nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti
kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään
riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä
anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja
yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia
Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti;
toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat
hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa
haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo
ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän
oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta
toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus -- Chamfort, Dumas
vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, -- vapautti hänen sieluaan;
ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava
ja hurja tuoksu.
Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa,
heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti
seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa
vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle,
kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin
elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja
nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli.
Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen
erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti
taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen
naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa
rauhoittui ja parpatti hellästi:
-- Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!... Poika-parka,
ihanko sinä joudut päästä sekaisin?...
Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:
-- Sinun täytyy kuunnella tätä!
Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille
näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen;
hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa
tiuski vastaan:
-- Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna
minun maata!
Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti
käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut
erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton
ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:
-- Anna minun maata!...
Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen
naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe
lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään
mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän,
että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja
meni hiljaa omaan kamariinsa.
Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien
kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä.
Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa
Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä
koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi
jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman
tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin
puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili
sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin
turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen
kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen
kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään
ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen
pikkukaupungin puolelta.
Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa
tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen
alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä
käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa,
mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan,
mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, -- kansa, jolla ei
ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun
"Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), -- paatoksen, komeain
eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt
tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja
paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa _frivooli_, joka
hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa,
sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki
päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, -- moraalisen
kansan ("_Siinä suhteessa_, sanoo Herder, _eroaa se kaikista muista
kansoista_"), uskollisen kansan (_treues Volk... Treu_, joka merkitsee:
rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), -- _kansana_ valion, kuten
Fichte sanoo; -- niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden
vertauskuvan, ylistykseen, -- saksalaisen Ajatuksen, -- saksalaisen
_Gemütin_, -- saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen
niinkuin rotu itsekin, -- Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun
riemuhuutoon... "_Saksa, Saksa kaikkialle_!"
Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat
kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki
kolme olevansa kunnon saksalaisia.
Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien
ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart
hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli
mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan.
Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä
kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon
oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni
sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa
kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi
saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista,
joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.
Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen
ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi
nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen _Liedejä_ (ensimäiset
kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); -- hän oli
levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon;
hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin
ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä
suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei
tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä.
Sinne tänne lähetetyt _Liedit_ näyttivät hukkuneen huomaamatta sille
tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita
tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät
olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän
olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin
lohduttanut. -- Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se
on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene
hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten
yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka
tietää, eivätkö Christophen _Liedit_ olleet joutuneet joidenkin
maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian
arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!
Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä,
kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje:
liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen;
se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli
"_Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz_."
Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat
Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan
sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart
loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut.
Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki
hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä
sitä.
-- No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.
(He sinuttelivat jo toisiaan.)
Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.
-- Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.
-- Mikä niin?
-- Lue!
Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.
Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin
aivan haltioituneita ihailunilmauksia.
-- En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.
-- Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?... -- huusi Christophe ottaen jälleen
kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. -- Etkö sinä osaa
lukea? Etkö näe, että hänkin on "_Brahmini_?"
Silloin vasta Reinhart huomasi, että _Universitätsmusikdirector_
vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin
sävellyksiin. -- Christophe voihki:
-- Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!... Ja tuskin hänet sain,
niin siihen jo kadotin!...
Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän
heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä
kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen
viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi
Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden
hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä
kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti,
olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin
innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä,
jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden
kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle
ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn
hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz
vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.
Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa
päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko
päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan
ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä
ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään,
virkistäytyä.
Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa
kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia.
Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea
olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja
oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart
ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä
liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan
puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että
sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta.
Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää.
Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään
muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, -- aivan merkityksettömät
kohdat. -- Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen,
että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä
itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä
heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille
sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti
soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein
ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he
epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi
ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi
nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti.
Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei
tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti
nauruun:
-- Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!... Sehän on minun
sävellyksiäni!
Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart
närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta
Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät
vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet,
mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia
kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat,
että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.
Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies
kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas.
Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain
tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti
pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin
hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he
pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja
oli rehellisyytensä uhri.
Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi
alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen
syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta
hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja
kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen,
kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden
kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin
vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin
kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna,
kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan.
Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!... Se pani aivan huokaisemaan.
Salainen ääni kuiskasi hänelle.
-- Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?
Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.
Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi
ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti
hänen sielunsa! -- Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä
kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa
oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän
saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen
eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän
elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat
olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan
musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää,
ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli
osoittanut -- suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki
horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita,
ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain
jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, -- mikä oli pahinta
kaikista, -- ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden
sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta
ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä
valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä,
ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle;
sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava
perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan
surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa
hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet
elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa
sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon
ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia,
jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin
ja joihin he puolestaan luottivat. -- Kuinka hän olisi uskaltanut
vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota
ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään:
kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden
tehtävä."
Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän
rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut,
että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.
Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on
kauna pitkävihaista, -- sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa
se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on
tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä
tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina
ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän
oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään
tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään
huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut
ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen
uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä
sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart
ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde,
jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien
kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen
uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään:
hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin
hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin
pahinta ärsytystä.
Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi
epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen
huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät
yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten
ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa
ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että
hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.
Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin
julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen
kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut
ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili
Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä
oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan
jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista
vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja
Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän
olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis;
Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.
Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään
ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä.
Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen;
mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme
tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä
uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa
pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin
pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella
päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen
katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti
yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja
Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:
-- Eivätköhän toiset mitään tiedä?
Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää
kuten ennenkin.
Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja
likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja
häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä
ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään
kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät
sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, --
mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä:
pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt,
-- niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä
perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.
Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti
miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin
tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin
laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet
sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän
osaisi olla tarpeeksi älykäs. -- Heti, kun rouva Reinhart punastuen
alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin
Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys
saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu,
että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan,
että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta
täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä.
Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! --
Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!...
Ilmoittaako kirjeistä poliisille? -- Se olisi ollut samaa kuin tehdä
niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin
olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista.
Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa
ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili
vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja
häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä
välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa
seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.
Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan
kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta
nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan
ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin
hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan
Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään
sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä
tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui,
kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako
vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku
porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!... Ja että Lili
Reinhart luuli sellaista!... Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut
puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:
-- Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!...