päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta
ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai
jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei
minuun enää kuulu. Hyvästi!
Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua
teatteriliput kädessä.
Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että
soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei
tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla;
ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa
muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi
ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että
äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin
nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän
iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli
hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan
ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa
Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän
ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon
hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret
miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli
tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti
ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka
olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi
kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun
editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään
ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista
harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön,
jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä
katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton,
musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon
näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko
hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä
hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan
nenätysten neidin eteen:
-- Eikö teillä ole paikkaa, neiti?
Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:
-- Ei, herra.
-- Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.
Tahdotteko tulla kanssani sinne?
Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut
tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli
puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut
neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla.
Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:
-- Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti,
minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. -- (Ja Christophe
oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua.
Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.
Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta,
jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin.
Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin
tahtonut riistää herran pilettiä.
-- No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.
Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi
kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:
-- No, minä tulen... Kiitoksia.
He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin
avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa,
ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle
tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei
olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi
tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui
nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi
antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä
hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin
silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän
tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt
pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti
vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti,
että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän
välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus
kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä,
ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää,
ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai
ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida
tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että
Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun
hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin
lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että
Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan
aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.
Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt
ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli
noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse
kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi,
olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi
johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi
iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän
ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen
näytteli _Hamletia_. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon
puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän
luuli suorastaan näkevänsä unta...
-- Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä
toki ole...
Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin
päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi
ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen... mutta joka sitävastoin
ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti
paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi
aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei
lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin
määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon
ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan
naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin,
-- ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi
akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille
väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies.
(Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin
Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä
ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo
yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta
Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta,
järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, -- eikä
nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään
muuta kuin luonnoton kummitus, -- niin, tehdä Hamletista kuohilas,
kiero sekasikiö,... siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko
kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta
joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty
heti ulos!... Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti
suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva
lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää
Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman
runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin,
että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä
näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään,
aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen
teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet
nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.
Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja
vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori
naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli
kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan,
nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä
ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis
tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen
kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää.
Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja
riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen
ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja
niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut
armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan
johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä
kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta
entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti
kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden
tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen
sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta
suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas,
lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi;
tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu,
Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky:
Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista
aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.
Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen
rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista
näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan
ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä
laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin
puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi:
"Aasit!" -- niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin
päähän.
Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin;
ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän
hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut
häntä peljästyttää. -- Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta
tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi
Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus:
ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen
haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän
myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin
hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi
jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän
huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi
kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa -- (taakseen ei hän
tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset
ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe
tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon
miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen
syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti
koskettaakin Christopheen.
Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
Christophen sanovan lauhkealla äänellä:
-- Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle
anteeksi.
Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn,
joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.
Christophe jatkoi:
-- Minä en voi salata, mitä ajattelen... Mutta tämä oli liian
inhoittavaa!... Tuo nainen, vanha muori!...
Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.
Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:
-- Kuitenkin se oli kaunista.
Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:
-- Oletteko ulkomaalainen?
-- Kyllä, vastasi tyttö.
Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:
-- Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:
-- Niin.
-- Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:
-- Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:
-- Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.
-- Miksikä ette? kysyi toinen arasti.
-- Te... te olette niin... vakava! vastasi Christophe.
(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)
-- On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.
Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa
otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja
kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota
kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:
-- Kummallista, että te olette ranskalainen!... Todellakin, olette
samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.
Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:
-- Kuinka hän on kaunis!
Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa
vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle
epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä
millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt
koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä;
mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri
perillä teatteriasioista.
-- Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.
Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.
-- Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti;
se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.
Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa
nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että
ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:
-- Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti
nauruun:
-- Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse
olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!
Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.
Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan,
ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että
vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin
Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja
odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin
lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin
hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien
näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis
näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja
kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan
sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että
hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui,
että hän oli muka niin heikko -- (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että
oikea taiteilija itkee), -- ja kun hän ei tahtonut joutua naurun
esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja
lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän
kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada
hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita
katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten
kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen
valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen
sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä
muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät.
Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta
loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut...
Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän,
jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet
kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä
kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja
katkeruus juovuttaa...
Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta
tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes
tiennyt.
Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen
kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet
ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut
kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan
pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun
pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten,
epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi
Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan
pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras,
keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin
kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se
kuuluikin seinän toiselle puolelle:
-- Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?... Christophe...
Christophe mikä?... Christophe Krafft?... Sepäs on vasta nimi!
(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen
tavattomasti r-kirjainta.)
-- Sehän on kuin kirous...
(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)
-- Onko hän nuori vai vanha?... Miellyttävä...
-- No hyvä on, minä menen.
Ja hän lauloi jälleen:
-- Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie...
Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista
kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein
tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei
Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja
huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli
hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi
hänen eteensä.
Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi
kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista,
tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla.
Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket
nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja
syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa,
että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään
anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan
kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi,
joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut
pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja
sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä
ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen;
eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät
hänet ylen onnelliseksi: -- (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu
imarruksilla). -- Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja
yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin
niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat
kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa,
näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he
toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan,
että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve
ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla
ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa,
jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista
iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen
tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa
tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa
ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä
tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä,
päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri
enempää kuin mitä he näyttävät, -- usein ei senkään vertaa. Mutta joka
tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan
ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti,
raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen
kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli
lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä,
niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä
oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi
liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin
hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan
vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan
kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään
sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut
mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella
iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja".
Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa
typerää kateellisuutta, Jezabelin, -- (sillä nimellä kutsui hän suurta
näyttelijätärtä). -- rettelöimisiä, -- kuinka tuo suuruus ei tahtonut
antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle
harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään
ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut
puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä
tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui
jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana
kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa
ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin
piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi
hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku
pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen
ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.
Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia.
Christophe ehdotti Corinnelle -- (se oli näyttelijättären teatterinimi)
-- että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä
näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja
he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.
Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui
pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä
kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin,
mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut
lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:
-- Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä
silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.