opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen
ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu
säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin
ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain
rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan
innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä
innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat
yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä
oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä,
eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin
tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän
oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan
syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja
jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin
päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat
toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen.
Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen
kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi
hänelle hiljaa:
-- Täällä huvitellaan?
Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti
kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä
ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he
toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä
opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän
kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut
laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei
raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät,
ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin
harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli
niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia.
He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä
muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin
vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä
auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt
tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin
iloitella... Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää,
mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.
Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori
oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut
parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen.
Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti,
jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.
Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo
kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta
ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään,
ottivat toisiaan kädestä; -- se oli koomillista ja liikuttavaa.
Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt
heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton
jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että
parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt
ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart
vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä
hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä
Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli
kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita,
mutta koruttomia ja _gemyytlisiä_.
Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli
hiukan suulasta _Gemütiä_, päällekirjoituksilla varustettua _Gemütiä_.
Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa
iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään,
antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla
-- joka oli muuten varsin kova -- komeili pieni korvapielus, joka
supisi ystävällisesti:
-- Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (_Nur ein Viertelstündchen_!)
Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä
ottamaan uutta lisää:
-- Vielä pikku tilkka! (_Noch ein Schlückchen_!)
Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista.
Yksi niistä sanoi:
-- Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:
-- Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia.
Riittämättömyys ei kenellekään.
Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva
tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:
-- Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (_Ruheplätzchen für
brennende Cigarren_).
Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:
-- Rakkaalle vieraallemme. (_Für unseren lieben Gast_.)
Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei
ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus
jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän
paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja
nauttia aamusta".
-- _Morgenstund hat Gold im Mund_.
Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän
pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta
juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:
-- Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja
yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa
sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka
sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona.
Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän
ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen
pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä
hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He
eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti
melkoisen älykkäitä.
Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he
olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön
arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin
myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen
jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää
tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan,
eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen
olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta
hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän
oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään.
Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä
olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen
aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt
suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti.
Angelika Reinhart -- (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella
nimellä Lili) -- oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut
sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia
ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi
närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan
heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä
oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus
olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin
niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin
häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat
hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat
kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina
liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä
kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja
hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili
syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen
olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja
jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin
puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt
siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. -- Hän oli kuin
luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien
joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis
puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan
ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar -- (kukaan ei ollut
sellainen enempää kuin hän), -- mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa,
ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin
ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut
häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta
anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne
heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa
oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu;
ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä
kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen
parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.
Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt
tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten
rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen
mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen
kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa
käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt
suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.
Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen
kanssaan.
-- Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen
ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän
matkusti pois.
Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva
savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän
tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään
toisen henkilön silmät.
Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni
kotiopettajatar?
-- Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.
He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat
täydellisesti yhteen.
-- Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki,
mitä hänestä tiedätte!...
Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat
aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa.
Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin
ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran
eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota
nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä
tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari
kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan
suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja
pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä
sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart
tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä
ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli
jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän
puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa
hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan
hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja
suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä
Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena.
Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut
lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan
ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman
toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje
viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen
levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa
huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista
ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten
sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli
usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa.
Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua
Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin
ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. -- Antoinetten
kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä
sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt
sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen
siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä
vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli
älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui
olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja
samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut
onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta
eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että
hän kärsi siitä. -- Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei
rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt
huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka
katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja
ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut
alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?
-- Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.
-- Ja sitten hän matkusti.
-- Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?
-- Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri
silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin...
_Zu spät!_ (Liian myöhäistä!)... nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka
toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.
Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset
sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:
-- Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!
(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken
keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:
-- Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja
sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei
ilmoittanut mitään osoitetta.
-- Eikä ole sitten enää kirjoittanut?
-- Ei mitään.
Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan
jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen
mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan
ikkunoiden.
Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin.
Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista
tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän
ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä
tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti
ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen
paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä
vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi;
mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja
Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa
laisinkaan tuntematta.
Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat
Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut
itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä
valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia.
Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä
tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä
etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen
käytettäväkseen, oikea suuri aarre.
Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät
valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja,
joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa
ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa
niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista
kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia
henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis
hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin
saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä
oli nautittavinaan.
Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri
Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot,
Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur.
Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre
Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me
Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard,
Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean
Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave
Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé,
James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o.
François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen
oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten
proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier,
Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury,
Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade,
Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista
historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric
Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa
uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea
Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa
opetettiin, että "_saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän
ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin
sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja
sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä
ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia
kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut
kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia,
englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu
koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on
Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa
ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki_."
Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:
-- Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät
ole.
Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa,
isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja
Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers
lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, -- melkein
kokonaisuudessaan: (-- oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon
monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). -- Lanfrey ylisteli Preussia
Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla;
hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret
klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870
oli ammennettu Zolan _la Débâclesta_. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään
sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot,
Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli
edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe
oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin,
lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja..."
[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai
lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:
I. _Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi_,
tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän
Johanneksen koulun johtaja. -- Toinen osa, keskiluokkia varten. -- 7:s
painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.
II. L. Henrig ja G. F. Burguy: _Ranskan kirjallisuutta_; parannellut
F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, -- 1904.
Braunschweig.]
Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään
vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä
en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen
arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne
hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli
suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä
aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.
Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin
miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia.
Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä
lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman
vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi
huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken
sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten
paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä
eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman
sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan
päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden,
koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan.
Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin
taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin
vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin
tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa
ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka
olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt
mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau
muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi
isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat
keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa
vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat
suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa
omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti
samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät
näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi
tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään
huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen
Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin
juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:
"_Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat_."