Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä
suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta
alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen
ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret
ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka
aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että
ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet
elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja
orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa
läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta
pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden
ilmausmuodoksi. -- Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä
tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi
karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä
asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia,
että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen
perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella
edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin,
-- ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen
kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä.
Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe
paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa.
Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta
kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei
epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen
kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen
eläessään: -- siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin.
Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa;
parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta,
niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen
on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään
ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla
riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.
Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän
suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi
pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt
huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään:
hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se
ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta
tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä.
Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen;
ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian
usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi
päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten
yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään
Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden
ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista,
jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa
äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että
toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan
ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin
uskottiin hänen väsyvän.
Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen.
Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle
epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan
kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä
väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle
osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana
Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden
muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille
kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä
mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa
asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:
-- Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko
joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä... Minä en voi, minä en välitä
heistä enää... Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin
katsoa heitä kasvoihin.
Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän
voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi
iloa tästä kohtauksesta:
"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään
uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"
-- Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä...
Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat
ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole
sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja
välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä,
täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos
se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä
en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain
itseni omaisuutta.
-- Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi
Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset
laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä,
kättentaputusystäviä...
Christophe huudahteli:
-- En tarvitse, en, en!...
Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:
-- Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?
-- En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin
ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin
taideteoksen arvo). -- Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko:
pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan.
Siinä ovat ystävät tarpeen.
-- En tarvitse ystäviä!
-- Silloin sinulle vihelletään.
-- Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin
voitonvarma.
-- Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei
soiteta.
-- Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän
kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua
tavoittelemaan sitäkin päämäärää... Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä!
Älyttömyyttä!... Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden
lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen
tehtävistä uhrauksista, -- ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä
loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä -- kaikesta,
mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan
sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä
enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä
olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla
yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän...
-- Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi
joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?
-- Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo
verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi
iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, -- musiikkimies sunnuntaisin
ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin
ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!... -- Olenko minä hullu, hukkaan
aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien
nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi
olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien
idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?... Ylpeyden
ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat
luottaa!
-- Sen uskon, sanoi Mannheim.
Mutta hän ajatteli:
-- Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.
Ja hän jatkoi rauhassa:
-- No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot _Wagner-Vereinin_ kanssa?
Christophe kohotti molemmat kätensä:
-- Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani
vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!... Ei, sanon sinulle vielä
kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä
vihaan kaikkia noita _Wagner-Vereinejä_, kaikkia _Vereinejä_, kaikkia
tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua
toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani
noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että
minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!
-- Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen
ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:
-- Hän on hullu, aivan pähkähullu...
Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti
hartioitaan ja sanoi:
-- Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!... Hän on tyhmä, ja
narrillisen ylpeä...
Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin
aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut:
arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään
kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän
yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin
olisi antanut myöten.
Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli
säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut
sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko
sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen
persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen
kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että
Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi
ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin
ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet,
kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen
polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla,
että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää
kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä
saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa
koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle
sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että
he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, -- kaikki, mitä hänen
velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se
heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä
suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä
omasta aloitteestaan.
Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat
Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa.
Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja
löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi
koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet;
mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut.
Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa
huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden
näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät,
etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut
koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin
ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti
ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa
hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe
vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä
arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu,
ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt
hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe
oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi
vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi
kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä
sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä
se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin
käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään
sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän
ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja,
jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta
menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin
kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä
ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen
ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada
sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut.
Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen
artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse
kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän
nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti
oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun
näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan
ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki
toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan.
Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:
-- Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!
-- Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.
Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.
Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne
artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin
Mannheimin syrjään ja sanoi:
-- Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille.
Luepas tätä...
Mannheim luki.
-- No, mitäs siitä ajattelet?
-- Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.
-- Mitä luulet heidän nyt sanovan?
-- Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!
Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki
kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän
vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli
toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti
pöydälle käyntikortin ja kysyi:
-- Mitä tämä merkitsee?
Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut;
mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "_Syvimmällä kiitollisuudella_."
Mannheim vastasi nauraen:
-- On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:
-- Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi
miellyttänyt häntä.
-- Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää,
että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.
-- Pilkkaako?... Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen.
Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
-- Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa
pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen
poskensa, kun lyödään toiselle.
-- Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo,
niin saa kunnon löylyn.
Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.
-- Antaa mennä... sanoi Mannheim.
-- No niin... arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka
lisää ei haittaa!...
Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja
nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus
Mannheimille:
-- Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä... Varo
itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.
-- Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja
sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.
II
HIEKKA HAUTAA
Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa
Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen
näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli
joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta
köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia
nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun
tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja
iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen
kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän
pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme
näytäntöä.
Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua.
Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta
ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he
hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet
parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja
näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti
viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim
väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt
siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia
kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan
kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat
muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori,
ranskalainen ministeri, eräs edustaja _Reichstagissa_, ja samoin muuan
kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti
yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia,
belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän
ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli
valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe
suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita,
joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein
haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään
muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti
heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka
viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa,
käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen
vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta".
Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi
kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin
ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä
Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla
seuraava tarina:
"Insatiable vampire l'éternelle Luxure
Sur la grande Cité konvoite sa pâture."
Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä"
ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä
joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin _l'Aiglon, Madame
Sans-Gêne_ ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin
keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat
kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella
hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan
välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta
komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan
mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle
sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei
hänellä ollut moiseen varaa.
Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari
kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon
kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta
parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää
kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä
oleva _Tosca_, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut
sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä
rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat
ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun
näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään,
kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä
huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo
ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan
siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan,
kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa
esitystä.
Toisena ilmoitettiin näyteltävän _Hamlet_ ranskalaisena käännöksenä.
Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin
pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle
samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista
oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin
hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä.
Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin
kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän
teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän
halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että
kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut
muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin
edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia,
astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.
Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen
näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha
sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen
heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille
seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä
ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta
koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää
isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja,
niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta
ilosta.
-- Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.
-- Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä
se nyt -- (sinne olen juuri menossa) -- tuolle idiootti Grünebaumille,
isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin
ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!... Ainakin koetan
keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä
sama, kunhan vain saavat pääsyliput, -- joskin heistä olisi ollut
parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.
Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:
-- Oh!... Mutta siinähän se onkin... Sitä juuri tarvitaan!...
Ja Mannheim kotkottamaan:
-- Christophe, sinähän menet teatteriin?
-- En.
-- Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi
kieltäytyä.
Christophe ei tätä ymmärtänyt.
-- Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.
-- Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin
hänelle aitiokortin käteen.
-- Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?
Mannheim vääntelehti naurusta:
-- Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä,
ja jatkoi:
-- Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä
tietää tästä mitään.
-- En minä tähän voi myöntyä, -- virkkoi Christophe, -- kun se kerran
on vasten hänen mieltään.
-- Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei
sinuun kuulu.
Christophe levitti auki kortin:
-- Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?
-- Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot.
Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin
sinulle lainata pari.
Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:
-- Ei, aivan totta. Ota pois.