Ja luota, usko vain!
-- -- -- -- --
Kun aikas tullut on,
Saat nähdä ihanimman
Sä ilon auringon.
Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne
eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla... Ne eivät
olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun
tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat
hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka
tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet
vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:
Auf, auf! gieb deinem Schmerze
Und Sorgen gute Nacht!
Lass fahren, was das Herze
Betrübt und traurig macht!
Nous' ylös, hyvää yötä
Suruilles lausu vain!
Suo huolen mennä myötä
Jo tuskain katkerain!
Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun,
jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta
ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:
Bist du doch nicht Regente,
Der alles führen soll,
Gott sitzt im Regimente
Und führet alles wohl.
Et liekään kuninkaana,
Sua toinen johtelee,
Jumala valtiaana
maan hyvin hallitsee.
Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe
nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen
alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen _Liedinsä_
loppukohdaksi:
Und ob gleich alle Teufel
Hier wollten widerstehn
So wird doch ohne Zweifel
Gott nicht zurücke gehn:
Was er ihm vorgenommen,
Und was er haben will,
Das muss doch endlich kommen
Zu seinem Zweck und Ziel.
Ja vaikka hornan valta
Sua kaikki vastustais,
Ei tiedä Jumalalta
Se vaaksan vertaa sais:
Hän mitä päätti kerran
Ja mitä neuvossaan
Hän tahtoo, tahto Herran
Se täyttyy aikanaan!
... silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto
kuin jonkun roomalaisen _Imperatorin_ voitonsävel.
Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin
mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää
kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä
jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:
Oih, hyvä Jumala!... Oih, hyvä Jumala!... Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän
nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä
yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja
luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:
Oih, hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!... Ja milloin hän vähän sai henkeä
sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja
tyytyväisen hellästi.
Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää
syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:
-- Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!... Antakaa se vihko tänne.
Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.
Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan
hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän
vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome
ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan.
Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei
hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi
hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen
kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz
sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan
pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen
kuoliaaksi... Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin,
jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja
huutanut hänelle:
-- Menkää ulos!
niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven
paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän
ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään.
Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni.
Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien
levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan.
Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että
hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja
huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja
nauroi aivan kuin lapsi.
Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa
tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista
hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa.
Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren,
tuntemattoman ystävän sielussa.
Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt
häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan
kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi
kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen,
silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea,
arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat.
Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä,
vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun
puutteensa, -- joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi
karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, -- loivat hänen
ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse.
Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää.
Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä
vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita
pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän
tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa
hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti
jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa
liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta
sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat
hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän
tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet
hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja
että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan
mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä
tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen
hänen erehdyksiään: -- (arvostelijapiireissä sangen tavallinen
menettelytapa). -- Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli
viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja
ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen
ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi
päiviksi, -- sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän,
joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita
sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen
mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä
kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä
tuska.
-- Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä.
-- Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän
tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi
heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet
armottomasti häviölle! -- Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain...
Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.
Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen.
Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi
pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; -- (ja ehkäpä se tuottikin); -- mutta
hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi
tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän
ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään
hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän
olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri
onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo
liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen
päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä
tulemaan luokseen.
Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa
aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä
oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma
ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt,
etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti,
kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni
hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha
komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän
heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon,
niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös,
meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen
onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä
muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.
Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin,
joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne
olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt,
viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä
olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat
soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet.
Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten
viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet
musiikki-iltoinaan:
-- Ah, olisipa Krafft täällä!
Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän
nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä
pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas
oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat.
Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes
ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika.
Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski
hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle
pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää
iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa
tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.
Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän
ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa
ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz
ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä -- pimeyteen, ja kysyi:
-- Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?
Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:
-- Krafft... Krafft tulee huomenna...
Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:
-- Schulz!... Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?
Schulz toisti:
-- Hän tulee huomisaamuna!...
-- Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.
-- Krafft! huusi Schulz.
Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi
kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.
-- Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.
Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja
tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko,
hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä
kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu.
Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä
itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt
hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä
tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:
-- Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?
-- Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.
Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti
haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä
hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan
kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti
vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli
lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli.
Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi
hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:
-- Ah, niin hyvä, hyvä!...
Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos
suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:
-- Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.
-- Minä menen sinne, sanoi Schulz.
-- Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.
Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset
lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa
päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan,
hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti
kepillään maahan ja sanoi:
-- Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!...
Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella
lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä
tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta
aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli
heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He
seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.
-- Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.
-- Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.
Hän mietti hetken ja jatkoi:
-- Hänelle täytyy sähköttää.
He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja
tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään.
Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:
-- Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee
ensimäisellä junalla.
Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma
vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja
he hokivat yhdessä:
-- Se oli onnettomuus!
He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin
suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän
varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle,
ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt
palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna
Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:
-- Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi
suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan
maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan -- -- (sillä
hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän
pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):
Huomenna on kaunista.
Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne,
kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli
pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin
oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen
kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti
asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin
hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta
tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin,
kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen
päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni
vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi
jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan
saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti
hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään
päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome
erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki
varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä
ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän
oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä
hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän
vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli
aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen
hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis
ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut
käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja
jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat,
iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen
paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös.
Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta
kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen
jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä
partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja
lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan
aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä
varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja
väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.
Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan
kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes
löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle,
vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien
ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä
sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi
eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa
oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että
Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi
vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka
oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan
Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt
ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa.
Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään,
sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti
tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei
ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan,
niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän
kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö _Herr Universitätsmusikdirector_
Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty,
mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.
Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta,
joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui
hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli
palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan
kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea
odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut
luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt
vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta
hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän
köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden
heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.
Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla
ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi.
Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli
hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle
vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli
rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen
suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia
kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi
valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia,
marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat
ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli
niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset
vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut
orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter
Schulzin.
Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän
kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia.
Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä
tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan
päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut
Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin
häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin
tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:
-- Se on hän... Ei, ei se ole hän...
Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli
hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen _Liedin_ ensimäistä säettä:
"Auf! Auf! Nous' ylös!..."
Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä
kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa
hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt
toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz
harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan.
He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin,
nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon
onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa
kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen
sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin
he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia
sydämenasioita.
Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt
Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että
Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia.
Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä
kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan
suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä
hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla
oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys.
Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän
piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän
vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi
syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän
vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.
Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi
nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi
ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen
pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä
yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.