otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa
noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund
Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer,
aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe
oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä
hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen
tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran
hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys
itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä
paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä
ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy
huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua,
koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät
sisällistä intoa.
-- No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen
mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?
Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:
-- Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista... Jos sinä sen
kuulisit!... Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä
nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän
korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.
Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt
hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa
kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis
itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain
olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi
häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen
päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta,
kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin
naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä
kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta,
jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. --
Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.
Viimein se tilaisuus tuli.
Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli
ohjelmassa hänen Hebbelin _Judithiin_ säveltämänsä uvertyyri, runoon,
jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen
ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo
hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli
ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa).
Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen:
_Elämä on unelma_, ja mottona _Vita somnium breve_. Loppuosan muodosti
sarja _Liedejä_ ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin
sepittämä _Festmarsch_, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut
toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä
melkoisen vähäpätöisenä.
Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei
orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka
jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista
ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä
omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt
ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki
Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka
olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä
saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän
oli tuo _Tonhallen_ konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen
aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti
tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen
voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin
wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä
ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas
läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden
ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut
taitoa olla luonnollinen, -- senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli
kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin;
jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe
pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar
suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen
luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet
valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle
naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä
Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, -- kuten voi arvata,
-- tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan
kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää
Brahmsin _Liedejä_ itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei
Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.
-- Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.
Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo
arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska
Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista,
niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa,
ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar
tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan
laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.
Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä
itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen
melodramaattisia efektejä, -- kunnes Christophe viimein sanoi hänelle
jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta
johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen _Liedejään_
osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan:
Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. -- Silloin oli jo konsertin
edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin
oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes
osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta
koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut
perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua
huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis
yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti
kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli
itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, -- konsertissa.
Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli
liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän
kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin
tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi?
Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava.
Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä,
kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä
yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei
tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy
tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa
keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta,
sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan
kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan
elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta
jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää:
hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti,
kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät,
kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti
tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa
täytyi sellaisen olla sokea -- tai kuuro, joka -- kieltää, ettei hänen
tuotteissaan ollut voimaa, -- miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?...
Miellyttävää! Rakastettavaa!... Voima, se yksinään riitti. Sen oli
päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein...
Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen.
Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä
statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä
oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan.
Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä."
Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta
joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli
ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.
Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen
isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää
itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen
lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei
hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut
aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen
esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin
joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa
musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja,
joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää
paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka
liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.
Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän
alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän
ystäviä, mutta hyviä". -- Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt
kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.
Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.
Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on
valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut
esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä
mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista.
Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden
kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan,
mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi
sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla
soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa
kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää
itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi
häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.
Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti,
kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi,
jos hänet olisi huudettu alas... Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys!
Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään
vastaan!... -- Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He
tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä
löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.
Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. -- Christophe tuskin
jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa
nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen,
viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut
henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti
ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän
oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut
lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien
jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus,
viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset
jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen.
-- Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun
muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua,
ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä
tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten
ikävä sillä oikeastaan oli ollut.
Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut
katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän
vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille:
"Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän
ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!... Menkää matkaanne kaikki,
kaikki!..."
Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle
se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten
uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli
edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa
ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen;
ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön
hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista
kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen
vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe
ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet
taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar
meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi
häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi
sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus;
kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit
summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar
Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan
niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä
iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän
kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe
rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.
-- Ei!
Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa,
käheällä ja raivostuneella äänellä:
-- Ei! Ei! Ei sillä tavalla...
Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta
sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja
hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen
pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen
ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö
ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten
selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää
eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin
mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä
tahtia:
-- Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa
vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.
-- Riittää! toisti Christophe kuivasti.
Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe
jäätävällä äänellä.
-- Aletaan alusta!
Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen
teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin
hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt
täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien
sanainsa vallassa: -- hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko
_Lieder_-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä
hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän
vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.
Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle
takaisin. _Liedeille_ se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja
ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle
se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä
erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä
äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan
aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä
oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä
huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi
päättävästi pianon kannen kiinni.
Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian
kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän
poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja
siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta
ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä,
vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, -- mitään ei
puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin.
Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos
tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo.
Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi
takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö
suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se
oli tuo Ochsin _Festmarsch_, jonka Christophe oli toverillisesti
liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää
musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen
keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota
käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle
viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän
esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja
sillä tavoin se konsertti loppui.
Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, -- koko tuo pieni,
juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki -- sai tarkoin tietoonsa
kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat
laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin;
mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja
tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne _Liedit_, jotka hän oli
laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä
lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä:
"... Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko
mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla
rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen..." -- Seurasi sitten opettava
lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle
menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin,
Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta
olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että
suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin
Kreutzerin ooppera _Nachtlager von Granada_, Granadan yövartio;
selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta
ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".
Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin
arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän
ymmärtämättömyyden; -- ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet,
salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin
varalta; -- suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen
kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan
jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.
Christophe oli lamaan lyöty.
Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa.
Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle
epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne
olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla
ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan
läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. -- Mutta Christophen äly ei ollut
niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla
oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä,
jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin
tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että
heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus
yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään
siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä
olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se
ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään
niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet
seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin
jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada
selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten
pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän
heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen
hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. -- Monta
kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa
hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, -- ja
sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet
huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat
uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt;
hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää;
se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman
ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan
suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä
entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa
kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän
toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina,
alinomaa... Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!...
Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo
lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi
jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä
tappaa!... Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän
oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen
kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa,
matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa,
keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä _hän_ todella
oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen...
Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että
kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat
sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha.
Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan
tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta
silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.