Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän
toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon
virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa,
että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää
musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin
älykäs, -- vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat
hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.
Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja
Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin
isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.
Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia
oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli
siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja
älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään
muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia
ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta,
mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen
suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin
kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan -- (toisesta
tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) -- olleet
molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä
joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä,
mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet
Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset
tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän
oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska
he rakastivat niin suuresti musiikkia. -- Christophen isä, Melchior,
joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa
rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä
päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. -- Mitä taasen tulee
Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt
syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne,
joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä
häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin
yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka
Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen
perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista
naurua:
-- Niin kaunis tyttö!... Niin suloisia pienokaisia!... Miten
onnetonta!... ajatteli Louisa.
Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti
mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman
hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin
ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin --
(panetellaanhan koko maailmaa) -- ja että hyviä ihmisiä saattaa olla
kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi
omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.
Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin
häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen
ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua
kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut
tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten
kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä
kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne
kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen
pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa,
tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia
naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät
ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin
madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden
karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän
muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä
juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa,
joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja
jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin
maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä
näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia
fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät.
Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä,
nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka
Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että
siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja
sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut
tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina,
pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän
kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut
tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.
Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden
viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka
nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti,
kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään
muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista
naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut
siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen,
mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut
kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki
ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen,
silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen
iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka
raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas
ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi,
epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet
yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen
muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia
epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen
jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu
ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin
ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne
luonnollistaankin tummemman näköisiksi.
Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen,
että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja
nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla
tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu,
se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä,
jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui
niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän
löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta
kertaa sievästi eksyksiin.
Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa
kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi
tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon
naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun
ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean
väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa.
Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin
jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen
hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta
hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa
pelkästään vaiston voimalla, -- varsinkin, kun edessä oli niin helposti
pyydettävä saalis kuin Christophe. -- Oikeastaan kiinnitti hänen
mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki
tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, -- vihollisia, joiden kanssa
saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä
Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi
nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä,
nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten
hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti
älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat
kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla
tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin
kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin
seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka
kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella
perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja -- (hän toimitti sen yhtä
tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan);
-- hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta
panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada
salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta
hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt
saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja
ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen
mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri
voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa
oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja
ikävystymisen henkeä.
Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä.
Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti
Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni,
Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän
puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää
kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari
kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja
ymmärtänyt kaikki.
Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa
arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen
taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki
Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja
hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut -- (tuntuipa kuin
Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin
kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille
paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin
Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut
väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa
vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä
voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti
häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on
maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä
vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle
sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen
soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja
hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo
sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith
teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia
huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan
kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista
mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.
Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän
tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin
tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan
voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli
niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään:
Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja
Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä
enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.
Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen
suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan,
puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin
tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa;
viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran
vakavana.
Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen;
hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi,
viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas
ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin
oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään
hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa
"oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin
eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä
mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: --
(kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen
paremminkin omaksi kunniakseen). -- Kun Christophe sitten puolestaan
ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla
ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että
keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti
tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan
ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan
ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja
ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti
nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät
tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää
seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle
myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith
täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.
Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:
-- No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta
arvelet?
Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:
-- Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.
-- Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa
onnistua?
-- Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.
-- No niin, -- vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa
logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat
herättävät, -- häntä täytyy siis auttaa.
Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta
rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat
erehtyivät yhtä paljon toisistaan -- Judith tarkkanäköisyydestään ja
Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka
korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen
olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut
Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei
hänen sydäntään. -- Miksikä niin? -- Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä
aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi
tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain
lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin
silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä.
Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan
vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen
nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle
liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi.
Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut
siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei
niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten.
Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä
myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen
pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä,
jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja
sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi
jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt
ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, -- tosin sellaisen,
joka teki hänet hiukan levottomaksi; -- mutta hän koetti karkoittaa
mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja,
eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla
sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset
ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi,
eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith
oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli
kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, --
hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt
suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, --
kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen
ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi
huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä
rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä
laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut,
mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa
ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä
tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän
oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut
tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä
ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää
hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän
tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän
jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska
hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla
keskinkertaiselta.
Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei
rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa
yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin
voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan
suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen.
Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin
ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi
hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta
hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen
muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon
rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle:
järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen.
Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä
ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä
keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan.
Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä
hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli
välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia,
jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja
muovata sitä, -- tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen,
sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä
edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi
taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen
tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä
eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla
punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä
niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä
suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä.
Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei
hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.
Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti
voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi
silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen.
Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee
heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa
helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi
mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe
joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi
saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä
vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith
nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa:
Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.
Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt
Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei
hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä,
tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine:
rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina
ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti
niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa
samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että
Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin
elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja
epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen
ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut
voivansa parantaa maailmaa... Mitä sellainen siis hyödytti?... Hukkasi
vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä
ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta
hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin;
se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja
toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella
oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset
ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä
siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja
on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa
sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa?
Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja,
koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet
eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa
joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla
oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä
puijata itseään. -- Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi
yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja
hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman,
yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith
ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella
oman tulevaisuutensa.