orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi
aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen,
saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä,
joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti
pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli
paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa,
että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen
itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka
Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi
yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän
syöksyi pakoon.
Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli
käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu;
hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli
melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen
kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti
samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse,
joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä,
lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän
olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti
loukannut... Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi
silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön
nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei
voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä -- silloin,
kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet -- nuo, joilla oli
keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä:
se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt?
Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi
laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista
sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat
siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt,
olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä,
että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti
näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli
mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan,
väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa
ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe
heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia
olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet
mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?"
Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena,
silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.
Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa
myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten
oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä
jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.
Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana,
tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu,
-- laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli.
Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä
kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa
tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman
tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein,
kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä
aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni
siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja
hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli
valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta
vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden
toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi
hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän
heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi
riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi
häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.
-- Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he -- ihmiset -- niin rumia?
Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän
aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään
siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:
-- Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta
sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!... Kärsiä, sehän
on elämää!
Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla
missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen
arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin,
sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä
taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa
koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan.
He eivät sietäneet häntä? -- Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä.
Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen
vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä,
että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.
Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon
rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen
isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta.
Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja
kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain
hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin
sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän
ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta
tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että
hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi
painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat
hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa
oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat
Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he
repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta
paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa
ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja
oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein
mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli
yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?
-- Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat,
virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä
minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!
On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää
itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen
aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei
tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa
ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei
soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt:
hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut
puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka
aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi
aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän
ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän
kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun
kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että
täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava
vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä,
mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on
melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta
niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se
ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt
ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän
omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että
voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi
kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet
nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima
liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti
irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin
elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää.
Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä
tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.
Koska kaikki muut uomat -- teatterit, konsertit, -- olivat
Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla
olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat
hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin
julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä
kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja
niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen
suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki
kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan
kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän
suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe
oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän
säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja
kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut
viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut
hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui.
Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät
kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää.
Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä,
eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että
saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli
sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää
Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.
Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka
noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi
käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä,
joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku
_Lied_, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset
sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat
ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät
toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai
laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe,
"uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin,
olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki,
jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta:
joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus
taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin
menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi
julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai
pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista.
Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." -- Sen vuoksi antoi
hän sarjalleen nimeksi: _Muuan päivä_. Julkaisun eri osilla oli
alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön.
Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia,
nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja
jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien
muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan
Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.
Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi
kolmisenkymmentä _Liediään_, -- ne, joista hän piti kaikkein enimmän
ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti,
ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti
niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset
pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän
sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)
Nämä _Liedit_ olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla
eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe
oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti
niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi
noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta
säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen
oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja,
joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa
keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen
Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa
ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä
kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan
uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla
oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen
taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän
rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin
kukat, -- ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin,
_Tanzliedin_ (tanssilaulun), -- sekä tyynen sankarisonetin: _Itselleni_
(An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.
Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli
hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana
olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla
haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien
keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa,
läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja
kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja
loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista
tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli
kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin
virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän
suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen
olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän
muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi
kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen _Kristityn matkamiehen
laulunsa_ säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli
reunojensa hänen vienossa _Kesälaulussaan_.
Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea
järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi _Liediensä_ painattamisen
ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla
syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin
tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja
kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita
ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat
niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein
kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt
tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut
ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen
velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun
kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan
jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän
tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon
itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän
nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä
säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään
ainoata kappaletta.
Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli
Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi
täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa
ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava
velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän
oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen
pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan,
vai oliko hän laskenut väärin, -- mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä
koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa,
rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa
kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska,
ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi
mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka
hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein
jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli
laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.
Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä
koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.
Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi
heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen
asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla;
hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon
palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta
palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun
viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut
vaatiakaan enempää.
Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille
musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä
osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran
laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä,
millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut
lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa
täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se
oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa
heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin
siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta;
hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu
lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa
musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko
musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan
istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen
kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe
vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan
hänen paikallaan. -- Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko
perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi
esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä
ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti
hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos
hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia
laisinkaan. -- Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan.
Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän
jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä
järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei
hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut
paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten
eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä:
hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut
salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran
saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa
luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse
saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.)
Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän
jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan
muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat
koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei
jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa
vaieta:
-- Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka -- Wagneria!
Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä
takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja
Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan
oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän
vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan:
hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. -- Kuka olisi arvannut
muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta
ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen
täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi
jo olla jotakin?
Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä
kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla
vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän
luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin
sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne.
Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään
tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei
käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että
aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti
kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän
tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja
omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein
samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan;
mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa
uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä
ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä
kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.
Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän
joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti
vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että
hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe
oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille
edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä
oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta
seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä
kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä,
joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin
hautajaiskutsusta.