nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire.
Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi
hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai
aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun,
ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan,
ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin
sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän
kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma
kirous, tai karkeanlainenkin sana, -- eräs hyvinkin karkea ja aivan
lyhyt, jolla hän haukkui itseään. -- Christophe hämmästyi, kuinka
lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää
aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta,
jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella
joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin
pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä
hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen
huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi
vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja
julisti:
-- Väliaika! kello soi!... Mennään nyt kävelemään!
Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi
tunnollisena kuin ainakin: -- Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte?
Corinne vastasi varmasti:
-- Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?
Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan
istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne
huusi viereisestä huoneesta:
-- Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!
Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa.
Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan
vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia
pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta
lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä _Tristan_ tai kuppi
suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa
saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten
rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti
tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä
naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se
niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. -- Corinne tahtoi
tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia
kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo
hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut
sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja
pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki
unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta
Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen
oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä
vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti
hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta
osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin
huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe
ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi.
Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä
saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:
-- Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä
uskonut...
Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.
Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia
kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä
seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan
omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen
melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä,
koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin
kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen
vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen
ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe
käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:
-- Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.
Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut
näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan
turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa
puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:
-- Mikä vahinko!
-- Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.
Corinne antoi Christophen selittää _Lied_-sävellystensä sisällön;
Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä
apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen
suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava
ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää
muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia
barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa.
Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle
soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut
rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin
pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan
hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki,
mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei
jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen
arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein
vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin
klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin
kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle
mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä
ollut sitä iloa, jonka _jo ennen kuultu_ vaistomaisesti amatööreille,
jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin
kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin
uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista
he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän
taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin
oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe
tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan
sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita
Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen
vähäpätöisintä _Liediä_, -- sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut
polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä,
hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan.
Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä
melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo
hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt
ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät
olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia:
Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja
kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin
Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen
suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi.
Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe
soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:
-- Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.
-- Se on väärä, vastasi Corinne.
-- Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan _tämän_ mukaista?
(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)
Mutta Corinne pudisti päätänsä:
-- Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.
(Corinne vetäisi itseään korvasta.)
Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen
korkeista ponnahduksista:
-- Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin.
Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin... (Anteeksi,
ettehän te suutu?)... tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.
Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi,
että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan
ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä
siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan
kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin
erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä,
laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui
heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia,
sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he
rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.
Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut
lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei
kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella
teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne
vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana
päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.
Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe
tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle
tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä.
Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä,
jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään
hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka
hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta
kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi
Christopheen päin:
-- Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.
Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe
ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä
hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin
merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.
-- Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy
hyvin. -- (Hän puhui peruukistaan.) -- Minä olin äsken niin onneton!
Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana
kuin kukaan koskaan olla saattaa.
Christophe kysyi syytä.
Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle
kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan
sopinut osaan.
-- Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui
tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin
kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?
-- Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.
Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:
-- Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän
itse nauruun.
Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.
-- Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän
muitten osia, ei omaansa... Siinä juttelivat he niin hartaasti,
että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän
huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan.
Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti,
ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt
ketään naista, joka oli niin "luxurieux". -- Corinne katsahti häneen
ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.
-- Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä
tavoin?
-- Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se
sattui aivan paikalleen.
Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe
kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän
ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli
saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja
postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin
hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa
joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari
punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari
merikarhuna käsi _Germania_-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan
merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään
pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla,
tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina
vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen
loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka
esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä
naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston
Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä
oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan.
Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä
merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito
sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan
ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä
ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai
sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja
tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä
pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä
hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine
enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely
tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.
He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä
ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin
korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja
tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä
millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi,
ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa
hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta
hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja
lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän
muhamettilaista muezzinia. -- Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt
kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia
muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset
silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön,
joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena
rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän
huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja
vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut
sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei
hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen
täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan
aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin
hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:
Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
vapaus!... Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!
Ystävättärenne!
_Corinnette_.
P.S. -- Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!...
Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi,
ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän
pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä
ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli
Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa
päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein
keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa
ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti
pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin
eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren
kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua,
jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään
nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan
kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin
työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa
tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja
Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei
maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.
He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu,
nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe
ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne
vastasi huolimattomasti:
-- En tiedä.
-- Te ette syö yhdessä illallisia?
-- Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa
yhdessä!... Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!...
Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se
Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:
-- Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!
-- No, enkö minä siis ole seuraolento?
-- Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa.
Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat
seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään
Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura
aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia
kilistämättä Seuran kanssa.
-- Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin
juoda samasta lasista?
-- Eikö se ole veljellistä?
-- Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden
kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole... ush,
sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!
-- Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka
ajattelen samaan tapaan kuin tekin!
-- Tulkaa sitten meille!
Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta
kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle
selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen
etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä
kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset
vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin
jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin;
jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut
muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään
sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään
toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan
aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet
taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet
kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen.
Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja
mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet
suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista
sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut
tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä
suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa,
pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa
jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten
välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi
toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma
siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen
kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten
ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä
oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään
huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.
Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan
kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia
sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle
menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt
niitä enempää kuin hänkään.
Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi
saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä
paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta
olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän
kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa:
Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä
pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut
ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden
ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo
etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti
puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly
olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen
rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt
puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se
ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.
Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä
pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli
tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui,
voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin
poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen
silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen
veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa
ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan
kuin odottaen. -- Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta;
Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut.
Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen
Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen
hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat
hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja
näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.
-- Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.
Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.
Christophe ei käsittänyt mitään:
-- Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?