tuhkakuppia pöydän reunaan.
-- Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan
teidät ulos!
Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa.
Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä,
hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen
silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä
keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja
ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua,
germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan
läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut
puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään,
ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.
Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä
ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut
oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea
etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria
piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut
loppua!... Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen
majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä
paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan.
Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta,
käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun
hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen
näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut
hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja
heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei
hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä
olivat kuin murtuneet... Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea,
jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää
vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta,
jonnekin, olla olematta enää, missään!... -- Äärettömällä vaivalla
sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle,
painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli
hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.
Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi
Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi
tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi
pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja
vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti
oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi
itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello
kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien
vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan.
Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät
kuin tulessa. -- Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei
sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki
kaikki sisäänsä.
Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen
kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen
äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet
juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan
ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä,
niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.
Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään.
Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen
yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen
kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja
anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet
tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista
pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli
sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti
ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin
hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman
erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden
kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava
hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi,
vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista
kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä
tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen".
Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän
asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea
sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään;
selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa
vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi
hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei
uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta
riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan
tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman
ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että
Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:
-- No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.
Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.
Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei
ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti
sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus
sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista
perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli
vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin
etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä
sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan
ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään,
kuinka varomaton hän oli ollut. -- Yksin jäätyään muisteli hän kaikki,
mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään
vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä
olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena
uskonut: -- (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä
kirjeessä).
Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun
hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen
selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä
juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna,
niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa
kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein
haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat
siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan
Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen
tekemäkseen.
Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki
kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin.
Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä
syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe
pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi
hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, -- ja teki uuden
erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen
ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen
artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt
koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen
oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen
ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama
tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä
kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa
lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan
tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta
halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön
pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä
pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet
vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että
tarkoitettiin Christophea.
Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää
minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia,
ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli
loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella
kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan,
karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin.
Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden
tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta
miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja
häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut
virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.
He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen
alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe
ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset
esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin
pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa
tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen
sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä
mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia
ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa
koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt
rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, --
sitä kritiikkiä, joka tappaa.
Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat
uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät
hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi
kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta
pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen
pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen
_Liedinsä_ muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa
olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli
hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain
peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko
lopetti tähän tapaan:
"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen
ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt
musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä
ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään
sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet,
että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin
huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."
Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko
aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä.
Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta
onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat
paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin
Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja
hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi
pitänyt polttaa sekin.
Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt
eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään
kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti,
aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt
halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia
kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin
vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen
valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen
_Kapellmeister_, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli
melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista
henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan
_Kapellmeistereillä_; häntä vaivasi -- (vaikka hän siitä voikin
erinomaisen hyvin) -- hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt
tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään
tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia
taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja
Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen
ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata
itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä
sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän
väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se
olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan
valettu teos, -- jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä,
jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti
hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti
ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt
hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan
yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea,
joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet
uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli
ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan
mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että
hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, -- luonnollisesti ainoastaan
siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.
Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt
hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr
H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään.
Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi,
että tuo _Kapellmeister_ oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten
sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin
kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän
luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse
olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he
nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle
olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi
ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti
hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan
hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin,
että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia
jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että
sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se
hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen
täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka
avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä,
jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.
Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt
joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se
aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla
siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan
kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä
kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään.
Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei
hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea
kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin
piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali -- ainakin
permantopaikat -- melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti
dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei
ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.
Ensin esitettiin Brahmsin _Rapsodia_ altolle, mieskuorolle ja
orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta _Harzreise
im Winter_. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista
hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat
kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan
sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut.
Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi,
kun _Rapsodian_ jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen
säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä
aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä
oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa
tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä
huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin,
palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä
suosionosoituksilla.
Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin
orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata,
että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän
odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä
hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva
hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut
kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä
hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän
tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten
syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.
Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa,
ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden
piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja
sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta
kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe
saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän
esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen
ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua
häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa.
Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta
kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa
taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko
hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan
sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se
on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä
sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat
mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö
sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan
tahtoi sitä uskoa. -- Christophe koetteli vakuuttaa itselleen,
että _Kapellmeister_ huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja
alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia.
Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään;
hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi
tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan.
Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen
ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan.
Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat
naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän
tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt
rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää
soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja
vakuutti, että _Herr Kapellmeister_ huomaisi kyllä itse suorituksen
viat, -- sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus
hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen
vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui
päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän
korahteli vihaa ja tuskaa.
-- Ne kurjat, raukat!... vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi
huutanut.
Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön
levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului
ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt
epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet
alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan.
Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se
heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään
sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat
hassunkurisella tavalla. Ainoastaan _Kapellmeister_ seisoi järkkymättä
ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.
Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). -- Nyt oli yleisön
sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota
kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla
käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: _Bis!_ Muuan bassoääni alkoi
eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia.
Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin
vuorostaan samaa. Joku huusi: "_Tekijä esille_!" Pitkään aikaan eivät
nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.
Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi _Kapellmeister_
järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka
näkevinään -- (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä);
-- hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin:
"Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä
hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:
-- Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun
asti _tällaista_, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka
on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.
Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko
salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin
takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut.
Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään.
Konsertti oli loppunut.
Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.