asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi
ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa
pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan.
Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen
vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan
pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan,
että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun
kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki
sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja
hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:
-- Mitä hemmettiä!... intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?...
Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia
kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät,
hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut,
melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin
huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin
akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen
kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien
ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa
ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa
itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän
nautti ahnaasti.
Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen,
ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe,
joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan
tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä
hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt
ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen
ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen
sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa
katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka
häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja
viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä
kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.
Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen
mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään;
nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän
nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna
teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan,
senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja
niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.
Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi,
mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän
tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista
sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi
jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän
sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi
Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan
kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin
tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään
hyvyyttä. Christophe vaikeni.
Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän
oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta
nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen
menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan
suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa
elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän
esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti
nykyisistä teoksistaan.
-- Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee!
Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat
musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?
-- Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen,
kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:
-- Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua,
saada huvinne, niinkuin muutkin... Ja te olette oikeassa...
Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat
suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja
töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan
tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku
vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut
tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein
ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden
hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän
järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan
kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko
sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen
vasten hänen tahtoaankin.
Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa
tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi
niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä
Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu
nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän
sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:
-- Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä
ymmärtämään.
Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä,
laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:
-- Olen minä!
Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään
vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen,
niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka
nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas
voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla
koomillisesti.
-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.
Hän ajatteli:
-- Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että
minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?
Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen
äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin.
Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja
tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole
tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään
enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä,
mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. -- Mutta Hassler ei
kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä
nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen
tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli
menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli
jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa
saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa
ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler
äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi
jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti
vain, että tämä loppuisi.
Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta
hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler
nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi.
Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä
ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän
Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai
kutsumatta häntä tulemaan takaisin.
Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni
umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua
joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut.
Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä
hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina.
Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut
mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja
hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri
tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo
jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä
enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, -- aivan kuin hän
olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen,
jonka hän oli siellä kokenut.
Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia
sitten oli hän sinne tullut, -- sellainen valonhohde sydämessään! -- Ja
nyt oli kaikki sammunut.
Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten
kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa
yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei
hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa
takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten
hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti
paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan
ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään
tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin
kustannuksin -- vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä
Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä
eräitä tunnettuja henkilöitä, -- niin nyt ei hänellä enää ollut muuta
ajatusta kuin päästä pois...
Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen
junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna
ollut pikajuna, -- (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan
viimeisessä luokassa) -- joten se pysähtyi usein välillä; Christophen
olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi
tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin
olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä
hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan
edes asemaltakaan, -- synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä
saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja
edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita
ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän
kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun
keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi.
Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän
odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa
meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt.
Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa
kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi
hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli
sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin
kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa
sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää.
Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin
tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen
yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän
kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän
päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun
ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja
ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin
oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili
katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä
hankkimaan itselleen uutta tuskaa? -- Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli
liian myöhäistä muuttaa aikomusta.
Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. -- Vihdoinkin
tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja
niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta
sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse
jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa
rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut,
jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.
Samaan aikaan, -- noin kello kuusi illalla, -- tuli Hasslerilta kirje
Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt
hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli
ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää
poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna
ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota
vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin
tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian
ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen
Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin
ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja
kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:
-- Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!
Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.
Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.
Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei
kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he
jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.
Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä
oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän
oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut
alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja
hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis
runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat --
kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja
hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa
rintaansa, -- ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen
pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli
pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien
alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain.
Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja
runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa.
-- Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri,
rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät
antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne
olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan
eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen
sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin
syvyyksiin.
Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut
yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä,
ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä
muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja
ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt
pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa;
hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. -- Hänellä ei ollut
lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa
jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin
hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen
vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä
nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin
hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta
nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson
mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä
huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä
ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut
hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen
lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa
kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin
tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä
yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin
hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz
kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia
heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän
menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut
närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi
monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän
sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin
heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä
kohtaan.
Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät
unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti,
olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia,
kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne
herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan,
säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja
musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä
metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat
vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja
salaperäisiä kuin muut. -- Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja
tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen
heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja
suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän
peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä,
joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä,
joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita
oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa
sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa
tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta,
joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet
häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä
kaksikymmenvuotiaan.
Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti
runoilijoita, -- muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa
runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden
runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään
Herderin ja suurten _Weltbürgerien_ aikalainen, -- kahdeksannentoista
vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät
huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat
tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän
ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "_että kaikista
ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin_", tai
niinkuin Schiller: "_sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan
yhtä kansaa varten_". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen
sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan
kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias
keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen
vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita
kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide
ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita
taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä
johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä
vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat,
ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt;
ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada
rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen
vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen.
Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden
tilaisuuden näyttää rakkauttaan! -- Christophe ei saattanut aavistaa,
mitä hänen _Liedinsä_ olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse
niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin
Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin
joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat
lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle
aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä,
-- kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa
koko hänen elämänsä.
Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa:
yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli
sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle
tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa
tällä kertaa olivat myöskin Christophen _Liedit_. Schulz oli silloin
aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen
luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan
sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti
väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi.
Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin
tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia
terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä
ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut
olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko
päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana
kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin
oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan,
seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel,
joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä;
yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman
ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella
tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan.
Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen
ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi
kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi.
Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän
tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen
huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea
noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina
hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.
Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä.
Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka
sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta
1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli
Paul Gerhardtin "_Christliches Wanderlied_" (Kristityn vaeltajan laulu).
Hoff, o du arme Seele.
Hoff und sei urverzagt!
-- -- -- -- --
Erwarte nur die Zeit,
So wirst du schon erblicken
Die Sonn der Schönsten Freud.