.
Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin
jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän
kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan
sielussaan; hänen veressään soi:
Niin... Niin... Samoin... samoin... Vuosisatojen pauhu kulki hänen
lävitsensä... Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja
koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen
synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua,
kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa
tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka
ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt
siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla
rakastamatta.
Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen
kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet,
jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä
isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt
sanoa jäähyväiset... Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen?
Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa
tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman
mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän
sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen
äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on
syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko
menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet.
Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot,
jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä
olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina,
Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, -- kaikki ilmestyivät
nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua
irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden
joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa,
noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä
lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun
oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä
vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin
katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen
ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta?
Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.
Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli.
Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin:
sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei
näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän
päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän
kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain
virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään
olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli
noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen,
punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu,
ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä
tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku,
joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen,
syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli
häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten
siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta
pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin
talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:
-- Tuo on minun, eikö niin?
Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:
-- Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?
-- Buirista.
-- Ja kuka tämän teille lähetti?
-- Lorchen. No, antakaa nyt.
Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:
-- Tuossa on.
Ja sitten hän lisäsi:
-- Kyllä minä teidät heti tunsin.
-- No, mitä sinä sitten vitkastelit?
-- Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.
-- Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?
Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin
keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan
matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan
toiseen päähän:
-- Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan
suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne
tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän
Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin,
vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja
Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte
tehnyt kaikki.
-- Minäkö kaikki! huudahti Christophe.
-- Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi,
vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka
paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.
-- Entä Lorchen?
-- Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään
kaupungissa.
-- Tapasiko hän minun äitini?
-- Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin
ottivat kiinni.
-- Ja kuinka sinä sitten pääsit?
-- Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi
juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja
poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien
tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee
kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana
viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä
menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka
oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua
juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt
olen.
-- Lorchen ei puhunut mitään muuta?
-- Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että
näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.
Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun
huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä
erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle
verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.
-- Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy
matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.
-- Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?
-- Lorchen antoi minulle.
-- Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa
muutaman kolikon.
Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.
-- Ja sitten,... virkkoi Christophe.
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli
närkästyvinään.
-- Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.
-- Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat
Lorchenille.
Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli
tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän
jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa
kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota
maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta
ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.
Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan
yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje
ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi
avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä
lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi
kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän
menisi takaisin kotiin.
Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:
"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala
on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua
pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole
huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä
on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".
"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja
itki.
Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas
juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja
sanoi itsekseen:
-- Täytyy.
Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas,
synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton,
hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:
-- Täytyy.
Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa
ilmanrantaa:
-- Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!
Pelasta minun aatteeni!
Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän
jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena
niinkuin kauniit silmät, -- kuin Sabinan silmät, -- surullisesti
raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli
sade. Tuli yö.