turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan.
Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee
tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. _Liedien_ henki valtasi sen ja
se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan
jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.
Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä
huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin
karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut
heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen,
sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää,
ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot
olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella;
soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset
olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa
sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne,
jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan
pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi
oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen,
ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa
sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä
kuin suurimmaksi kauhukseen.
Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna
ilmettä" Christophen _Liedeihin_; hän pisti siis oman ilmeensä
Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut
hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän
oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään,
ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono
Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai
hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin
vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen,
ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän
koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle
jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan.
Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän
tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi
vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen
tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen
kuullessaankin.
Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi
hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton;
Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan
kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.
Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja
katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan.
Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä,
pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita
hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan
tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli,
miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa,
minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa
tavanneet, -- kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi
hänen voimiaan... Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää
yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä
enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi
ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole
vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista
tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua
rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille,
jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia
hänen työssään. -- Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa
Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta
ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu;
toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa
heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan
oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti
hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin
hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa
turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä
kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän
rakasti.
Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.
Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:
-- Nyt minä soitan yksinomaan teille.
Hän asettui pianon ääreen ja soitti, -- niinkuin hän osasi soittaa,
silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän
soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui
lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti
hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea
pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:
-- Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!
(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).
Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan.
Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään
kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat.
Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja
syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman
rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä
huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis
kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä
yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka
nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:
-- Minä olen väärässä... minulla ei ole oikeutta valittaa... maailma on
ollut minulle kovin hyvä...
Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen
tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän
sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja
sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin
Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt
väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja
selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, -- epätietoista
toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi
sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi
vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan
luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta -- laatien sen
itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon
ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja
jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet
heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi
samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen
keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus
turvautui nuoren miehen sieluun.
He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli
noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla
hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli
varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut
Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle
ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan
uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon.
Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja,
jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt
pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se
oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän
heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.
Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä
hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä
lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään
olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui
lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni.
Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti;
hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi
taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:
-- Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!
Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus.
Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää
runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: _Nunc dimittis_... Hän
nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui
pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi,
liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä
ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet
ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.
Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua.
Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä
ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä
jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden
hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta.
Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä.
Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa
kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan.
Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi
ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe
sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen
määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan.
Hän selitteli tosin itselleen:
-- Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni.
Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää
ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.
Mutta sitten hän vastasi itselleen:
-- Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.
Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän
kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa
uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:
-- Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen
päivään!...
Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli,
mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka
hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen,
lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin
Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen
oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi
virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta
huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä
olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään
vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja
mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut
täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän
pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli
väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa,
jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi
hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa;
eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! -- Vanhus tiesi puolestaan
kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli
Christophea jo koko ikuisuuden varalta.
Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi
kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla
kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi
ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz
lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää...
Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa -- onni auttaa
meitä?... Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, -- tai ehkä
ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi,
että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.
Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz
pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi
asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen
sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin
silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin
juna oli lähtenyt.
Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni
takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi
yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden.
Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi
kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli
auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin,
Schulz hoki:
-- Miten hyvä... miten hyvä, että se kesti tähän asti!...
Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome
lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti
kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan
hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas
ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen
päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään
yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen
saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti
Jumalaa.
Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut
hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys
oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla
niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän
iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään
noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan
kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä
varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet
mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut
hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella,
joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen
linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä.
Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot
kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade;
sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.
Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut
Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota
miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen
mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän
siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän
kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän
oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään
erään korkean aitamuurin kulman taakse.
Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen
jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen
ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta
metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta
ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan;
ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin
lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien
hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän
nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.
Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi
ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui.
Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari.
Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen
puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää
ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori
tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda.
Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi
häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan.
Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta
hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat,
mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat
hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin
oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän
olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo
häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto
oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa
ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä
tytön sanoja kummasteltu. -- Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta
ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut.
Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli
Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai
lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen
huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella
itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.
Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin
kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa.
Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli
taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen
jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla
sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen
monia entisiä muistoja.
-- Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.
(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)
Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt
säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen
katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen
ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi
hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan
säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli
leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva.
Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä.
Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:
-- Mistä... mistä te olette saaneet tämän?
Isäntä katsahti häneen ja vastasi:
-- Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.
Christophe huudahti:
-- Gottfried?
Kaikki kääntyivät ja kysyivät.
-- Mistä te hänet tunnette?
Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät
he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä
kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui
Christophen käteen ja toisti järkytettynä:
-- Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta.
Christophe puolestaan kysyi:
-- Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?
Mies vastasi:
-- Hän kuoli meillä.
Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi
äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä
monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että
tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut
-- (viime heinäkuussa), -- oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja
laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa
suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu,
että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi
hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän
yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa.
Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten
mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli
kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi...
-- Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi
emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä
toki valitan aina...
Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu
leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta -- (se oli tuon
sokean tytön nimi), -- oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään
ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla
tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä;
sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen.
Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön.
Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin
käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle;
Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä
oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti
vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei
tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:
-- Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua... Kulkeapas ja
väsyttää itsensä noin!...
Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi
jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried
huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän
Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin
hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa
jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli
tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin
oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut
silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa...