Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen
ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin
nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle,
painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen
ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin,
Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli
nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän
oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat
kätensä:
-- Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.
-- Kyllä kai, ilkeämpi monia.
Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.
-- Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.
(Hän lausui: _"Françouése"_.)
-- Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.
Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja
sanoi:
-- Ystäviä, eikö niin?
-- Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.
-- Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
Ettehän ole vihainen _Françoiselle_, siitä, että hän ei ole vakava?
-- Ja _Françoise_ ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä,
että hän on niin tuhma?
-- Juuri sentähden hänestä pidetäänkin... Hän tulee kai näkemään minua
Parisiin?
-- Sen lupaan... Ja te, te kirjoitatte minulle?
-- Sen minä vannon... Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.
-- Kyllä, sen vannon.
-- Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.
Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta
lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale,
melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne
näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava
joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan
häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä
iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti
Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana,
ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti
ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne
oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan
ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman
rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.
Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei
Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä
silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti
hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut.
Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin
Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan
vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun
Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen
oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi
kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen
kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä,
että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä
kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä
juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa
arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan
menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi
raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja,
jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia.
Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten
Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja
Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut
se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen
läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa,
povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa
pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo
hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille,
jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne
olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi
horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti
hänelle, että hän voi -- että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen
seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja
hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä
näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat
ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan
kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö,
hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen,
huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin
niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja
terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi
niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja
katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita,
sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään,
italialaista hymyään, -- tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja
hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin
kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät
kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset:
-- se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa
oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan,
se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä,
vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on
luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. --
Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään
häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat
kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.
Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä
väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna
odottamassa. Juuri siinä vaunussa, -- jonka viereen hänen vaununsa
pysähtyi, -- kolmannessa luokassa, -- näki Christophe saman nuoren
ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö
näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi
molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan,
uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin
nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä
kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että
tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän
jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen
pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen
päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään
alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri
soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti
ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin
yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät
läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti
heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän
sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut
alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan
rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan
katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä
kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan;
ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa
taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä
avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi
ajoiksi.
Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo
tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui:
mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa
osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien
silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että
hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui
kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka
räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe
päästänyt sisään.
Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan
ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja
virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää
näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen
siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen
matalaa kiemailuaan.
-- Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti
riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka
nukkui viereisessä huoneessa.
Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä
teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:
-- On niitä Ranskassakin sellaisia.
Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui
hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten
kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin
ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä
rautatievaunussa:
-- Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.
Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.
Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen
ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään
omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut
penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo
nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu
ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi
sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään
vuoteessaan ja sanoi itsekseen:
-- Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.
Ja hän nukahti uudestaan.
Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö,
jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt
arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko
Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä
aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli
uskaltanut toivoa:
-- Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä
en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.
-- Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. -- Sinäpä olet
erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen.
Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen
kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, -- ah, se on sellainen
kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!
-- Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe
ällistyneenä.
-- Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!...
Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit
ovat raivoissaan!... Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan
pois.
-- Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?... Erottivat minun
tähteni.
-- Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?
Christophe joutui aivan epätoivoon.
-- Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei
sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit
saisivat tietää, että...
-- Että mitä? huudahti Christophe?
-- Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!
-- Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.
Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:
-- Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati
Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:
-- Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.
Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää
heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään
sen tekemättä:
-- Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat
he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on
jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.
Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne
opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää
anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi
Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet
itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään.
Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti
Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen
liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon
silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon
äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta
pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä
olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran
hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä
enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.
Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä.
Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt
odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän
sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi
hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä
vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen
jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella,
lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti
matkia maailmannaista; -- muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia
sanoja. -- Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut
Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.
Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia
aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi
nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne
näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita -- jonkinlaisen
runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa
suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään
Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit;
mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti
toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin
menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit
eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia
melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun
vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun
vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään
Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja,
että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja
lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän
ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia
omalla joutavalla roskallaan.
Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin
wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin
rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut
järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja
laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu
hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma
rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen
näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi.
Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he
molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa
eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa
kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin
olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka
estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa
kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan?
Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein
askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen
solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa
vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin
olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten,
uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. --
Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä
kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä,
sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä
huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli
ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella
korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä,
jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton
säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen
päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä
alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, --
tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin
auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman
käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, -- siitä
saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.
Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut
voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda
tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä
taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun
runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. -- Christophe
ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta
taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.
Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin
Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta.
Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän
kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin
myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta
se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja
teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu
todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen
vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen
tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt
hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa
ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan
sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu,
ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän
ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin.
Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän
oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen
tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja
lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija.
Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen
ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin
hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä
eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että
ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka
ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi,
ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne
tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi
häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja
kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat
musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat
voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän
uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut
kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa
sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista
perillä.
Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen
toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan
suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten
Christophelle _Ifigeneian_, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa.
Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat -- (aivan niinkuin
heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) -- koettivat kilpaa muokata
uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin
teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa
yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, -- tietysti lisänä
apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko,
Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa,
eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman
energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, -- hermosairaan, hysteerisen
ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli
vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä
pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa,
naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.
Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin
tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen
veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen
ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja
taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui
musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä.
Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää
kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä
itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä
vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli
ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan
hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän
näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena
oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen
edessään teatterissa näyteltiin.