kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli
hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan
ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen,
että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei
sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt
muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän
oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun.
Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla
pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti
ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden,
joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen
ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa
omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan...
Mutta silloin tarjosi onni -- tai paremminkin kova onni -- hänelle
siihen erään keinon.
Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä
orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset
tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin
hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha
Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi
Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli
ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei
häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja
ajatteli:
-- Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon
miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru
vie!
Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin
Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen
mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja
epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä
suoraan, ei ainakaan näin joukossa, -- esteenä oli osaksi pelko nolata
itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.
Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan
tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa,
tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen
ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se
oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin
aitoja.
Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista.
Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin
Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä
kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri
kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen
kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä
nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän
valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi
todellisia suuruuksia, -- valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan
olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa
menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa
Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.
Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti,
nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin
paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin
oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi
tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli
hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata
maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä,
pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan
suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota
hän rakasti.
Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause
puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei
horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen
kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.
Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä
ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit,
älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt,
kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa
suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa
olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi
tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen
Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan
ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot,
silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan,
ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru.
Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan
sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä
todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa,
änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän
löysi hakemansa sanan, -- kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi
murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei
Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia
paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.
Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa
vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin,
aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli
kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin
häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja
pyysi saada esitellä itsensä:
-- Franz Mannheim.
Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut
äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen _maestrian_
johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä
sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan
epäluuloisesti:
-- Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?
Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen
kasvot kirkastuivat:
-- Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?
-- Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies,
minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän,
-- (tätä en sano teitä imarrellakseni), -- on juuri teidän... No niin,
sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin
huono...
-- Ahah! -- äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna,
-- se ei ole mikään todistus.
-- Teitä on vaikea tyydyttää... No hyvä!... Minä sanon siis, niinkuin
tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä
arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta
ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä,
vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin
idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä
heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota
"_iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki
huomenna, koska se on laki tänään_..."
Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin
kuuluisasta runosta:
"... ... ... Das ewig gestrige,
Das immer war und immer wiederkehrt."
-- Ja häneen nähden ensimäisenä! -- huudahti Mannheim keskellä
lausumistaan.
-- Keneen? kysyi Christophe.
-- Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!
Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:
-- Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi
pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi
jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.
-- Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.
-- Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo
liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä... Tai vielä
useammin!... Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan
pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat
kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että
saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat
hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä.
Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa.
Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen:
elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.
-- Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.
-- Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat
kuolleempia kuin kuolleet.
-- Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.
-- No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme...
Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole
sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää.
Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian
paljon vanhaa. Surma vanhoille!
Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti
aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi
niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo,
kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska
hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli
hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui
sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä
loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät
voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen
vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin
hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, -- jos he vain suostuivat
olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen.
Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin
vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän
itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen
sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän
näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella
pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän
loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe
piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla
naurettava ja viehättävä.
He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun
hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten
ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta,
joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien
hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe
Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen
kainaloonsa:
-- Onko teillä hetkinen aikaa?... Kuulkaapas, minulle tuli eräs
ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön... ettekö tahtoisi kirjoittaa
kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista?
Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle
soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja
kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren
yleisön puoleen?
-- Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?... Peijakas vie! Ja te
haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!...
-- Tällainen on ehdotukseni... Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja
minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus
Ehrenfeld, -- jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin
ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on _Dionysos_... (Tunnette
kai jo sen?...) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme,
jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä
musiikkiarvostelua?
Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta
myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin
arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.
-- Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen
hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä
ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä
ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat
viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa:
"Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen
vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain
on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville
ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin
kaikkiruokaisia.
Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän
vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä
hän tahtoi.
-- Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme
kaikki vapaita.
Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana
näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja
toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.
Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he
kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika;
Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään
metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan.
Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja
sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa
varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän
juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät
vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he
pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen
kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten
hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta,
nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään
paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he
säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen
vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen
aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin
antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan
mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi
hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko
on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus,
joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi
rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli
runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin
tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka
toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia
pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia,
alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin
alliteratsiooni ja toistaminenkin, -- yhden sanan, rivin tai kokonaisen
lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman
muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan
(ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän
oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät
hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi
ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat
muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä
kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan
oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja
hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä
ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella.
Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä
hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan
aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka
olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän
oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka
hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi
tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät
mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin
tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.
Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä
jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä
sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti
heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä,
liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä
kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin
ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he,
kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, -- rotueronsa vuoksi, joka on
vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa
huomiokykyään, -- tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät,
kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa
laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa
ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei
tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä
hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat
ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja
riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert
pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita
nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun
kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin
sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden
kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he
eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta
välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he
kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin
kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan
he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat
tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten
taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, -- sellaista nimittäin,
joka alkoi jalustallaan jo horjua, -- niin silloinkaan he eivät toki
polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja
kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä
aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua
rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet _Davidsbündlerit_ tahtoivat, oli
tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat
tahtoneet: -- mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa
sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien
kanssa.
Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat
ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen
mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni
oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti,
sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai,
aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa
hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa;
hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan,
mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa
mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia,
kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen
silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, -- ja hän piti,
luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi
vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun
saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld,
joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja
rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista
ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla
äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus
epäjalo. -- Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten
heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on
suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista
velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti
matkustajan ja sanoi hänelle: -- "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene
matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."
Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli
tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja
mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja,
virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian
järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli;
mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut
rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen:
hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä
hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin
eriskummaisiin utopioihin, -- jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä.
Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen;
hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa,
eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan
käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli
hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen
narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän
olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi
hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan
ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja
poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan
palvelija, evankelisti, buddhalainen, -- hän ei tiennyt itsekään, mitä
kaikkea hän oli, -- pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja
siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo
elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin
liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita
syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin
niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus,
joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä
varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä.
Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista
haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos
asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät
tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys
ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta
valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää:
sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain
jalopeurain" ihailua. -- Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä
halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen
kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja
riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon
juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän
oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.