Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa.
Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi
itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella
paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe
tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan
kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta
Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe
todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria
sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin,
joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi
panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että
Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että
Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.
Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän
ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja
aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut
ja kuin hän ehkä itsekään luuli. -- Juutalaisia moititaan syyttä
usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka
Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty
niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi
asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi
helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos
Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan
samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka
ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset
tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen,
enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa
ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on
jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei
heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole
missään määrin itselläänkään.
Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille,
valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden
mukana, -- ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein
liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit,
jossa he elävät, -- menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta,
lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe
kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä,
naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden
heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta
likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun
ja ruskean hipiän alla olivatkin, -- niin vähän kuin he melkein kaikki
muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa
määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan
matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita
ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä
oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote.
Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän
oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he -- lähes rajattomankin vapaa,
-- mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa
asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen
vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith
uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä
syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä
pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten
tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun
taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä
kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui
henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän
häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei
liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä
pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi
Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä,
oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei
suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan
arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev
von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu
hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu
kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista
yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien
muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään
narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän
tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev
von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä
suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin
voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja
imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli
runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja
ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, -- tehdä samoin kuin kuka
muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.
Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa
Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin
ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän
koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä
alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja
vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa:
hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan
sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän
riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden
alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden,
hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua
ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin
jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti
sitä, mitä Judith olisi voinut olla -- mitä hänen olisi pitänyt olla.
Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei
saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu
niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän
tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen
tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta,
jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ
ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää
antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä
kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä,
siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta
juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin
jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään
saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.
Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei
voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran
häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis
voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä
Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta,
juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista,
oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä:
juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu
rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse
saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita
kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin
syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit.
Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn
taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että
se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.
Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli
toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja
syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki
turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan,
joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän
nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä
luultiin, ja paljon avonaisempaa, -- aivan liian avonaista -- ulkoapäin
tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken
maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen.
Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän
voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua
sen rodun joukossa erämaan hietaan.
Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi
sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien
perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi
anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän
ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin
nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun;
mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut
uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa
muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea
alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja
sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja
hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään
koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen
tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin
musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja;
ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe
kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet
nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi,
että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän
ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe
käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei
ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina
kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun
hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen
pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos
Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, -- no
niin, hänestä ei väliä...
Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan
minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta
huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli
varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun
Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa
haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen
katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja
todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. --
Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.
Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili
ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan,
olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla
itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut;
ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia
niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet
ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät
vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen
itsensä sitä edes huomaamatta.
Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei
ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja
koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan
neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle,
että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan
koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli
tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän,
Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista
hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa,
että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa
olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan
ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: _Liiaksi musiikkia!_
-- "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, -- kirjoitti
Christophe. -- Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa,
janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta.
Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa
kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan:
_Tristania_ tai _Trompeter von Säckingeniä_, Beethovenia tai Mascagnia,
jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai
Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö.
Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia.
Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo
onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin
virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta
ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen
säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät
tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai
todellista tuskaa -- voimaa -- ei anniskella itselleen tunnittain,
niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme
ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää:
sitä ei jaksa tehdä!...
"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että
te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta
musiikkiin nähden taas, -- seis! En salli teidän vetää halvasti alas
kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin
pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette,
_Parsifalin_ preludion keskelle jonkin _Rykmentin tyttären_ fantasian
tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion
rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon
renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te
väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte?
Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan.
Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä
te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle
asettua, nolaavanne itsenne;... Piru vieköön teidän varovaisuutenne! --
Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? -- Yläpuolella:
nimittäin alapuolella..." Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta
Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, -- hän
oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan
rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:
"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen,
Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."
("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on
paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")
-- "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia.
Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää,
nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki
sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein
suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän
ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä,
rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette...
Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti!
Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, -- vaikka minä kaikkein
ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi
elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on
valhe."
Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen
mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu
ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti,
ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on
mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis
tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun.
Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se
ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä
lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman
vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän.
Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä,
että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan,
mitä hän vasta kirjoittaisi.
Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt
vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli
luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.
Ensimäinen isku kohtasi _Kapellmeistereitä_. Christophe ei tyytynyt
enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän
mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä
tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin
selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat
esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden,
tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja
pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan
huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään
liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota
ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei
ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe
kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä,
että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui
haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista,
tuosta soitosta, joka oli aina niin _fein-nuanciert_ (hienosti
nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn _Schule
der Geläufigheitiä_, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen
pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen
tulisi varjella kallista terveyttään. -- Toisen kerran puhkesi hän
vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut
Beethovenin _Eroican_:
-- "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!... Mutta
teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja
ihmisten julkeutta vastaan, -- ei käsitystä voimasta, joka tallaa
ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta... Kuinkapa se teillä olisi? Teitä
vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu
siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin
_Eroicaa_, -- (sillä se on teistä ikävä... Tunnustakaa pois, se on
teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!)
tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen
Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."
Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä
paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä
suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".
-- "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin,
järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu
elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, -- suljettuna
nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja
ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan
tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu
tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!... Voidaksemme
nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui
lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen
tappaneet."
Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten
hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin
sirkusratsastajille, kuuluisille _Kapellmeistereille_, jotka kulkivat
maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja
pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten
mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää
tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä
C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä
vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina
ja nuorallahyppijöinä.
Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa
jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän
mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että
musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan
graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien
luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin
kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan
hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat
vaikeudet, -- esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen
_andanten_. -- Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien
voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs
elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta,
ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman
puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut
leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän
ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka
pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten
kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans
von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan
pianotunteja.