sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja
pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään
ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä
piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina
teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa
näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia
huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut
vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen
hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä
esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys,
jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen
sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja
rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas
näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin,
oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia,
joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää
laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut
kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin
kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, -- se tyyli
alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi,
-- tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet _Crociaton_ raskaiden
karrikatyyrien tekijä on osoittanut; -- ja viimein nuijasi sen selvän
tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja
kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat
pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia:
laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat,
väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan
teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä...
-- "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!...
Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se
ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."
Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri
huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja
ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he
työnsivät niitä kaikkialle, -- kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat
voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin
Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä
tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta
-- väitti Christophe -- äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan
ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen
ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin
asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja
hyvässä tahdissa. -- Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe
kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.
Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän
kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu
auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa
vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin
vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään
taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien
kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se
taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista
taputtaa käsiään!... Suosia huonoja taideteoksia? -- Sekin oli jo ilkeä
nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui
sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:
-- "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä
on siihen oikein innostusta?... Joutavia, älkää luulkokaan, että me
uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte
näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka
jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille
pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan
sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se
määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. -- Mutta silloin, kun on
soitettu Beethovenin _Missa Solemnis!_... Te raukat!... Se on viimeinen
Tuomio; te olette nähneet huimaavan _Glorian_ vyöryvän niinkuin myrsky
valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen
tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin,
takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen,
täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on
noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni,
joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän
meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin
raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme
salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä
tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu,
jäsenet ovat halvatut... Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut,
niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte,
arvostelette muka, osoitatte suosiota!... Mutta te ette ole kuulleet
mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet
kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta.
Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin
kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: '_Bis, bis!_' Suuri
sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän
hölmöyttänne..."
Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe,
vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:
"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se
on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."
Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta
lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein
pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan
turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään
sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta
säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen
omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe,
joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan
erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta
ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä
kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli
nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja
periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:
-- "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; -- te ette tunne muuta
järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään
ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää
tahtonsa laiksi."
Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan
kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina
kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.
Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli
se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se
tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin
kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti
valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft
erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten
olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka
heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat
he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta
itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen
häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen,
huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli
yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe
suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän
sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia
eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä -- (he
eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan,
joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä
onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten
vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); -- ei, pitkä kokemus
oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin
sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa
epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä
täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä
on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin
suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se
ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä:
he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia
ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja
koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi,
mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla
tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne
muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja,
joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista
sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko
kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin
yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa;
ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta
sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.
Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin
yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut
taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta
varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan,
tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin,
että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan,
ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta
varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun,
niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat
alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen
jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että
tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman
sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka
oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta
Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea,
sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe
pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku
ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän
kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan.
Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole
taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti
asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa
haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja
muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä
suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan,
hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka
säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä
hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs
seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto
saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja
varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan
olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena
kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki;
mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen
taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa
kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. -- Mutta
asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään:
hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin
hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa
enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa
ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä
kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa
saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan:
Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe
suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien
levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen
puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi
paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon,
mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi
kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta.
Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta:
hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun
tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli
haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen
saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa,
että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän
hänestä -- -- (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän
suosi, olivat hieman naurettavia). -- Sen vuoksi tuki hän Waldhausin
kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.
Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin
voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun
aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia
asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.
Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s.
_Wagner-Verein_, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa
vastaan. -- Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa
Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen
teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta
hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti
myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti
vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä,
joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka
eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla
vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta
kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista
totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu.
Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset
uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan,
joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä
sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä _Wagner-Vereineillä_
ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä
asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen
ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä
kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin
itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin
mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin
olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja,
joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi.
Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein
uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä
uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa,
totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa
ja metafysiikkaa.
Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti
toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään
rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi
olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin
Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin,
mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei
ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä
hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja
miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei
kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko _Vereinswesen_ järjestelmää.
Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin _Wagner-Vereiniä_
kuin kaikkia muita _Vereinejä_: ainakin antoi tämä yhdistys silloin
tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka
kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä
heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän
olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen
välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin
kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille.
Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän
ollutkaan musiikkimies, oli hän _Wagner-Vereinin_ jäsenkin. Johtokunta
oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden
palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt
vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat
nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut
muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta
niitä ei oltu näkevinään; -- ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja
vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää,
kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen
jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin
siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen
sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja
hän myöntyi: hän tuli _Wagner-Vereiniin_; ja Mannheimin yllyttämänä hän
antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.
_Wagner-Vereinin_ johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi
miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen
orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin
muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli
sommitellut Wagner-sanakirjan, -- _Wagner-Lexikon_ -- josta saattoi
heti paikalla löytää mestarin ajatukset _de omni re scibili_; se oli
hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja,
aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella _La Pucellen_
värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin _Bayreuther Blätteriin_
artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään
selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi,
joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja
varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan.
Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti
tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti
taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut.
Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se
oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen
kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. -- Toinen _Wagner-Vereinin_
pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään
kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt
kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin
lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän
oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut
jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli
kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon,
koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas
persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren
lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli
silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla
sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan
seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin _Kapellmeisterien_
ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit
ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku
hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää
pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita
Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että
ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja
homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä
tavalla pyhittänyt vioittumatkin.
Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun
mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin
varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan
epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla
oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta
yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin
ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään
ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä,
joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin
omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset
"originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu
pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.
Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen
suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti
hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin
kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen
kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli
asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä
ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään
siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento.
Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä
hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä
ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä
ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli
näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen
_Liediensä_ ja eräiden _Tetralogian_ osien välillä, vaikka niissä ei
ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän
ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna
kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, -- ja erään
aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.