kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli
pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan;
mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili
yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen
askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi
kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama
asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät
Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta
kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen
koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe
jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel
valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen
jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin
hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja
onnellisina.
-- Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä _Liediään_.
-- Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.
Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan
päätänsä:
-- Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!
Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:
-- Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.
Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän
häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen
kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.
-- Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.
Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta,
sairaudestaan.
-- No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä
tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?
(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)
Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.
Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.
-- Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.
Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti
keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin
vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, -- ajatellen Schulzin silmiä:
-- Niin, sillä on vielä kauniit silmät.
Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä
vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut
jälleen soittaa. _Lied_ seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi
matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista
liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä
nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin
vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän
sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa
hänelle:
-- Heh! Oliko tämä kaunis!... Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä?
Entä tämä!... Tämä on kaikista kaunein... -- Nyt minä soitan teille
sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn...
Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello
kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti
hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz
taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan
nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen,
että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan
puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään,
että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin
ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti.
Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan
tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli
kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle
työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt
irroittaa paikoiltaan.
-- Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.
-- Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä,
sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.
Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista
kauhistusta.
Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi
irti.
Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli
ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa.
Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen.
Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti
tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi,
välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:
-- Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?
-- Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.
Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna
palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti
hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli
menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin
kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.
-- Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä.
Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva
yleisö!
He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli
mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta
kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei
puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset
olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä;
hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan
kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä
pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti
siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt
hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän
ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin
ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän
suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään
asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut
erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan
kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon
näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista
valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut,
paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi,
valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut,
aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan,
suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton
ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen
hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät
pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen,
jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin
pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla
Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen
veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa.
-- Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt.
Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome
oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen
ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän
huudahtanut:
-- Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe
nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi
tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut
mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka
söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta
kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli
ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa
valittivat he usein:
-- Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se
se osaa laulaa!
He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.
-- "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä
saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai
viimeistään seuraavana yönä..."
-- Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.
Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.
-- Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. -- Mutta ette kai te nyt
lähde pois?
-- Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.
Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe
viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:
-- Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!...
Kunz yhtyi häneen:
-- Entä Pottpetschmidt!...
Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän
kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:
-- Kuinka te olette hyviä!... Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?
Schulz puristi häntä kädestä.
-- Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!
Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta,
ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä
oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä,
Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei
tahtonut kauemmaksi katsoa.
Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi
juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen
vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian
tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa;
hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne
pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken
onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän
uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", -- ja vielä yhden, -- se oli
hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, -- ja sitten taas, kevään maljan;
-- eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi
Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi
maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja
sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa,
erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja
sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin
ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru
ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.
Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä
nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan
torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta
mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat
molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi
monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä
kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua,
kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö
tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä
puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta
Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes
_Schönbuchwälderin_ puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei
asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi
yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.
He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta
ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki
otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti
ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he
menivät ohitse, ja heidän mielestään oli _Herr Professor_ Schulz
aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään
suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta
armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi
pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat
saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz
laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon
runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän
joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja
silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan.
Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus
olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi
osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, -- ja
mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen
elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin
koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle,
haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä
ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä
Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja
ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut
kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon
kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei
väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun
Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut
suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei
ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän
voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen
hartauteensa.
He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti
ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin
jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi
tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen
ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa.
Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen
valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää
ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:
-- Riittää!
Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät
edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz
ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä
ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt
enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz
ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta
lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan
ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja
oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei
ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa
aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta
kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää
katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä
metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin
väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli,
eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän
purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla
kourillaan häntä käsivarsista:
-- Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä
on niin kaunista, kaunista!...
Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat
silmänsä tahtoivat sanoa:
-- Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä
rakastan sinua.
Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt
pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan.
Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli
häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin,
huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz
ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen
hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset
varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:
-- Se on huomisen asia! Kun _hän_ on lähtenyt pois, on minulla aikaa
levätä.
Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta
taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän
pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin
loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui
ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä
pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin
hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua
vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti,
että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla
kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän
nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he
joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.
Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja
ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella
luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin
hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen
hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti,
ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita
matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:
-- Mikä se on?
Toiset huusivat hänelle riemuissaan:
-- Se on Pottpetschmidt!
Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo
unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi
vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki
kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös
lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti
häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä,
hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta
päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi,
kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi
mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että
hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt
häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen,
kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, -- hän, joka ei
ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, -- juuri silloin, kun _Herr
Kapellmeister_ saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta
aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut
vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä.
Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä
vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut
palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen
kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään
pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt
odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät
kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille
matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin
hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain
joutuisi liian myöhään... Mutta, Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!...
Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa,
karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan
suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin
pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret,
nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat
hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat
hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko
mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut
lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus
näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee
salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella
lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi.
Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän
väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä
polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia
konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän
sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi
hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten,
tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja
aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä
silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:
-- Kas tuollainen hän on!... Mitäs hänestä sanotte?
Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:
-- Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?
He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua
Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään
laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja
vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat
liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy!
Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän
ajatteli:
-- Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!
Minä en säästä sinua.
Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja
se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti
vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir
John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen
ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä
murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit
kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli
koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei
Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki
hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän
itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale
loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä
ollut kuullut _Liedejään_ laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus
vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja
Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa,
mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui.
Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää,
kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin
hyvin hänen _Liediensä_ ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset
olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo,
ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti
ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:
-- Onko tuo tosiaan niin herkkä?