olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut
voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, -- enemmän uskonnon ja
taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään:
-- kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään
ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen
jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää
innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista
periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta,
johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään,
että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi
järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon
taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan;
-- periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa
kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt,
kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne.
Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan,
että "_isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta
päästä_", ja kutsuttiin itseään nimellä: "_maailman kansalainen_".
Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia
"utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan
edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta.
Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton
oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan.
Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet
saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä
silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi
ja hengeksi.
Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat,
idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos
se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen
tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa.
Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan
tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta
luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!... Ah, helposti kävi
se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava
taipumus on juuri alistuvaisuus.
-- "_Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus_", sanoi Moser
jo vuosisatoja sitten.
Ja M--me de Staël:
-- "_He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista
järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista
maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa
kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon
kunnioituksen suorastaan ihailuksi._"
Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta
pienimpään asti; -- se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa
tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja
joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun
ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella
yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella,
ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, --
sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi
sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä:
hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä,
mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin _Herr
Lieutenantin_, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä
ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän
huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi
sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien
ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen
kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan:
hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille
tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa.
Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen.
Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun.
Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset
urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta
hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa
kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki
hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin
tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden,
hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen
itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita,
pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat
ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut,
joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä
ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka
eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin
vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin,
antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää
ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan.
Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi
Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään
omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä...
Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla,
ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia,
väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää
uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä
alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei
sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta,
tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei
uskota, mitä luetaan.
Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään
tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä
linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: --
muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka
Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia
henkiä kuin hän oli itsekin, -- ei "maanpoikia", orjamaisesti
turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka
pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.
Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti
tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä
Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa
olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen!
Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla
Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten
kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja
taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen
tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää
inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset
säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen... Mitä
tunsi hän ranskalaisista? -- Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta
käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan
maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman
suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta
rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että
hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän
toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.
Hän päätti lähteä. -- Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.
Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa
ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa.
Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt
laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää:
hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka,
epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja.
saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa
että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli
hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin
tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen
luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet
yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi
siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei
olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle
kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan
kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja
sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan
jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä
kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi.
Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota
moinen ahdas ilmakehä tukahutti.
Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei
voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä
perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon
totuutta, -- moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi
rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä
elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin
rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa;
se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se
luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että
toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli
yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää
ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin
epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut
taito saavuttavat vasta koko elämän -- vuosisatojen -- kestäneiden
epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!
Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa
toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.
Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen.
Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle
tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän
jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo
vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt
sitä totena: -- tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena,
vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan
leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi
ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään
vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se
salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon
kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he
illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi
Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin
valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin
nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä
hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti
neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään
hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään,
että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja
jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään
ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä
hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi
moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka
väsynyt ja menevänsä nukkumaan.
Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä
iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe
kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:
-- Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.
Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi
sydän kurkussa:
-- Ja mitä sitten, poikani?
Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa
koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle,
niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen
sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen
näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin
äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä
ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja
sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että
hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti.
Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, -- (ja
hänen huulensa vapisivat) --:
-- Se ei ole mahdollista... Se ei ole mahdollista...
Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi
päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät.
Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne
huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen
tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti
Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan.
Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti.
Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse
liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä
tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui
pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi
antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin,
ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: --
(Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea
kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). -- Louisa huudahteli:
-- Ei, ei, ole hiljaa!...
Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän
lopetti, -- (Louisa nyyhki), -- sulki hän äidin kädet käsiinsä ja
koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä
oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille
joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän
hoki:
-- Ei, ei. Minä en tahdo sitä!...
Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa,
lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön
kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa
ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan.
Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa,
kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:
-- Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?
Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:
-- Rakas äiti, täytyy.
-- Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy... Sinä
tahdot vain minua kiusata... Sehän on hassu päähänpisto...
He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet
toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se
ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti
matkavalmistuksiin.
Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän
synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena,
sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää
syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen
sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi
vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän
rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle
kärsimystä?... Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä
tuottaisi... sen näki Christophe selvästi... Miksi oli kohtalo luonut
häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa
tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?
-- Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma
voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua
itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni
inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne,
joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä;
ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana.
Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!...
Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan
ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä
vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä
voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta
naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet
eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat
kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka
kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut
siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli
Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut
sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä,
-- (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja
aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat),
-- Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea
arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka
tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa
auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen
huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti
hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui,
että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista
tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan
sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea
juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa;
hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan
äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen
tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin
ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi
ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä
äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella
itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan
tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut
oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan,
että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa,
moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti
Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista
sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä
epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi,
että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin
yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä
pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.
Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan.
Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä
saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset
nyt vähää kallista aikaansa -- niinkuin usein käy -- hedelmättömään
jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät
tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat
vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin
palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista
ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta
Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua,
niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille
sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä
päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi
vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä;
mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi
voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja
estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta
hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli
salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä
runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että
se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että
hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.
Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa
surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä
he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe
poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää
käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö
kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli
kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain
jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin
kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia
nyyhkytyksiään:
-- Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani,
älä lähde!... Minä kuolen, jos lähdet... Minä en voi, minä en voi sitä
kestää!...
Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:
-- Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!
Mutta Louisa jatkoi:
-- Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin
sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en
tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!...
Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä
lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään
rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä
rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja
itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:
-- Mene nukkumaan, sinä vilustut.
Äiti sanoi yhä:
-- Älä lähde!
Christophe vastasi, aivan hiljaa:
-- Minä en lähde.
Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:
-- Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?
Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:
-- Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle... Jätä nyt minut,
minä rukoilen!...
Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.