hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa
nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli
ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä,
hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat
toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe
oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä
puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo
ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei
tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta,
jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa
käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät
sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli
hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki
kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten
hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja
virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe
jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; -- mutta
sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon
hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea
samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä.
Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja
otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti
päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä
suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:
-- Lähde!
Mutta hän ei voinut.
Olisi tahtonut sanoa hänelle:
-- Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.
Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.
Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.
-- Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!
Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän
pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:
-- Me kuolemme yhdessä.
Louisa ei oikein uskonut:
-- Onko se varma? Etkö sinä lähde?
Christophe nousi ylös:
-- Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.
Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei
ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi
kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi,
surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, -- mikä
oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta
teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt
tehdä, -- Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin
syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka
suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella
levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle
alinomaa, miten erilaisia he olivat, -- ja juuri senhän Christophe
tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille
luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän
välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa
sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut
antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän
koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka
rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne
ilmaista.
Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset
ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon
vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista,
tai jutella helliä imettäjänasioita, -- tuollaisia, jotka välttämättä
pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme
joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme.
Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi!
Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme
likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja
kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja
tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!
Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja
hellyydenpuuskia, -- aivan kuin pientä lasta kohtaan --; sellainen osui
Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan
-- aivan kuin pikku lapsi.
Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden
kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta
lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin
ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin
alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on
ihminen yksin.
Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. -- He eivät olisi
siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy,
eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla -- pohjaltaan
onnellisella -- lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse
turhaan koettivat vapautua.
Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas
ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan,
tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.
Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä
ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että
olisi saanut nuo ajatuksensa pois.
Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli
vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä
hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään
yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän
oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan.
Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan
muutaman sekunnin... (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten
olemaan koko hänen elämässään!)...
Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan,
ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen
valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä,
jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen
pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan
pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti
noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet
kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri
raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli
laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet
työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; -- hän katseli hellin
silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta
kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde
valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset,
hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli
puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain
hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville
olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan
on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu,
unelmiinsa uupuneena.
-- Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden
kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.
Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän
päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä
silmillään.
-- Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi
kaunista ilmaa.
Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion
toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää
yötä, silmillään ja päätä nyökäten.
Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin
pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa
kukkasen kalpeille lehdille.
Niin erosi Christophe hänestä -- koko iäkseen.
Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu
riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon
hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut
utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan
pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen... Metsästyskoira, kuono
maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla
taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.
Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin
vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat
hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi
hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään
kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut
muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman
epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta;
hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento
jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö
epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei
saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.
Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö,
jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla;
mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan
oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä
pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä,
joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin
linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut
laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi
kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella
puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon,
muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli
tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin
ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe
tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän
nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin
ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista
pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle
iloa koko päiväksi. -- Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän
niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja
Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin
muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan
pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin
kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn
nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti
hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen
kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka
vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat,
silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut,
suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat
hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän
piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin
mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään
kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, --
odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta
hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti
tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä
puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka,
kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret
ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.
Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla,
keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe
kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat
koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi
kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja
vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin.
Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli
täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä,
teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään
nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot
kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja
kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten
rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään.
Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. -- Tytön oikea
nimi oli Lorchen (Eleonora). -- Vaalean tukkansa päälle oli tyttö
pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen
päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen
kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä:
kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin
herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia,
yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen
syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki
leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa,
hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui
kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen.
Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton
näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä
sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle
tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä
Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää
kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi
ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta
mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen:
hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä
hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle
mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä
puhutella.
Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän
teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle,
seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt
itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli
tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt
sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija:
kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan,
oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa,
joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen
karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten
surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi,
katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä
rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti
mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä
halut veivät häntä tytön lähettyville.
Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin
siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa
hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti
aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.
Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven
välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä
ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat
lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat
innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin
vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään
auringonpaisteessa.
Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla
liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi
sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla
krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua;
seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla
värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi
pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä
oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe
asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella
tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön,
huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista
toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä,
nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa
Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa
levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin
nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä
katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät
sen itseensä. -- Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä,
sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. --
Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa,
ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen
järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta
ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt
hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin
vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.
Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä.
Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, -- iso pää, lyhyt nenä, -- päälaki
päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja
pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä
Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli
tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien
kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä;
ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike
välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan
Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja
kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät;
ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin
tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli
vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen
armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella
nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan
sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista
tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi,
että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä,
sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja
kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään
jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä
afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken
kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin
tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet:
hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti
puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe
ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi
hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan
niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia
maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan.
Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia
herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:
-- Mistä hiidestä isäntä tiesi?... Hän siis tunsi hänet?
-- Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään...
Hän ei lisännyt:
-- ... kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.
Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän
läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan
tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin
kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa
luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, -- (eikä hän
pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), -- niin oli se luotto nyt
ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta
kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän
kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille.
Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa
Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla
niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut
ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe
olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt
sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta
oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti
noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin
vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia).
Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä
oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei".
Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa
itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja
koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa.
Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli
sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna:
ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan
hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen
äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan
tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta
kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta
matkaansa.
Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut
Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään
kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt
keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua:
nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään
silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti
oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa.
Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi
Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään;
hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö
olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä
tahtoi. -- Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen
osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi
niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin
kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta
kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle
takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka
nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa
raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello
oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin
matka takaisin kaupunkiin.