puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut.
Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta.
Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli
liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen,
ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle
juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli
tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö,
rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle;
mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä
vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän
liikkui.) -- Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka
vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista,
ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin
toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli
ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen
miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, -- kaunis, terve
ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain
tilallisen poika aikoi juuri naida, -- menetti näkönsä, tapaturmasta.
Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla,
rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut:
pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin
luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle
alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin,
sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin
oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille
tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten
olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan
kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, -- (senhän käsittää) -- ottaa
taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen
ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei
tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja
yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä;
ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä
kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin
alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi
kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä,
ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä,
kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään
lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei
ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut
luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli
hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut
ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun
Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan
kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle
tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan
viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli
hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä
laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta
oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista
seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan
niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen
hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin
hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä,
vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja
puhuikin jo hiukan Gottfriedille...
-- Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä.
Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin.
Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan
rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti
unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin
raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille
kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei
vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä
iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli
kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei
tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili
Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi
teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla
ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii
kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on
innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin
omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista
kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa
tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan
levollisemmaksi. Ja kerran, -- Modesta oli silloin tuolla pihalla,
-- kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui.
Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni.
Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin
hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:
-- Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.
Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:
-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.
Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei
voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja
hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että
kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän
kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen
tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia,
eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus
oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää
näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin
sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia
ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä
päivältä... Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen
totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa,
olipa se vaikka pahakin...
Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt,
kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen
täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti
Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe
halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän
syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän
tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä
jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan
kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta
kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos
hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat
hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä
omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa
kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu
piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä
uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön
pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että
vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen
säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä
aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon
ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän
rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän
sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan
tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:
-- Te olette hänen näköisensä.
Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään
ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne
enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka
hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi
peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen.
Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon
tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti
ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo
loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin
paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan
totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti
silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei
herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut -- tai ei tahtonut --
Christophen ajatuksia seurata.
Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua.
Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti
Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista
vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun
hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli
varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno
viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua
eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä
kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa
noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun
salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana,
tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen
viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa
mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi
kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon
salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin
paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle
muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui
siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten
taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen
luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen.
Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen
saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt... Christophe
johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt
illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti
viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä,
eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin.
Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata
hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä
Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet
aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla
olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti
ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden
perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo
työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän
ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt
lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei
tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen
näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti
jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan
hyvästit muille.
Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä
rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi,
kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä
kädestä ja sanoi:
-- Tulkaa!
He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle
hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei
Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:
-- Tässä se on.
He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan,
jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.
-- Pian on minun vuoroni.
Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha
nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan
Gottfriedille.
-- Tule minuun!...
Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten
kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä
hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät
hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit.
Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki
hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen
jokaista kirjainta. Modesta sanoi:
-- Maa on suloista tänä aamuna.
Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.
Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.
Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät
toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin
Christophea.
He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita
orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan
polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat
pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He
istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi
sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan
liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo
harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.
Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen
päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa
olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien
olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen
musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei
olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja
tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen
syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.
-- Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli
opettanut hänet ne erottamaan.
-- Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.
Christophen teki mieli sanoa hänelle:
-- Älkää olko minulle mustasukkainen.
Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten
noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.
-- Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.
Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon
enemmän entistä... -- (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua
sanoja "silmät", tai "sokea".)
He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen.
Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa
hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi
tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe
kysyi hellästi:
-- Oletteko ollut hyvin onneton?
Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja
pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, -- (leivon viserrys
kiiri taivaankantta kohti), -- sanoi Christophe, että Gottfried oli
tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan
kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat,
kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi
häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti
jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi
myöskin likemmäksi; -- mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen
tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen
juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä,
rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin
kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan
veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe
kysyi häneltä:
-- Te olette onnellinen?
Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan.
Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi
hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi
asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä
tehtävää...
Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.
Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä;
Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän
iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän
sanoi Christophelle:
-- Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.
Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä
väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä
Modesta.
He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli
maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä,
äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili
hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.
Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista
ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla
ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä
että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen
seurassaan. -- Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli
hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita
ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät
tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.
-- Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen
erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen
kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista,
puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos
hän näkisi sen sellaisena kuin se on.
Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta
joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen,
mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.
Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen,
idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se
keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde.
Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa
maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren
valtamereen. -- Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota
uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen... Elämää!
Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen
optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko
kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa
tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta
tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut
turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin
elää kuvitelmissa... Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? -- Ei, se
ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja
täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se
oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, -- ja sille nauraa!
Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä
pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa,
Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys
oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta
riistettäisiin.
Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen;
ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen
kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista
ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen
kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä
päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari
riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille
oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut
keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä
Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella.
Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän
ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt
Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset,
että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti
Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä
kaikilla hänen elämänretkillään. -- Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz
ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja
kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.
Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän
koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen,
niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin
ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää
jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa,
että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä,
kun häntä ei enää ollut. -- Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee,
heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä
Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi
arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan
kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. -- Hän koetti kirjoittaa
myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen
vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista
asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin
ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä
kukaan hänelle.
Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä
enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe.
Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt:
hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli
elettävä.
Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin
ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet
väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi:
kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit
metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään
_Stadtgartenissa_ (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä
katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden
ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi -- päivä päivältä himmeten --
hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta
pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin
sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät
ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.
Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys,
vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt,
miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen
ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi
käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa
vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi
kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa
myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee
taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät
hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa
tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei
jäänyt merkkiäkään.