kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä,
että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi
silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa,
ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa
tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi,
että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa.
Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth
ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein
huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni
ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut
hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan
tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella
siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän
koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä,
sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". -- Hän häpesi
niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen,
eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria
johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki
mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja
liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat
sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi
hymyillen:
-- Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?
Christophe vastasi rohkeasti:
-- Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.
-- Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?
-- Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä
ymmärsin sen toisella tavoin.
-- Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä
ymmärsitte.
-- Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi
vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti,
että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.
Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa,
niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan;
mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan
irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia
efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon
ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle,
musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan
poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin
saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat
järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.
Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi
ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim,
jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:
-- Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te
ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan
ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes
sen ymmärtää!
Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko
hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei
runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö;
mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä
päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää
vaatii? -- Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä
ollut aikaa kuunnella loruja.
-- Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset
ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.
Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa
Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli
häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi
jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja
tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:
-- Se ei kuulu teihin!
Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki
hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole
mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. -- Häntä
oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa.
Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi
niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä
niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla
epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.
Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale
esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.
Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen
artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia
rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.
Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin,
keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies
tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat
loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan
kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta
kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että
jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta
artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe
käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen
jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti
jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin,
ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä
sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä
artikkelinsa, luki sen... Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten
hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi _Dionysoksen_
toimitukseen.
Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären
kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella
Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen
vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi,
sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia
permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä
takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien
naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja
ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei
hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi
Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa.
Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:
-- Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te
olette... Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä
rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta
ette ansaitse!...
Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan.
Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä
pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus
kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen
koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi
heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt
matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista
loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli
lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset
luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli
syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka,
että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän
ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät
kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka
ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin
huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi:
olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta
kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi
ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän
valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki
lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu,
jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi
hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten
heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä
sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he
olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.
Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli _Ifigeneian_ premiääri. Siitä
tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä,
eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet
muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille
vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta
pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että
oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta
viikkoa oli _Ifigeneia_ ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin,
ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja
hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia
vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä
suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo
ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia,
joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe
yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä
jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua
kuin todellista. -- Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä
viimeistäkin tukeaan.
Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt
ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta
taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää:
(olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein
naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan,
että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on
olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien
viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan,
ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun
hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan
säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä,
joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen
ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista.
Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin
sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä.
Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida
yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui
vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista
ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle;
sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei
Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe
tuon vapaan miehen jutteluissa -- paitsi materialismia, joka ei häntä
liioin viehättänyt, -- saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden,
eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin,
joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa
esimerkkejä.
Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset
toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen
menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön,
vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä
lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei
häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka
olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin
vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet
koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt
samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden
laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei
hänestä niin helposti päästy. -- Senvuoksi vei hän kirjoituksensa
tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin
vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti
mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen
nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin,
jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti
tunnettu.
Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä
silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän
koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella.
Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi
ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa
arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista,
jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja
löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat
metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot
Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja
päästivät kaiken kuolleen haudastansa.
Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi
hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa
ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa,
ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna.
-- Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut
millänsäkään.
-- Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.
Mutta äiti oli levoton;
-- Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää
noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä
asia.
Christophe kohautti hartioitaan:
-- Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään
tärkeää sanomista!... Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään
musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi
saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla
saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen
Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa
ja säveltämään hänkin _Hymniä Aegirille!_ Se on varma, että silloin
en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä
alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa
puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa
töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei
esi-isiä eikä santarmeja;... ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin
enää jäljelle?"
Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen
kätensä taivasta kohti:
-- Älä toki sano hänelle niin!... Sinä olet hullu, aivan hullu!...
Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen
herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin
vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin
nykähytti hän olkapäitään:
-- Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.
Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän
oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi
sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut
lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen
kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe
alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin
linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta
kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin
kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe
lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan
huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman
kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, -- eikä sekään
ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään
prinsessa Adelaiden, -- suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen
sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt
tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli
ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin
tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli
häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.
Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi
kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään
koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin
hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse
saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa,
-- suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja
ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi
samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä
hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna,
reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein
keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas,
Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä,
jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen
kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat
tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän
hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa
nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä
katsellessaan.
Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin
hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat
ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti
hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan
vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: --
(tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne
ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän
oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti
vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin
sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi.
Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa
erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja
suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan
kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen
ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä
vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja
pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.
Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen
Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän
tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki
Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti
paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen
kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä
hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen
iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan
nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi
tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:
-- Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette
viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina
pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!
Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle
vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän
ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan
puuskaa. Hän änkytteli:
-- Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?
Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:
-- Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.
Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota
kuristi. Ja viimein hän huudahti:
-- Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta... Teillä ei ole oikeutta
loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.
Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan
erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin
kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta
luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien
höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi
avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin
espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:
-- Teidän moskaanne, hyvä herra!... Sietäisi tunkea se teidän
sieraimiinne!
Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:
-- Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.
-- Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli
kaikkien rajain!... Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä,
sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!...
-- Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.
-- Te valehtelette! huudahti suurherttua.
-- Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä
en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten
minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.
-- Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä
kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää,
teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton
käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä
kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja
sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se
mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän
musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka
nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun,
mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille
todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte
sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte
skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä,
joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat
arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on
kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä
suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa
meidän olla rauhassa!
Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili
häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja
koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:
-- Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä
tahdon...
Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa
vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi
kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi
olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän
katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan,
joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden
kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi
Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi,
Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan.
Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen
ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät
tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän
oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän
nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:
-- Pankaa pois, pankaa pois tuo!...