sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart
varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että
hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat
saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen
päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.
Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä
oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta
huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin
kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit
keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut
Christophea tavata:
"Rouva Reinhart oli hiukan sairas... Reinhartilla oli työtä... He
olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille..."
Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.
Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:
-- Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.
Reinhartit itkivät. -- Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se
seurustelu loppui.
Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan
yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi
hengittää: -- lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka
pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.
III
VAPAUTUS
Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet.
Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja
jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia
sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli
suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen
kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli
kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku
kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä.
Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja
kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut
pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä
kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, -- joka saattoi
häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli
ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä
ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki
katseli hänen hukkumistaan...
Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä
yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän
oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko
Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen
ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko
voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin
täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei
rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että
Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin.
Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen
keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet
murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.
Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän
ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana
iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin,
jossa Hassler oli _Kapellmeisterin_ toimessa. Hän ei jaksanut
odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa
keuhkoihinsa.
Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet;
mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden
ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti
järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei
ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet
ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea
sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista,
joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin
villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä
laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin
musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn
säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista
uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin,
omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin
kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin
voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän
oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo
unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen
tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten
nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena
skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa
välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui
ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen
edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki;
ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt
uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli
nero.
Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat,
maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että
he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta -- taantumusta
joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; -- he olivat ahtaan hengellisyyden
ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt
naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet;
sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin
älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät
pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka
he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta
harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan
todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille
ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän
aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat
itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille
kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän
hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä
vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän
saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin
parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus
olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä
seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään
suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen
ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen
halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän
piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen
muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun
hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta
vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään
sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan
entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto,
pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta,
kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi
parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen
ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja,
voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko
hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi
lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin
keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä
musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin
kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, -- muutamina
harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin
hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa,
piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään,
-- ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli
kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.
Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen
tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä
kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo
hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava
olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa,
jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille
välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan,
taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan
ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "_ainoa suhde
yleisöön, jota ei koskaan kadu, -- on sota_".
Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää
matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä
asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin
osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä
esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren
matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi
jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler
oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu
tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee
oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa
olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria
ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä
egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita,
linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia
taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä,
joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan
rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia
salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä
kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä
iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa
niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja,
jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt
väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia
taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien
muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella
ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia
läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin
viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi
yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, --
sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta
ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä
päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen
naamoja. Erään tällaisen vankilan, -- faaraoiden kuosiin rakennetun,
yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi
valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, -- oli arkkitehti piirtänyt:
"Taideniekka sun kaikkeutes näytä,
se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."
"Seine Welt Zeige der Künstler,
die niemals war noch jemals sein wird."
Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain
Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä
koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli
kaikkein yksinkertaisimpia, -- karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli
pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun
lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta
sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa
valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin
neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin
sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen
tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma
lapsellinen innostuksensa ja isoisä.
Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti
vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen _serva padrona_,
joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi
ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin
varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla,
sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan
Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin
työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan.
Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki
oven.
Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja
käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista
vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita;
ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun,
ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama
tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista
kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen
divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat
koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia
pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin
rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava
määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä
omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia.
Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki;
tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä
kaikkialla.
Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan
äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin.
Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli
selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään;
eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin
suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi
seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia,
joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut
pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä
huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja
koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni
ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja
laahustellen hitaasti jalkojaan.
Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi
Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se
oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa,
jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään
ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä
ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli
hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa,
työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet
olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita
pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes
ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin
silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen
oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta
sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse
huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen.
Christophe toisti:
-- Minulla on jo ollut kunnia... Te olette hyvyydessänne... Minä olen
Christophe Krafft...
Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista
ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut
aivan leukaansa asti, ja vastasi:
-- En tunne.
Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän
muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin
toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan;
tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei
löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen
poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja
välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun,
heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi
odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:
-- Niin... Sillä tavoin sitä vanhetaan...
Sitten hän haukotteli ja jatkoi:
-- ... Pyydän anteeksi... Ei nukuttua... Illallisella teatterissa,
viime yönä... Ja hän haukotteli uudestaan.
Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin,
mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo
juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt
Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli
lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:
-- Oletteko ollut kauan Berlinissä?
-- Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.
-- Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?
Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen,
sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.
-- Suokaa anteeksi, sanoi hän.
Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.
-- Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda
minulle aamiaista tänään?
-- Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan
tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?
-- Miksikä ei? -- virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle
silmää. -- Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.
-- Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian
elukka!
Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:
-- Kuin menaashin elukka...
-- Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.
Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.
Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella,
mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle
uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää,
ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta
yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa
apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa
pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi
hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten
hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista
jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin
välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin
juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin
tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti
sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa.
Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota
tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.
Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia
ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti
ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan
tarjoamalla:
-- Kuppi lämmintä?
Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa
langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää
sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa,
liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja
sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen
onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut
esitetyksi uvertyyrin Hebbelin _Judithiin_. Hassler kuunteli
hajamielisesti.
-- Was? (Minkä?) kysyi hän.
Christophe toisti kappaleensa nimen.
-- Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa
ja korppunsa kahvikuppiin.
Ei muuta.
Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois;
mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken
rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi
soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan
Hassler keskeytti.
-- Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, -- sanoi hän
ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. -- Ja sitäpaitsi ei
minulla ole aikaa.
Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt
kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla
Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja
puoleksi vihoissaan:
-- Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä
olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on
kuultava.
Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota
kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena
ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti
kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja
virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:
-- No... antaa siis tulla!...
Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa,
pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen
käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi
nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt
taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään
kuuntelemaan.
Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa.
Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan
ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä
taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa
jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain
liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt
huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli
hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia
huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti
arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei
enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää.
Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:
-- Entä sitten, sitten!...
Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.
-- Hyvä, tuo on hyvä!... (huudahti hän.) Famoosia!... Hirveän
famoosia! (_Schrecklich famos!_)... Mutta, mitä hiittä! (murisi hän
ällistyneenä), mitä tuo on?